Jean Raspailin ”Pyhien leiri” (osa II)

MIKA KERÄNEN

–

Viime vuonna kuolleen ranskalaisen kirjailijan Jean Raspailin romaani ”Pyhien leiri” (Le camp des saints, 1973) ilmestyy 20.2. suomeksi Mika Keräsen kääntämänä ja Kiukaan julkaisemana. Julkaisemme kahdessa osassa suomenkieliseen laitokseen sisältyvät kääntäjän jälkisanat, jossa perehdytään romaanin taustaan ja sisältöön. Jälkisanojen ensimmäinen osa löytyy täältä. ”Pyhien leiri” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Siellä täällä erityisesti internetin keskustelupalstoilla saattaa törmätä Raspailin profeetallista visiota muilta osin kiittelevissä arvioissa toteamukseen, jonka mukaan tämän ”ainoa virhearvio” olisi ollut siirtolaistulvan ensimmäisen aallon lähtöpisteen sijoittaminen Intiaan. Kyseessä tuskin on virhearvio, sillä uskoakseni Intian niemimaan valinnalla on syynsä, johon pian palaan. Muutoinkin on hieman erikoista odottaa epämääräiseen tulevaisuuteen sijoittuvalta kaunokirjalliselta teokselta joka suhteessa tarkkaa tapahtumahistoriallista kuvausta.

Myös islamin suhteellisen vähäinen rooli Pyhien leirissä voi jälkiviisaasta näkökulmasta näyttää jonkinlaiselta epäonnistumiselta. Kirjan harvat muslimit ovat nykynäkökulmasta oudon rauhanomaisiakin. ”Silmäpuoli imaami” (alkuteoksessa le cadi borgne) Mohammed julistaa ”aseiden ajan” olevan ohi ja käskee uskonveljiään ”katkaisemaan veitsensä”; mistään jihadista ei ainakaan sanan aktiivisessa merkityksessä siis ole puhettakaan. Raspail itsekin näyttää vuoden 2011 painoksen esipuheessaan hieman pyytelevän anteeksi tätä ”lyhytnäköisyyttään”: ”[Islamista] ei Pyhien leirissä varsinaisesti ole kyse. On totta, että en kyennyt vuonna 1973 näkemään islamin tulevaa nousua enkä ennakoimaan sen voimaa.”

Raspail ei kuitenkaan ollut tässä suhteessa yksin. Itse asiassa militantti poliittinen islam räjähti maailman tietoisuuteen vasta 1979 Iranin islamilaisen vallankumouksen myötä ja sai vauhtia seuraavien vuosikymmenten aikana muiden muassa NL:n Afganistanin seikkailusta, Palestiinan intifada-kansannousuista ja varsinkin New Yorkin WTC-iskuista. Vielä 1970-luvun alussa islam vaikutti olevan sekä maailmanlaajuisesti että Ranskassa syvän stagnaation tilassa; tärkeimpien arabimaiden sinänsä yksinvaltaiset hallinnot edustivat lähinnä sekulaaria baathismia tai muita arabisosialismin ja -nationalismin muotoja ja fundamentalistiset muslimit olivat monin paikoin maan alla tai vankiloissa. Myöskään arabiterrorismissa islamilla ei vielä 70-luvulla ollut mainittavaa roolia; PLO:n, myös sen aseellisen siiven PFLP:n, ideologia oli ohuen marxilaisen vernissan alla sekulaarin nationalistinen ja sen riveissä taisteli myös George Habashin kaltaisia taustaltaan kristittyjä palestiinalaisia. Tuon aikainen PLO oli siis pikemminkin irlantilaisten IRA:n ja baskien ETA:n sukulaisorganisaatio kuin mikään oman aikamme Isisin, Hamas-järjestön tai Al-Qaida -verkoston edeltäjä.

Ranskassa oli jo tuohon aikaan suurehko muslimiväestö, mutta nuo enimmäkseen Ranskan Pohjois-Afrikan siirtomaista tulleet ensimmäisen polven siirtolaiset olivat suhteellisen arkaa väkeä ja välttelivät tekemästä islaminuskostaan numeroa; naiset käyttivät paljon nykyistä harvemmin hijab-huiveja, peittävämpiä niqabeja ja burkia ei näkynyt käytännössä lainkaan. Nykyiset kolmannen tai neljännen polven muslimimaahanmuuttajat ovat isovanhempiaan huomattavasti alttiimpia salafismille ja väkivaltaiselle islamilaiselle fundamentalismille, mikä tosiasia kertoo karua kieltään muslimien valmiudesta kotoutua länsimaiseen ympäristöön… Mutta kuten todettua, harva osasi tätä kehitystä 1970-luvun alussa nähdä ennalta, ja tässä suhteessa Raspailkaan ei ollut ”profeetta” ainakaan sanan nykyään yleisimmässä ja simppeleimmässä merkityksessä.

–

***

Pyhien leirin tapahtumat kulminoituvat pääsiäisviikonloppuun, ja kuten ylempänä totesin, kyseessä onkin eräänlainen nurinkurinen pääsiäismysteeri. Onko nurinkurisuus tässä tapauksessa luonteeltaan demonista vai narrimaista vaiko ehkä molempia, siihen kysymykseen kirja ei anna täysin yksiselitteistä vastausta, vaikka näistä kolmesta vaihtoehdosta viimeisin kieltämättä vaikuttaakin ilmeisimmältä.

Yhtä kaikki, suurta kristillistä pääsiäisjuhlaa edeltää, kuten tiedämme, pitkähkö katumuksen täyteinen valmistautumisjakso eli paastonaika. Paastonaika kestää tuhkakeskiviikosta pääsiäisyön tuntumaan saakka ja käsittää varsinaisten paastopäivien osalta neljäkymmentä päivää. Mutta koska sunnuntait eivät koskaan ole paastopäiviä, on tuohon neljäänkymmeneen päivään lisättävä vielä kuusi päivää ja täten paastonaika kestää kokonaisuudessaan kuutisen viikkoa. Jokseenkin sen verran kestää myös ”viimeisen mahdollisuuden armadan” matka Gangesin suistomaalta Luvatun maan porteille, olkoonkin että toisinaan kirjan kertoja puhuu epämääräisemmin ”parista kuukaudesta”. Vanhana seikkailijana ja tutkimusmatkailijana Raspail tunsi hyvin maailman meret ja oli muutenkin perillä merenkulun reunaehdoista. Oletan Raspailin valinneen Intian juuri tästä syystä: hän siis halusi sijoittaa siirtolaisinvaasion alkupisteen paikkaan, josta lähteneen, 5–10 solmun nopeudella etenevän laivaston matka Ranskaan kestäisi suunnilleen paastonajan verran, mikä puolestaan alleviivaisi kertomuksen luonnetta kristillisen pääsiäissalaisuuden irvokkaana allegoriana.

