SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Kirjallisuuden ehkäiseminen

GEORGE ORWELL   (suomentanut Timo Hännikäinen)

(Sarastus julkaisee sarjan George Orwellin (1903-1950) ennen suomentamattomia kirjoituksia. Tällä kertaa vuorossa on Polemic -lehdessä tammikuussa 1946 ilmestynyt essee ”Kirjallisuuden estäminen”. Huomioissaan ajatuksenvapauden teemasta kirjoitus on edelleen ajankohtainen ja sisältää paljon ainesta, jota Orwell sittemmin sisällytti romaaniinsa ”Vuonna 1984”. Orwell-käännössarjan aiempi osa, Orwellin kirja-arvostelu Hitlerin ”Mein Kampfista”, löytyy täältä. Tekstit kääntänyt Timo Hännikäinen on tekemässä kirjamuotoista suomennosvalikoimaa Orwellin asiaproosasta.)

Suunnilleen vuosi sitten osallistuin PEN-klubin tapaamiseen, joka järjestettiin Miltonin Areopagitican ilmestymisen 300-vuotispäivän kunniaksi. Kuten jotkut saattavat muistaa, pamfletissa puolustettiin lehdistönvapautta. Miltonin kuuluisa lause kirjan ”tappamisesta” painettiin lentolehtisiin, joita jaettiin etukäteen tapaamisen mainostamiseksi.

Tilaisuudessa oli neljä puhujaa. Yksi heistä käsitteli puheessaan lehdistönvapautta, mutta pelkästään Intiassa. Toinen sanoi epäröiden ja hyvin yleisluontoisesti, että vapaus oli hyvä asia. Kolmas hyökkäsi kirjallisuuden säädyttömyyttä koskevia lakeja vastaan. Neljäs käytti valtaosan puheestaan puolustamaan puhdistuksia Venäjällä. Välipuheenvuoroista joissakin palattiin säädyttömyyskysymykseen, toiset olivat pelkkiä Neuvosto-Venäjän ylistyksiä. Moraalinen vapaus – vapaus käsitellä seksuaalikysymyksiä suoraan painetussa sanassa – tuntui saavan yleisen hyväksynnän, mutta poliittista vapautta ei edes mainittu. Näiden usean sadan ihmisen, joista ehkä puolet olivat kirjoittamisen ammattilaisia, joukosta yksikään ei huomauttanut, että jos lehdistönvapaus jotakin tarkoittaa, niin vapautta arvostella ja vastustaa. Huomionarvoista oli, ettei kukaan puhujista siteerannut Miltonin pamflettia, jonka muistoksi tilaisuus oli muka pidetty. Kukaan ei myöskään maininnut niitä lukuisia kirjoja, jotka oli ”tapettu” Britanniassa ja Yhdysvalloissa sodan aikana. Kokonaisuudessaan tilaisuus oli mielenilmaus sensuurin puolesta.

Tässä ei ole mitään erityisen yllättävää. Meidän aikanamme älyllistä vapautta vastaan hyökätään kahdelta suunnalta. Yhdellä suunnalla ovat sen teoreettiset viholliset, totalitarismin puolustelijat, ja toisella sen välittömät käytännön viholliset, monopolit ja byrokratia. Jokaisen lahjomattomuuttaan varjelevan kirjailijan tai journalistin nujertaa pikemminkin yhteiskunnan yleinen virta kuin suoranainen vaino. Häntä vastassa ovat muutamien rikkaiden miesten käsiin keskittyvä lehdistö, monopolien otteessa olevat radio ja elokuvateollisuus, yleisön haluttomuus ostaa kirjoja, mikä pakottaa melkein jokaisen kirjailijan ansaitsemaan osan elannostaan hanttihommilla, hänen asioihinsa sekaantuvat viralliset instituutiot kuten tiedotusministeriö ja British Council, jotka auttavat kirjailijaa pysymään hengissä mutta myös tuhlaavat hänen aikaansa ja sanelevat hänen mielipiteensä, ja viimeisten kymmenen vuoden ajan jatkunut loputon sodan ilmapiiri, jonka vääristäviä vaikutuksia kukaan ei ole päässyt pakoon. Kaikki tässä ajassa on liittoutunut kirjailijaa vastaan tehdäkseen hänestä, kuten kaikkien muidenkin alojen taiteilijoista, vähäpätöisen virkailijan joka työstää hänelle korkeammalta taholta annettuja teemoja eikä koskaan pääse kertomaan sitä, mikä hänen näkökulmastaan on koko totuus. Mutta kamppaillessaan tätä kohtaloa vastaan kirjailija ei saa apua omiltaan: ei ole laajaa mielipidesektoria, joka saisi hänet vakuuttuneeksi, että hän on oikealla asialla. Entisaikaan, ainakin uskonpuhdistuksen vuosisatoina, kapinallisuus ja älyllinen lahjomattomuus olivat kietoutuneet toisiinsa. Kerettiläinen – poliittinen, moraalinen, uskonnollinen tai esteettinen toisinajattelija – oli se joka kieltäytyi rikkomasta omaatuntoaan vastaan. Hänen katsomuksensa kiteytyi herätysliikkeen hymnissä:

Ole niin kuin Daniel,

Seiso selkä suorana,

Tiedä mihin uskot,

Anna sen kuulua.

Päivittääkseen tämän hymnin pitäisi lisätä ”Älä” kunkin säkeen alkuun. Omalle ajallemme erityistä on, että vallitsevan järjestyksen vastaiset kapinalliset, ainakin useimmat ja tyypillisimmät heistä, kapinoivat myös yksilöllisen lahjomattomuuden ideaa vastaan. ”Selkä suorana seisominen” on ideologisesti rikollista siinä missä vaarallistakin. Kirjailijan ja taiteilijan itsenäisyyden nakertavat olemattomiin epämääräiset taloudelliset voimat, ja samalla sitä haurastuttavat ne, joiden pitäisi puolustaa sitä. Olen nyt kiinnostunut jälkimmäisestä kehityskulusta.

Ajatuksen ja lehdistön vapautta vastaan hyökätään usein argumentein, joilla ei kannata vaivata päätään. Jokainen, joka on luennoinut tai osallistunut väittelyihin, osaa ne ulkoa. En yritä tässä käsitellä sitä usein kuultua väitettä, että vapaus on harhaa, tai että totalitaariset yhteiskunnat ovat vapaampia kuin demokraattiset, vaan sitä paljon pätevämpää ja vaarallisempaa käsitystä, että vapaus on haitallista ja että älyllinen rehellisyys on antisosiaalisen itsekkyyden muoto. Vaikka kiistan muut aspektit ovat yleensä enemmän esillä, kiista sanan- ja lehdistönvapaudesta on pohjimmiltaan kiista siitä, onko valehtelu suotavaa. Kyse on todellisuudessa oikeudesta kertoa ajankohtaisista asioista totuudenmukaisesti, tai niin totuudenmukaisesti kuin on mahdollista ottaen huomioon tietämättömyyden, ennakkoluulot ja itsepetoksen, joista jokainen havainnoitsija väistämättä kärsii. Nyt saattaa vaikuttaa siltä, että pidän suoraviivaista ”reportaasia” ainoana merkityksellisenä kirjallisuuden lajina. Mutta yritän myöhemmin osoittaa, että kaikissa kirjallisuudenlajeissa, ja todennäköisesti kaikissa taiteenlajeissa, nousee esiin sama kysymys kenties hienovaraisemmassa muodossa. Sitä ennen on välttämätöntä riisua epäolennaisuudet, joihin tämä kiista yleensä kiedotaan.