Liturgisen paastonajan eksegeettinen typos eli esikuva Vanhan testamentin puolelta on Israelin neljänkymmenen vuoden karu erämaavaellus Siinain halki kohti Luvattua maata. Pyhien leirin kansa sen sijaan vaeltaa omaan Luvattuun maahansa vetisen erämaan halki. Gangesin kansaa ei tosin johda Mooses vaan eräänlainen Kristus-lapsen painajaismainen irvikuva, ehkä peräti itse Antikristus. Tähän viittaisi sekin, että hirviölasta harteillaan kantavan suurikokoisen ”sonnansyöjän” vihjataan luvussa VIII olevan jonkinlainen käänteinen pyhä Kristofer. Nimi Kristofer juontuu kreikan kielestä ja merkitsee ”Kristuksen kantajaa”. Taustalla on varhaiskristillinen legenda jättiläisestä, joka kantoi vaarallisen virran rannalla kohtaamansa Kristuslapsen harteillaan yli tulvivan joen.

Gangesin kansan saatanallinen pyhiinvaellus seuraa keskeisiltä osiltaan kirkon liturgista kalenteria, mutta tietenkin kyseessä on kalenterin demoninen ivamukaelma. Dramaattisin esimerkki tästä nähdään luvussa XXVIII (joka sivumennen sanoen on koko romaanin lyhyin), kun hirviölapsi kallistaa päänsä ja vajoaa kuoleman kaltaiseen tilaan, mikä tapahtuu pitkänäperjantaina tasan kello 15:00. Juuri tuo kellonaika on se ”yhdestoista hetki” jolla Kristuksen katsotaan kuolleen ristille ja täsmälleen samalla kellonlyömällä paikallista aikaa alkaa kirkoissa kaikkialla maailmassa pitkänperjantain liturgia Kristuksen kärsimisen muistoksi. Hirviölapsi herää kuolonunestaan asiaankuuluvasti pääsiäisyönä eli kolmannen päivän ensimmäisillä hetkillä.

Raspailia inspiroivat Ilmestyskirjan 20. luvun jakeet 7–9, ja niistä hän sai romaanilleen paitsi nimen myös moton:

Kun tuhat vuotta tulee täyteen, päästetään Saatana vankilastaan, ja se lähtee liikkeelle, kiertää maan neljä kolkkaa ja johtaa kansat harhaan. Se eksyttää niin Gogin kuin Magogin ja kokoaa kansat sotaan, ja joukkoja on kuin meren hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.

Pyhien leirissä kuvattu massiivinen invaasio on alusta saakka aivan selvästi pimeiden voimien työtä. Moderni, eskatologian sijaan sosiaalisesti painottunut ja vahvasti tämänpuoleiseen kiinnittynyt kristinusko haluaa nähdä jokaisessa ”hätää kärsivässä” – erityisesti länsimaiden portteja kolkuttelevissa paremman elämän etsijöissä – laupiaan samarialaisen vertauksessa mainitun ryöstön uhrin, ehkä peräti itsensä valeasuisen Kristuksen. Sen sijaan Raspailin romaanin kertojalle ei tuota mitään vaikeuksia tunnistaa ulkonaisesti kurjissa, köyhissä ja heikoissa muukalaisissa pahojen voimien työkaluja; eiväthän sen paremmin kurjuus kuin muukalaisuuskaan itsessään pyhitä ketään. On asia erikseen, että vihollisen uhkaama länsi (”pyhien leiri ja rakastettu kaupunki”) on ilmeisesti vajonnut niin syvälle luopumukseen, että se joutuu pimeiden voimien saaliiksi aivan ansaitusti… Tosin Ilmestyskirjan 20. luvun seuraavista jakeista selviää, että lopulta saatana joukkoineen lyödään, ja tähän mahdollisuuteen viitataan pariin otteeseen romaanissakin. Romaanin kuvaamana aikana näin ei kuitenkaan käy, ja jää auki, tuleeko tuota vastahyökkäystä koskaan.

Koska aivan kaikki tässä skeemassa on ylösalaisin, Ranskan oikein ajattelevat intellektuellit, mediaväki ja myös harhaanjohdettu tavallinen kansa odottavat siirtolaisten tuloa riehakkaan euforisissa tunnelmissa ikään kuin olisi karnevaaliaika. Sama nurinkurisuus koskee tietysti myös itse pääsiäisviikonloppua, mutta silloin tunnelmat ovat tietenkin tuohon kuuden viikon valmistautumisaikaan nähden päinvastaiset: siinä missä oikeata paastonaikaa seuraava oikea pääsiäinen on riemujuhla, Pyhien leirin pääsiäinen on kaikkea muuta. Ranskan presidentti toteaa pitkänäperjantaina Jean Perret’lle:

Tahtoisin [- -] hetkeksi asettua isänmaallisen keskivertokansalaisen nahkoihin. Juuri näillä hetkillähän hänelle äkkiä selviää, että kuusi viikkoa kestäneen humanitaarisen hourailun jälkeen hänen pääsiäisviikonloppunsa on menossa perusteellisesti pilalle; ehkä hän myös alkaa aavistella, että kaikki tulevatkin viikonloput ovat uhattuina ja että vastedes elämä ylipäätään ei tule olemaan entisenlaista.

Jokseenkin karu herätys siis.

Halki romaanin toistuu kuin hypnoottisena mantrana kertojan yritys ymmärtää tapahtumien syytä: ”olisiko tässä eräs selitys” (peut-être est-ce une explication?…). Lukuisia syitä tarjotaan, mutta lähes kaikki ne ovat pelkkiä osaselityksiä eivätkä yksinään riitä. Sen sijaan IX luvussa esitelty traditionaalista länttä synkästi vihaava ja perimmäiseltä olemukseltaan arvoituksellinen peto (bête) näyttää tarjoavan eräänlaisen kattavan metaselityksen. Kyseessä tuskin on Ilmestyskirjan peto perinteisesti ymmärretyssä mielessä, vaikka Apokalypsiin viitataankin. Peto ei myöskään ole mikään kulissien takana lankoja vetelevä inhimillinen nukkemestari, joten salaliittoteoriastakaan sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole kyse. Pikemminkin kyseessä on ”tietyn oman aikamme ajattelusuunnan” allegorinen henkilöitymä:

Maailmaa tosiaan näyttää ohjailevan joku ulkoinen voima, mutta kyseessä ei ole kukaan selvästi tunnistettava yksilöllinen orkesterinjohtaja, vaan uusi apokalyptinen peto, anonyymi hirviö, joka on läsnä vähän kaikkialla ja joka on jo olemassaolonsa alkuhetkillä ottanut sydämenasiakseen lännen tuhoamisen. Pedolla ei ole yksityiskohtaista suunnitelmaa. Se tarttuu jokaiseen eteensä tulevaan tilaisuuteen, ja näissä Gangesin rannoille ahtautuneissa ihmismassoissakin peto näki vain jälleen uuden mahdollisuuden toteuttaa syvintä mielitekoaan, olkoonkin että tämä tapaus vaikutti lupaavammalta kuin mikään muu pitkiin aikoihin. Onko peto lähtöisin Jumalasta? Voi olla, mutta luultavimmin se toki on demonista alkujuurta. Tätä yli kaksi vuosisataa sitten syntynyttä hyvin epätodelliselta vaikuttavaa ilmiötä analysoi jo Dostojevski, samoin teki tahollaan Péguy hieman myöhemmin ja toisenlaisissa olosuhteissa. Jopa yksi viimeaikaisista paaveistamme, Paavali VI, onnistui pontifikaattinsa lopulla vihdoinkin avaamaan silmänsä ja tunnistamaan pedon.  Kaikki pedon seuraajat tietävät, että sitä ei pysäytä mikään. Pedon palvelukseen vihkiytyneissä tämä tieto herättää voitonriemua, kun taas niiden keskuudessa, jotka vielä haluaisivat panna sille kampoihin, leviävät toivottomuus ja tappiomieliala.

Dostojevskin koko kypsän kauden tuotantoa voi tietystä näkökulmasta tosiaan pitää viime kädessä ”pedon” taiteellisena analyysina, vaikka lähinnä tässä kai ajatellaankin Riivaajat-romaania (1872). Charles Péguy (1873–1914) lienee suomalaiselle lukijalle tuntemattomampi nimi, mutta tämä antimodernistinen runoilija, esseisti ja näytelmäkirjailija osoitti varsinkin myöhemmässä tuotannossaan kiinnostusta samoihin teemoihin kuin Dostojevski, joskin teki sen tietysti omin ranskalaisin painotuksin.

Kertoja vihjaa myös siihen mahdollisuuteen, että peto on jumalallista alkuperää. Tietysti kyseessä on Jumalan sallimus siinäkin tapauksessa, että peto olisi alusta alkaen saatanallista juurta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pedon inspiroimalla tuhoisalla kansainvaelluksella halutaan joko herätellä länttä pitkästä turtumuksestaan tai rangaista sitä avoimesta luopumuksestaan; pedon ”yli kahden vuosisadan” iästä päätellen sen syntyhetkillä alkunsa saaneen luopumuksen siemenet kylvettiin joskus 1700-luvun jälkipuoliskolla eli vain hieman ennen Ranskan vallankumousta… Kyseessä olisi siis ranskalaiseen kristillisyyteen vanhastaan kuulunut châtiment-ajattelu (sana merkitsee ”kuritusta” tai ”rangaistusta”, mutta siihen sisältyy myös ajatus katumuksesta, tervehtymisestä ja suunnan muutoksesta). Toisaalta voi olla niinkin, että lännen aika on yksinkertaisesti täyttynyt ja että sen on nyt annettava tilaa muille, mikä mahdollisuus todetaankin eksplisiittisesti luvussa XX. Kaiken kaikkiaan lahon ja ruosteensyömän laivaston selviytyminen tuosta pitkästä ja vaarallisesta matkasta halki valtamerten on yliluonnollinen suoritus, siis ihme:

Täytynee uskoa, että itse Jumala oli ottanut nämä sata laivaa erityiseen suojelukseensa hyläten niistä vain yhden tavalla, josta uskovat ja asiaan vihkiytyneet voisivat tunnistaa hänen suvereenin voimansa ja tahtonsa. Loput yhdeksänkymmentäyhdeksän hän saattoi turvallisesti lännen rannoille osoittaakseen valkoisille kansakunnille, että nämä olivat jo riittävän kauan juhlineet ja että nyt oli muiden vuoro. Toinenkin mahdollisuus toki on, vaikka lopullista totuutta tuskin saamme tässä ajassa koskaan tietää: ehkä hän halusikin kannustaa valkoisia kansakuntia nopeasti terästäytymään viimeaikaisesta velttoudestaan ja kovettamaan sydämensä, mikäli mielisivät jatkossakin nauttia siitä taivaallisesta suosiosta, joka valitulle kansalle ansaitusti kuuluu.

Jää jossain määrin auki, mikä näistä vaihtoehdoista todella on kyseessä. Raspail oli aivan liian hyvä kirjailija sortuakseen antamaan lukijalle mitään lopullisesti lukkoon lyötyä tulkintaa sen enempää romaanissa kuvatun invaasion tarkoituksesta kuin sen aikaansaaneen pedon perimmäisestä olemuksestakaan. Pyhien leiristä on moneksi, mutta mikään puisevan ideologinen tendenssiromaani se ei ole.

–

***

Kuten edellä huomasimme, pedon tunnistaneista henkilöistä mainitaan Dostojevskin ja Péguyn ohella myös paavi Paavali VI (virassa 1963–1978). Tämä on tärkeä huomio. Pyhien leirin kertoja epäilemättä viittaa erääseen paavin vuonna 1972 pitämään alakuloiseen puheeseen, jossa tämä kertoi tunteneensa, kuinka ”saatanan savut ovat päässeet tunkeutumaan Herran temppeliin jostain muurin halkeamasta.” Tuolloinen paavi siis tunnisti pedon ja ymmärsi sen vaikuttavan jopa kirkon sisällä, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa läheskään kaikista muista kirkonmiehistä. Pyhien leirissä petoa tietämättään ja jopa tietoisesti palvelevia pappeja riittää.