Älyllisen vapauden viholliset väittävät aina puolustavansa kurinalaisuutta individualismia vastaan. Totuuden ja epätotuuden vastakkainasettelu pidetään mahdollisimman kaukana taustalla. Vaikka painotukset saattavat vaihdella, periaatteidensa myymisestä kieltäytyvää kirjailijaa pidetään aina silkkana egoistina. Häntä siis syytetään norsunluutorniin sulkeutumisesta, oman persoonallisuutensa ekshibitionistisesta esittelystä tai historian väistämättömän kulun vastustamisesta omien etuoikeuksiensa säilyttämikseksi. Sekä katolilaiset että kommunistit olettavat, ettei vastapuolen edustaja voi olla samanaikaisesti rehellinen ja älykäs. Molemmat väittävät epäsuorasti, että ”totuus” on jo paljastettu ja että kerettiläinen, ellei hän sitten ole hölmö, on salaa tietoinen ”totuudesta” ja vastustaa sitä pelkästään itsekkäistä motiiveista. Kommunistisessa kirjallisuudessa hyökkäys älyllistä vapautta vastaan naamioidaan yleensä fraaseilla kuten ”pikkuporvarillinen individualismi”, ”1800-luvun liberalismin illuusiot” jne., ja sitä tuetaan ”romanttisen” ja ”sentimentaalisen” kaltaisilla haukkumasanoilla, joita vastaan on vaikea puolustautua, koska niillä ei ole mitään vakiintunutta merkitystä. Tällä tavoin kiista ohjataan pois varsinaisen aiheensa piiristä. On mahdollista hyväksyä, ja useimmat valistuneet ihmiset hyväksyvätkin, kommunistisen teesin, että puhdas vapaus on mahdollinen vain luokattomassa yhteiskunnassa ja että yksilö on lähimpänä vapautta kamppaillessaan sellaisen yhteiskunnan puolesta. Mutta mukaan ujutetaan aivan perusteeton olettamus, että kommunistinen puolue itse tavoittelee luokatonta yhteiskuntaa ja että Neuvostoliitossa tämä tavoite on toteutumassa. Jos edellisen väitteen sallitaan sisältää jälkimmäinen, lähestulkoon jokainen hyökkäys tervettä järkeä ja yleistä säädyllisyyttä vastaan on oikeutettu. Mutta samalla on ohitettu asian varsinainen ydin. Älyllinen vapaus tarkoittaa vapautta kertoa näkemänsä, kuulemansa ja tuntemansa ilman velvoitetta sepittää kuvitteellisia havaintoja ja tunteita. Tavanomaiset vuodatukset ”eskapismia”, ”individualismia”, ”romantiikkaa” ja sen sellaisia vastaan ovat pelkkiä rikosoikeudellisia välineitä, joilla historian vääristeleminen yritetään saada näyttämään säädylliseltä.

Viisitoista vuotta sitten älyllistä vapautta piti puolustaa konservatiiveja, katolilaisia ja tietyssä määrin – heillä ei nimittäin ollut juuri vaikutusvaltaa Englannissa – fasisteja vastaan. Nyt sitä pitää puolustaa kommunisteja ja heidän ”kanssamatkustajiaan” vastaan. Englannin pienen kommunistipuolueen suoraa vaikutusvaltaa ei tule liioitella, mutta venäläisen mythoksen myrkyllisestä vaikutuksesta maamme henkiseen elämään ei ole epäilystäkään. Sen takia tosiseikkoja salataan ja vääristellään siinä määrin, ettei totuudenmukaista historiaa aikakaudestamme voida ehkä koskaan kirjoittaa. Annan vain yhden esimerkin sadoista mahdollisista. Kun Saksa luhistui, huomattiin että hyvin monet venäläiset olivat – varmaankin pääosin epäpoliittisista syistä – vaihtaneet puolta ja taistelleet Saksan joukoissa. Lisäksi pieni muttei merkityksetön osa venäläisistä sotavangeista ja pakkotöihin siirretyistä kieltäytyivät palaamasta Neuvostoliittoon, ja ainakin jotkut heistä palautettiin vastoin tahtoaan. Nämä monien toimittajien tiedossa tuolloin olleet seikat jäivät melkein tyystin mainitsematta Britannian lehdistössä, samalla kun venäläismyönteiset kirjoittajat jatkoivat vuosien 1936-38 puhdistusten ja pakkosiirtojen puolustamista väittämällä, ettei Neuvostoliitossa ”ollut quislingeja”. Valheiden ja misinformaation sumu Ukrainan nälänhädän, Espanjan sisällissodan, Puolan miehityksen ja muiden vastaavien aiheiden ympärillä ei johdu pelkästään tietoisesta epärehellisyydestä, vaan jokainen Neuvostoliitolle täysin myötämielinen journalisti – siis sillä tavalla myötämielinen kuin venäläiset itse haluavat hänen olevan – joutuu taipumaan merkittävien aiheiden tarkoitukselliseen vääristelyyn. Minulla on käsissäni erittäin harvinainen pamfletti, jonka on kirjoittanut Maksim Litvinov vuonna 1918 ja jossa tehdään yhteenvetoa Venäjän vallankumouksen siihenastisista tapahtumista. Siinä ei mainita Stalinia, mutta ylistetään suuresti Trotskia, Zinovjevia, Kamenevia ja muita. Miten kommunisti, jopa älyllisesti tunnollisinkin sellainen, suhtautuisi tähän kirjaseen? Parhaassa tapauksessa hän sanoisi, että kyseessä on vahingollinen asiakirja, josta on parempi vaieta. Ja jos siitä jostakin syystä päätettäisiin julkaista peukaloitu versio, josta olisi poistettu Trotskia käsitteleviä kohtia ja lisätty viittauksia Staliniin, yksikään puolueuskollinen kommunisti ei protestoisi. Viime vuosina on tehty melkein yhtä karkeita väärennöksiä. Mutta merkittävää ei ole se, että niitä tehdään, vaan se, etteivät selvät väärennöksetkään kirvoita reaktioita vasemmistoälymystössä. Argumenttia, että totuuden kertominen olisi ”väärin ajoitettu” tai ”hyödyttäisi” jotakuta, pidetään vastaansanomattomana, ja harvoja häiritsee ajatus, että heidän hyväksymänsä valheet saattavat siirtyä sanomalehdistä historiankirjoihin.