Tuo 1970-luvun alku, jolloin sekä paavi piti puheensa että Raspail kirjoitti romaaninsa, oli aikaa jona Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen (1962–65) laukaisema uskon ja järjestyksen kriisi kirkossa vaikutti olevan huipussaan, vaikka pahin olikin vasta edessä. Tässä yhteydessä ei ole sen enempää mahdollista kuin tarpeellistakaan pöyhiä tätä ns. postkonsiliaarista kriisiä koko laajuudessaan ja syvyydessään, mutta tarkastelemme lyhyesti sen vaikutuksia kirkon yhteiskuntaopetukseen sellaisina kuin ne näkyvät Pyhien leirissä.

Riippumatta siitä, mitkä olivat Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen todelliset päämäärät, sen vanavedessä yhtä kaikki pulpahti pintaan toinen toistaan tuhoisampia tapoja tulkita konsiilin julkilausuttua pyrkimystä ”päivittää” (aggiornare) kirkkoa nykyaikaan. Kristinuskon radikaalin uustulkinnan ruokottomin ilmaus oli epäilemättä ns. vapautuksen teologia, joka sai alkunsa Latinalaisessa Amerikassa 60-luvun lopulla. Itse termi on laajahko kattokäsite, jonka alle mahtuu monenlaista ”edistyksellistä” uutuusteologiaa. Yhteistä niille kaikille on voimakas immanenssi eli tämänpuoleisuuden korostus ja kristinuskon transsendenttisten piirteiden enemmän tai vähemmän avoin hyljeksintä ellei täysi torjunta.

Vita contemplativa ja vita activa ovat aina olleet sinänsä legitiimejä ja toisiaan täydentäviä tapoja kristitylle vaeltaa tässä maailmassa. Ensin mainitussa korostuvat tuonpuoleisuus, mysteeri, liturginen elämä ja henkilökohtaisen pelastuksen tavoittelu. Jälkimmäinen painottaa kristityn niin sanoakseni tämänpuoleisia velvollisuuksia kuten köyhistä huolehtimista ja yleisemminkin työtä paremman yhteiskunnan rakentamiseksi. Enimmän aikaa kirkon historiassa nämä kaksi tietä ovat olleet keskenään tasapainossa ja onnekkaasti täydentäneet toisiaan.

Toisinaan vaaka on kuitenkin saattanut kallistua hieman liikaa jommankumman hyväksi ja toisen tappioksi. Ei ole epäilystäkään siitä, kummalla puolella vaaka nykyään on. Pyhien leirissä kuvatuista papeista ainoastaan Fontgembarin benediktiinimunkit edustavat vita contemplativan mukaista elämänvaellusta – ja hekin ovat lähinnä säälittävän karikatyyrimaisia varjoja sääntökuntansa loiston päivistä. Lähes kaikki muut romaanin papit ovat hiusrajaansa myöten pedon kidassa, ja sellaisina he ovat varsin edustava otos modernin lännen kristillisyydestä, jossa uskonelämän fokus näyttää viimeisen vuosisadan aikana siirtyneen Jumalasta ihmiseen lähes täydellisesti.

Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan mukaan vapautuksen teologia ymmärtää itsensä tähän tapaan:

Vapautuksen teologian päämääränä on yhteiskunnallinen tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus. Se nostaa toiminnan keskiöön ne ihmiset, jotka ovat taloudellisten rakenteiden, sukupuolensa, ihonvärinsä tai etnisen taustansa vuoksi sorrettuja, ja pyrkii näiden ihmisten vapautukseen. Vapautuksen teologien mukaan Raamatun tulkinta on aina joko olemassa olevia sortavia rakenteita pönkittävää tai niitä kyseenalaistavaa ja muutokseen tähtäävää. Molempiin löytyy tuki Raamatusta – lukijan vastuulla on, mikä puoli heijastuu käytännön elämään.

Kun Raamatusta ja kristillisestä traditiosta tällä tavoin amputoidaan kaikki se, minkä vapautuksen teologit katsovat ”pönkittävän sortavia rakenteita”, jäljelle jää pelkkä banaali yhteiskuntakritiikki, pahimmassa tapauksessa täysin sekulaari kumouksellisuus. Vapautuksen teologeissa näyttää olevan jotain samaa kuin tolstoilaisissa reilut sata vuotta sitten, toki sillä merkittävällä erolla, että Tolstoi oli anarkistinen yksityisajattelija, jonka Venäjän ortodoksinen kirkko erotti jäsenyydestään ja jonka opeista ei jäänyt vihjettäkään kirkon viralliseen opetukseen. Nykyään tilanne on valitettavasti toinen: vaikka Rooman kirkon hierarkia on aikoja sitten tuominnut vapautuksen teologian ja sen varsinainen kulta-aika on siten jo jäänyt taakse, se on valitettavasti kuitenkin jättänyt lähtemättömät jälkensä kirkkoon ja oikeastaan koko lännen valtavirtaiseen kristillisyyteen oltiinpa siitä tietoisia tai ei. Ne jäljet näkyivät selvästi jo Pyhien leirin kirjoittamisen aikoihin.

Vapautuksen teologia sai alkunsa katolisessa maailmassa, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksinomaan Rooman kirkon ongelma. Perinteisesti luterilaisessa Suomessakin tämä uskontulkinta on käytännössä valtavirtaa ja vaikkapa surullisen kuuluisa Kirkko ja kaupunki -lehti julistaa sitä käytännöllisesti katsoen jokaisessa numerossaan. Suomen johtaviin ”sateenkaaripappeihin” kuuluvan vasemmistoliittolaisen pastorin mielestä kristinuskon ydin on tällainen:

Kristinuskossa ei ole kyse individualistisesta, omaan napaan tuijottavasta hurskaudesta tai taivas-eskapismista [sic], vaan koko luomakunnan kohtalonyhteyden syvästä ymmärtämisestä ja kristinuskon tämänpuoleisuuden korostamisesta. Se on radikaalia, sisään sulkevaa, yksilöiden ja yhteisöjen välillä tapahtuvaa vihollisuuksien voittamista, tinkimätöntä vastarintaan asettumista sortavia valtoja ja voimia vastaan, taistelua jakamattoman ihmisarvon, oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden puolesta.[4]

Tuolla muka-radikaalilla (lue: haukotuttavan sovinnaisella) julistuksella ei ole mitään tekemistä klassisen kristinuskon kanssa, mutta epäilemättä se vastaa asioista mitään ymmärtämättömien ja tietämättömien mutta sitäkin ”tiedostavampien” nuorten käsityksiä aidon kristillisyyden olemuksesta riippumatta siitä, onko näillä henkilökohtaista suhdetta uskoon vai ei.

G. K. Chesterton kirjoitti jo yli vuosisata sitten, kuinka ”moderni maailma on täynnä vanhoja kristillisiä hyveitä, jotka ovat tulleet hulluiksi” (The modern world is full of the old Christian virtues gone mad). Hyveiden hulluus johtuu ennen muuta siitä, että ne on irrotettu alkuperäisestä yhteydestään ja toinen toisistaan. Ymmärtääkseni Chesterton tarkoittaa sitä, että vaikkapa sellainen keskeinen teologinen hyve kuin lähimmäisenrakkaus (caritas) on vaarassa muuttua narrimaiseksi tai tuhoisaksi irvikuvaksi itsestään, ellei sillä ole selkänojanaan sellaisia kardinaalihyveitä kuin viisaus/harkintakyky (prudentia), oikeamielisyys (iustitia), kohtuullisuus (temperantia) ja rohkeus (fortis).

Länsimaisen sivilisaatio on luonnut inhimillisimmän yhteiskunnan, jonka maailmanhistoria tuntee, mikä on epäilemättä seurausta kristinuskon pitkästä ja syvälle käyvästä vaikutuksesta. Modernia pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia pidetään lähinnä sosialidemokraattisena, mutta syvälle ulottuvilta juuriltaan se on pikemminkin luterilainen (mahdollisesti myös aavistuksen verran ”bismarckilainen”). Keskieurooppalaisen kristillisdemokraattisen (ja kristillissosiaalisen) mallin tausta taas on katolisessa yhteiskuntaopetuksesta, erityisesti paavi Leo XIII:n kiertokirjeessä Rerum Novarum (1891). Näennäisestä kovuudestaan huolimatta angloamerikkalainen kalvinistispohjainen mallikin korostaa hyvin toimeentulevan kristityn velvollisuutta huolehtia oman yhteisönsä heikoimmista jäsenistä, vaikka tätä velvollisuutta ei ulkoistetakaan yhteiskunnalle.

Näistä paikallisista ja historiallisista nyanssieroista huolimatta kaikki nuo mallit ovat lähisukulaisia ja niitä yhdistää myös se, että ne ovat kehittyneet kansallisvaltioiden tai ainakin etnisesti ja kulttuurisesti suhteellisen homogeenisten yhteisöjen keskuudessa niiden omiin tarpeisiin. Sellaisessa ympäristössä ne myös parhaiten toimivat – ja sopii epäillä, toimivatko ne pitkällä tähtäimellä muunlaisissa ympäristöissä ensinkään. Pyhien leirissä siirtolaisinvaasion eräs konkreettinen seuraus yleisen hyvinvoinnin nopea romahtaminen, ja siihen viittaava kehitys on selvästi nähtävissä ainakin iduillaan jo tässä meidänkin todellisuudessamme. Monikulttuurinen yhteiskunta ja hyvinvointivaltio ei vaikuta erityisen toimivalta kombinaatiolta. Kaikki edellä mainitut mallit juontavat juurensa ajalta jona vanhat kristilliset hyveet eivät vielä olleet ”tulleet hulluiksi” vaan olivat terveellisessä tasapainotilassa paitsi keskenään myös tämän maailman tiettyjen tosiasioiden kanssa. Nyt tilanne on toinen.

Modernin länsimaisen ihmisen sydän on ikään kuin nuljahtanut alkuperäiseltä paikaltaan ja ”vapautunut” järjen ohjauksesta tuhoisin seurauksin, minkä myös Pyhien leirin kertoja toteaa suorasti tai epäsuorasti useammin kuin kerran. Vain tämän tosiasian valossa tulee ymmärrettäväksi se, että laupiaan samarialaisen velvollisuus on sekä subjektin että objektin osalta muuttunut kollektiiviseksi ja että sen katsotaan nyt koskevan koko maailmaa. Kuten Jean Raspail kerran totesi Le Figaro -lehdelle antamassaan haastattelussa: ”Elämme nyt vaihetta, jossa tietynlainen ei-uskonnollisesti motivoitu hellämielisyys on korvannut vanhan kristillisen lähimmäisenrakkauden; tuota jälkimmäistähän harjoitettiin ennen kaikkea juuri kirjaimellisesti lähimpiä kohtaan, mutta siihen ei suinkaan sisältynyt koko maailma.” Armeliaisuuden ja säälin tunteet riehuvat nykyajan laupiaassa samarialaisessa villeinä ja hallitsemattomina, vieläpä tavalla, joka saattaa vaarantaa hänen oman turvallisuutensa.

Kirjoittaessaan hullaantuneista kristillisistä hyveistä Chesterton ajatteli epäilemättä ennen muuta oman aikansa uskosta vieraantunutta ja ehkä jopa kirkkovihamielistä maallikkoälymystöä, mutta meidän aikamme erikoisuus on siinä, että kaikki yllä sanottu sopii hyvin myös huomattavaan osaan papeista ja teologeista.

Myös Pyhien leiri on täynnä tuollaisia kirkonmiehiä kaikista arvoasteista aina paavista maalaispappiin. Jo romaanin kirjoittamisen aikoihin erityisesti Ranskassa oli paljon pappeja ja jopa piispoja, jotka olivat jo valmiiksi kuin suoraan romaanin sivuilta, joten pappishahmojaan luodessaan Raspailille riitti esikuvia elävästä elämästä. Silti jotkut romaanin pappien sekopäisimmistä avautumisista saattoivat vielä tuolloin tuntua monesta aikalaisesta melko epäuskottavilta. Ajatellaan vaikkapa Pariisin arkkipiispan silkkaa dhimmihenkeä tihkuvaa päätöstä lahjoittaa ”hyväntahdon eleenä” Ranskan muslimiyhteisölle kolmekymmentä arkkihiippakuntansa kirkkoa moskeijoiksi muutettavaksi.