Totalitaaristen valtioiden harjoittama järjestelmällinen valehtelu ei, toisin kuin joskus väitetään, ole samanlainen väliaikainen menetelmä kuin sotilaallisissa tarkoituksissa harjoitettu hämääminen. Se on kiinteä osa totalitarismia, jotakin mikä jatkuisi vaikka keskitysleirit ja salainen poliisi lakkautettaisiin tarpeettomina. Älykkäämpien kommunistien keskuudessa leviää maanalainen legenda, että vaikka neuvostohallitus joutuukin nyt käyttämään valheellista propagandaa, se tallentaa tosiasiat salaisesti ja julkistaa ne joskus tulevaisuudessa. Voimme olla jokseenkin varmoja ettei näin ole, koska sellainen vaatisi vapaamielisen historioitsijan näkemystä, jonka mukaan menneisyyttä ei voi muuttaa ja oikea tieto on itsessään arvokasta. Totalitaarisen näkemyksen mukaan historiaa pikemminkin luodaan kuin tutkitaan. Totalitaarinen valtio on käytännössä teokratia, ja sen hallitsevan eliitin on valtansa säilyttääkseen esitettävä itsensä erehtymättömänä. Mutta koska kukaan ei oikeasti ole erehtymätön, menneitä tapahtumia on jatkuvasti muunneltava osoittaakseen, että sitä tai tätä virhettä ei tehty, tai että tämä tai tuo kuvitteellinen voitto oikeasti saavutettiin. Lisäksi jokainen merkittävä suunnanmuutos vaatii opin muuttamista ja huomattavien historiallisten hahmojen uudelleenarviointia. Sellaista tapahtuu kaikkialla, mutta suoraan vääristelyyn se johtaa todennäköisimmin sellaisissa yhteiskunnissa, joissa sallitaan vain yksi mielipide. Käytännössä totalitarismi edellyttää menneisyyden jatkuvaa muuntelua, ja pitkällä aikavälillä se todennäköisesti edellyttää koko objektiivisen totuuden käsitteen hylkäämistä. Totalitarismin täkäläisillä ystävillä on tapana väittää, että koska absoluuttista totuutta ei voi saavuttaa, suuri valhe ei ole pahempi kuin pieni. He huomauttavat, että kaikki historialliset selonteot ovat puolueellisia ja epätarkkoja, tai että modernin fysiikan mukaan todellinen maailma on illuusio, joten aistiensa todistukseen luottaminen on pelkkää vulgaaria pikkuporvarillisuutta. Kestävä totalitaarinen yhteiskunta joutuisi todennäköisesti luomaan jakomielisen ajattelutavan, jossa terveen järjen lainalaisuudet pätisivät arkielämässä ja tietyissä eksakteissa tieteissä, mutteivät politiikassa, historiassa ja sosiologiassa. Nykyäänkin moni pitäisi tieteellisen oppikirjan peukalointia pöyristyttävänä, muttei näkisi mitään väärää historiallisen tosiseikan peukaloinnissa. Juuri kirjallisuuden ja politiikan risteyskohdassa totalitarismi kohdistaa suurimman paineen intellektuelliin. Eksakteihin tieteisiin ei ole tähän päivään mennessä kohdistunut läheskään yhtä suurta uhkaa. Tämä osaltaan selittää sitä, miksi kaikissa maissa tiedemiesten on kirjailijoita helpompi asettua hallituksen taakse.