Tällaisia ehdotuksia, tai pikemminkin vaatimuksia, on toki tehty ihan oikeastikin vielä aivan viime aikoina, mutta niitä ovat tehneet Ranskaan pesiytyneet muslimit. Vuonna 2015 näin julkesi tehdä Pariisin suuren moskeijan johtaja (recteur), mufti Dalil Boubakeur, joka ehdotti vähälle käytölle jääneiden kirkkojen antamista moskeijapulasta kärsivien muslimien käyttöön. Ranskalaisten kristittyjen valtaosan kunniaksi on todettava, että ehdotukseen on suhtauduttu pääosin hyvin nihkeästi. Tietääkseni vain yksi korkea-arvoinen kirkonmies, nimittäin Evryn piispa Michel Dubost, on ilmaissut kantanaan, että Ranskan kristittyjen velvollisuus (le devoir) on auttaa islaminuskoisia veljiään näiden oikeutetuissa tarpeissa saada omalle uskolleen palvontapaikkoja; tuollainen käsitys kristityn velvollisuudesta voi nousta vain seinähulluksi tulleesta ja totaalisesti raiteiltaan suistuneesta lähimmäisenrakkaudesta.

Meille läheisessä Ruotsissakin on viime aikoina esiintynyt hieman tämän sukuista ajattelua. Siellä sekä luterilainen kirkko että katolinen paikalliskirkko ovat kaavaillet kristityille ja muslimeille yhteistä ”Jumalan taloa” (Guds hus), jossa nämä ”abrahamilaiset” uskonnot voisivat jakaa veljellisesti saman tilan; tosin kukin yhteisö järjestäisi varsinaiset palveluksensa käytännöllisistä syistä omissa pyhäköissään, mutta ne kaikki olisivat kokoontuneet yhteisen pihan ympärille, ja pihaa kattaisi lasikatto… En tiedä, missä vaiheessa tuo projekti nyt on, enkä suoraan sanoen haluakaan tietää.

Pyhien leirin papit osoittavat toisinaan pitkälle menevää ymmärrystä siirtolaisten ilmiselviä rikoksiakin kohtaan. Näin käy vaikkapa São Tomén saaren edustalla kuristetun valkoisen miehen tapauksessa. Murhatyön ainoat todistajat ovat dominikaanipappeja, ja he päättävät pitää veriteon salassa, jottei tuo ”valitettava yksittäistapaus” langettaisi varjoa kaikkien siirtolaisten ylle ja siten vahingoittasi kristillisen lähimmäisenrakkauden ylevää asiaa. Tuossakaan ei varsinaisesti ole mitään sellaista, mikä tulisi yllätyksenä joidenkin oman aikamme valtavirtaisten kirkkojen edesottamuksia seuranneille.

Tiedossani ei tosin ole yhtään tapausta, jossa olisi yritetty varsinaisesti salata siirtolaisten tekemiä veritöitä, mutta sitäkin enemmän on vuodatettu rauhan, rakkauden ja veljellisten tunteiden vakuutuksia rikollisten etnisten ja uskonnollisten viiteryhmien suuntaan, ikään kuin näiden tekojen pahin seuraus olisi kyseisten yhteisöjen jäsenten niistä mahdollisesti tuntema mielipaha. Niin Ranskassa kuin muuallakin Euroopassa uskonnollisesti perustellun terrorismin pääasiallinen lähde on jo vuosikausien ajan ollut islam. Monikulttuuristen yhteiskuntiemme sekä maallisten että hengellisten eliittien parissa on kuitenkin kehittynyt eräänlaiseksi selkäydinreaktioiksi kiireen vilkkaa julistaa nämä teot (tilastollisten tosiasioiden vastaisesti) yksittäistapauksiksi, joista ei missään tapauksessa saa syyllistää muslimien ”rauhanomaista enemmistöä”. Tuollainen tulkinta saattaa olla Vuorisaarnan kirjaimen mukaista, ja siten se periaatteessa sopii hyvin ainakin kirkonmiehen suuhun, mutta voi miettiä, miltä moinen nöyräselkäisyys vaikuttaa muslimien näkökulmasta; näiltä kun toisen posken kääntämisen traditio puuttuu kokonaan… Erityisesti Jean Raspailin kotimaassa Ranskassa näitä ”yksittäistapauksia” on koettu viime vuosina ja vuosikymmeninä sellainen määrä, että niitä on turhaa käsitellä tämän yksityiskohtaisemmin. Tässä suhteessa ei tosin enää tarvitse mennä edes niin sanoakseni merta edemmäs kalaan.

Syksyllä 2017 edellisvuonna turvapaikanhakijana Suomeen tullut marokkolainen Abderrahman Bouanane tappoi kaksi summittain valittua uhria ja haavoitti kahdeksaa muuta oman kotikaupunkini Turun keskustassa puukolla tekemässään terrori-iskussa. Iskun uhrien muistotilaisuudessa Suomen evankelisluterilaisen kirkon tuolloinen priimas, arkkipiispa Kari Mäkinen ilmaisi käsityksensä, jonka mukaan ”myös tekijä on yksi meistä”. Keistä meistä? Ehkä Mäkinen oli tutustunut pari vuotta ennen Turun iskua perustetun Me-säätiön toimintaan; tuon hyväntekeväisyysjärjestön maailmojasyleilevä mutta muodollisesti kömpelö ja loogisestikin kyseenalainen tunnuslause kuuluu: ”Ei ole meitä ja heitä – on vain me!”… Kieltämättä noin pitkälle menevä inklusivismi sopii surkean aikamme henkeen kuin hansikas käteen, mutta klassisen kristinuskon kokonaisvaltaisesta traditiosta sille on turha etsiä tukea; irrallisia raamatunjakeita toki löytyy, mutta minkäpä sikamaisuuden tueksi niitä ei löytyisi. Vaikka Bouanane olisikin termin kategorisimmassa mielessä Jumalan lapsi kuten kaikki ihmiset ja siten todellakin yksi ”meistä” (sitä kai Mäkinen lähinnä ajatteli, sikäli kuin mitään ajatteli), niin murhaajan samaistaminen uhreihinsa osoittaa tuollaisessa yhteydessä sellaista tahdittomuutta ja vierautta elävän elämän tosiasioille, että sen voi selittää vain – yllätys yllätys – täysin tärähtänyt lähimmäisenrakkaus.

Vielä kerran Chestertonia mukaillakseni: jos varhaiskirkon marttyyrikauden kristityissä oli vähänkään enemmän muutamassa edeltävässä kappaleessa lyhykäisesti kuvaamieni kaltaisia tyyppejä, niin roomalaisten pakanoiden taipumus luokitella moiset otukset kategoriaan inimici humani generis alkaa äkkiä näyttää ymmärrettävältä, eikä tunnu kovin kaukaa haetulta sekään, että näiden katsottiin hyödyttävän maailmaa parhaiten amfiteatterin leijonien lounaslistalla…

Raspailin kirjoittaessa Pyhien leiriä hänelle oli tarjolla enemmän kuin tarpeeksi elävän elämän esikuvia papeilleen ja jopa piispoilleen. Sen sijaan romaanin Johannes XXIV:n[5] kaltaista paavia on pitänyt odottaa meidän aikaamme saakka, tarkemmin sanoen vuoteen 2013. Viimeistään tässä vaiheessa Raspail todellakin alkaa vaikuttaa näkijältä.

Romaanin Johannes on eteläamerikkalainen paavi, jolla on tapana rukoilla negroidipiirteisen Kristuksenkuvan edessä ja on sitä mieltä, että ”ainoastaan köyhyys on jakamisen arvoista”. Läpeensä maallistunut mediakin rakastaa tätä paavia, joka on ”niin täydellisesti sinut ajan hengen kanssa”… Jotenkin tutulta kalskahtaa. Entä paavin radioviesti pitkänäperjantaina, kolmannen maailman vierasuskoisten muukalaisten invaasion etujoukon jo ollessa vanhan kristikunnan porteilla:

Tänä pitkänäperjantaina, päivänä, joka täyttää kaikkien kristittyjen sydämet toivolla, kehotamme hartaasti kaikkia veljiämme ja sisariamme Kristuksessa avaamaan sielunsa, ovensa ja lompakkonsa kaikille näille onnettomille Jumalan lapsille, jotka itsensä Herran lähettäminä tulevat pian kolkuttamaan porttejamme. Kristitylle ei ole muuta tietä kuin lähimmäisenrakkaus. Rakkaus ei ole kristitylle tyhjä sana, rakkaus on jakamatonta eikä se erottele ihmisiä, rakkaus ei laskelmoi eikä punnitse omaa etuaan, rakkaus vaatii meiltä kaiken tai ei mitään. Nyt on vihdoinkin koittanut aika meille kaikille luopua niistä kompromisseista, jotka niin pitkään ovat vieneet uskoamme harhaan, ja vastata lopultakin universaalin rakkauden kutsuun.

Tuo voisi olla paavi Franciscuksen tuoreimman kiertokirjeen Fratelli tutti (3.10.2020) tiivistelmä.[6]

Nykyinen paavi muistuttaa toden totta monessa suhteessa Pyhien leirin Johannesta. Myös tuo romaanin paavi olisi aivan hyvin voinut pestä maahan tunkeutuneiden muukalaisten jalkoja kiirastorstaina, jos nämä vain silloin olisivat maassa jo olleet. Paavi Franciscus on tehnyt vastaavan tempun moneen kertaan sitten valintansa vuonna 2013. Tämä kiirastorstain jalkojenpesuriitti perustuu Johanneksen evankeliumin kohtaan, jossa Jeesus pesee hieman ennen kärsimystiensä alkua opetuslastensa jalat. Tätä aidosti nöyrää elettä on kirkossa jäljitelty siitä lähtien. Näin on tehty niin idän kuin lännenkin kristittyjen parissa, ja tapa on ilmennyt monella tasolla: paavit ovat saattaneet pestä kahdentoista kardinaalin jalat, luostareiden apotit kahdentoista alaisensa munkin jalat, tavalliset kirkkoherratkin kahdentoista miespuolisen seurakuntalaisensa jalat. Paavi Franciscuksen riittiin tuoma ehdoton uutuus on sen ulottaminen koskemaan myös ei-kristittyjä, jopa muslimeja. Franciscus on siis sinut tämän läpimädän aikamme hengen kanssa siinäkin, että hän näyttää vilpittömästi pitävän kristittyjen ja ei-kristittyjen erottelua epäkristillisenä. Tätä paavin asennetta lukemattomat edeltävät kristittyjen sukupolvet olisivat tosin voineet pitää hieman erikoisena.

Melko erikoisena ajatusta eri uskontokuntiin kuuluvien ihmisten hengellisestä tasa-arvoisuudesta todennäköisesti pitää sisimmässään myös yhdeksän kymmenestä oman aikamme muslimista, vieraskoreista julkilausumista viis. Jalkoja pestäessä pesijä joutuu tietenkin polvistumaan ja kumartumaan tuolilla istuvan pestävän eteen. Miltä tuo Franciscuksen käytös mahtaa näyttää Dar-al-Islamin näkövinkkelistä tarkasteltuna? Lyönpä vetoa, että sieltä päin katsoen ele näyttää useimpien silmissä juuri siltä mitä se onkin: kafirien päämieshän se siinä ryömii muslimien jalkojen juuressa.

Paavin arvonimistä vanhimpia on pontifex maximus, mikä merkitsee ”suurta sillanrakentajaa”. Titteli periytyy pakanallisen Rooman ylipapeilta ja palautuu mahdollisesti jopa ikuisen kaupungin kaukaisimpaan etruskilaiseen muinaisuuteen. Arvonimen tämänhetkinen haltija on osoittautunut pontifikaattinsa alusta saakka varsinaiseksi latteuksien Tiberjoeksi, ja hänen ns. lentokonelausuntonsa (so. spontaanit vastaukset toimittajien kysymyksiin milloin miltäkin paimenmatkalta palattaessa) ovat tämän tästä herättäneet yleistä hämmennystä. Paavin jossain tällaisessa tilanteessa ilmaisema mielipide, jonka mukaan ”on parempi rakentaa siltoja kuin muureja” on tosin yksinomaan lattea eikä herättäne valtaosassa nykylänsimaalaisia sen kummempia intohimoja; lisäksi se tietysti sopii mainiosti pontifexin suuhun. Maalaisjärjellä ajatellen voisi toki ihmetellä, miksi muurien ja siltojen rakentaminen sulkisivat toisensa pois.

Siksi toisekseen siltojakin täytyy joissakin tilanteissa puolustaa, sen tiesi jo Horatius Cocles, omaa Sven Dufvaamme unohtamatta. Jos kristillisestä traditiosta vähin erin häivytetään suurten sotilaspyhimysten muisto ja ylimmäksi ellei ainoaksi ihanteeksi nostetaan joku pyhän Franciscus Assisilaisen kaltainen maailmanhalaaja – ja tämähän todella näyttäisi olevan aikamme megatrendi –, niin siltojen puolustamisen voi unohtaa. Se puolestaan saattaa osoittautua kohtalokkaaksi erityisesti Euroopan tulevaisuudelle, naapurimme noiden ”siltojen” toisessa päässä kun ovat sellaisia kuin ovat. Tarvitsisimmeko ehkä ripauksen vanhaa kunnon pakanallista terästä viime aikoina kovin pehmeäksi käyneeseen kristilliseen selkärankaamme?

Jean Raspail totesi eräässä haastattelussaan kunnioittavansa esi-isiltään perimäänsä kristinuskoa mutta että myös Euroopan esikristillisessä eli ”pakanallisessa” traditiossa on paljon säilyttämisen arvoista. Kyseessä ei ole Raspailin yksityisajattelu, sillä kauan ennen häntä moni kristitty apologeetta on todennut hyväksyvään sävyyn sen tosiasian, että kristinusko ei ilmaantunut maailmaan tyhjästä vaan on alusta saakka kantanut povessaan itseään edeltävän maailman parhaita elementtejä. Muiden muassa Joseph de Maistren, G. K. Chestertonin, C. S. Lewisin ja J. R. R. Tolkienin töissä voi eräänä keskeisenä punaisena lankana havaita ajatuksen, jonka mukaan kristinusko ei valtaan päästyään suinkaan kategorisesti torjunut pakanuutta kokonaisuudessaan vaan otti omakseen, kirkasti ja pyhitti kaiken sen, mikä oli kestävää ja arvokasta niin kreikkalais-roomalaisessa antiikissa kuin kelttiläisessä ja germaanisessa maailmassakin. Hienoimpia esimerkkejä tästä fuusiosta on keskiaikainen ritariaate. Ilman vahvan sotilaseetoksen tarjoamaa selkänojaa myös Franciscus Assisilaisen ja muiden hänen kaltaistensa kristittyjen sinänsä arvokas missio olisi ollut heikoissa kantimissa.

Ritarius on tietenkin iäksi kuollut, koska kristinuskokin on enää pelkkä haamu entisestään, ”tuskin muuta kuin kaksi tuhatta vuotta sitten liikkeeseen pyöräytetty hyrrä, joka jo hoippuu viimeisiä kierroksiaan ja kaatuu pian” (vrt. Pyhien leiri, XLI luku). Siitä huolimatta tai juuri siksi professori Calguèsin monologissaan luettelema menneiden aikojen suurten kristittyjen sotilaiden ja näiden veristen urotekojen kavalkadi on kaikessa hirtehisyydessäänkin romaanin kauneimpia kohtia; saattaapa hiipiä mieleen sellainenkin nostalginen ajatus, että moisia miehiä tarvittaisiin nykyäänkin, mutta minkäs teet, kukaan ei voi astua kahdesti samaan virtaan.

Raspail totesi eräässä haastattelussaan, että Pyhien leirissä hän halusi tietoisesti kuvata ikään kuin pikakelauksena kehitystä, joka todellisuudessa kestää vuosikymmeniä. Näin epäilemättä on. Kehitys on jo täydessä vauhdissa, mutta juuri suhteellisen hitautensa vuoksi se tuskin herättää riittävän suurta kriittistä massaa nousemaan vastarintaan riittävän ajoissa (ja vastarinnalla en tässä ajattele mitään sen dramaattisempaa kuin radikaalia muutosta äänestyskäyttäytymisessä). Länsi on kuin tarinan sammakko, joka huomaamattaan kiehuu hitaasti hengiltä monikulttuurisuuden ja moniarvoisuuden myrkkyliemessä. Länsimaisten kirkkokuntien vastuu tästä kehityksestä ei ole vähäisin. Mutta ehkä tuo kohtalo on saamansa arvokkaan isänperinnön joko huolimattomuuttaan tai tieten tahtoen tärvelleelle lännelle vain oikeus ja kohtuus.

–

”Pyhien leiri” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Viitteet:

[4] Ks.: <https://www.kotimaa.fi/blogit/kirkon-on-luovuttava-vanhurskauttamisopista/>

[6] Nimi merkitsee suomeksi ”kaikki (ovat) veljiä”, ja se onkin suunnattu maailman ”kaikille hyvän tahdon ihmisille”, uskonnosta viis. Viestissään Franciscus vetoaa universaalin veljeyden puolesta muun muassa nationalismia, muukalaisvihaa, rasismia, sotaa ja suljettuja rajoja vastaan. Kuolemantuomiokin on paavin mielestä kovin ikävä juttu, samoin miesten ja naisten epätasa-arvo. Paavi on saanut tähän kiertokirjeeseensä innoitusta paitsi n. 800 vuotta sitten vaikuttaneen kaimansa pyhän Franciscuksen elämäntyöstä myös vuonna 2019 yhdessä korkea-arvoisen islamilaisen uskonoppineen Ahmad al-Tayyabin kanssa allekirjoittamastaan julistuksesta ihmisten veljeydestä. Egyptiläisen Al-Azhar -yliopiston suurimaami al-Tayyabin tiedetään olevan täysin perinteisellä islamilaisella kannalla mitä tulee vaikkapa naisten asemaan ja uskostaan luopuneisiin muslimeihin (petturin palkka on tunnetusti kuolema), vain pari islamin uskon keskeistä piirrettä mainitakseni. Paavin inspiroituminen moisesta seurasta saattaa kertoa hänen avarasta mielenlaadustaan; muutettavat muuttaen häntä olisi tosin jossain toisessa yhteydessä voinut kutsua myös ”hyödylliseksi idiootiksi”…[M.K.]

Ks.:<http://www.vatican.va/content/francesco/en/encyclicals/documents/papa-francesco_20201003_enciclica-fratelli-tutti.html#_ftnref283&gt;

–

–

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää blogia Uudessa Suomessa.