Pysyäkseni asiassa toistan sen, mitä sanoin alussa: Englannissa totuudenmukaisuuden ja siten myös ajattelun vapauden suurimmat viholliset ovat lehdistökeisarit, elokuvamagnaatit ja byrokraatit, mutta laajassa perspektiivissä intellektuellien vapaudenkaipuun heikentyminen on kaikista vakavin oire. Voi tuntua siltä, että olen koko ajan puhunut sensuurin vaikutuksesta vain tietynlaiseen poliittiseen journalismiin enkä kirjallisuuteen yleensä. Toki neuvosto-Venäjä on eräänlainen kielletty alue brittiläisessä journalismissa, toki Puolan, Espanjan sisällissodan ja Molotov-Ribbentrop-sopimuksen kaltaiset aiheet on aidattu vakavan keskustelun ulkopuolelle, ja toki kirjoittajien odotetaan vaikenevan virallisen oikeaoppisuuden vastaisesta tiedosta tai vääristelevän sitä. Kaikki tämä on totta, mutta miten se liittyy kirjallisuuteen laajemmin? Onko jokainen kirjailija poliitikko, ja onko jokainen kirja väistämättä suoraviivainen ”reportaasi”? Eikö yksittäinen kirjailija voi tiukimmassakin diktatuurissa olla vapaa oman mielensä sisällä ja naamioida kerettiläiset ajatuksensa niin, etteivät viranomaiset typeryydessään tunnista niitä? Ja jos kirjailija itse hyväksyy virallisen ortodoksian, miksi se rampauttaisi hänet? Eikö kirjallisuus, tai mikä tahansa taide, varmimmin kukoista yhteiskunnissa, joissa ei ole jyrkkiä mielipide-eroja eikä raja-aitoja taiteilijan ja hänen yleisönsä välillä? Pitäisikö olettaa, että jokainen kirjailija on kapinallinen tai että kirjailija sellaisenaan on poikkeusyksilö?

Aina kun asettuu puolustamaan älyllistä vapautta totalitarismin vaatimuksia vastaan, kohtaa muodossa tai toisessa nämä argumentit. Ne perustuvat täydelliselle väärinymmärrykselle siitä mitä kirjallisuus on ja miten – tai kenties miksi – sitä kirjoitetaan. Niissä oletetaan, että kirjailija on joko pelkkä viihdyttäjä tai ostettavissa oleva työjuhta, joka voi vaihtaa yhdenlaisesta propagandasta toisenlaiseen yhtä helposti kuin urkuri vaihtaa sävelmää. Mutta kaiken kaikkiaan, miten kirjat ylipäätään syntyvät? Kaikkein alkeellisinta viihdekirjallisuutta lukuunottamatta kirjallisuus pyrkii vaikuttamaan aikalaisten käsityksiin tallentamalla kokemuksen. Ilmaisunvapauden suhteen tavallisella toimittajalla ja ”epäpoliittisella” fiktiokirjailijalla ei ole paljonkaan eroa. Journalisti on epävapaa, ja tietoinen epävapaudestaan, kun hänet pakotetaan kirjoittamaan valheita tai vaikenemaan jostakin tärkeänä uutisaiheena pitämästään. Fiktiokirjailija on epävapaa kun hänet pakotetaan väärentämään subjektiivisia tunteitaan, jotka hänen näkökulmastaan ovat tosiasioita. Hän voi vääristää ja kärjistää todellisuutta tehdäkseen sanottavansa selvemmäksi, mutta hän ei voi hämärtää mielenmaisemaansa. Hän ei voi mitenkään vakuuttavasti sanoa pitävänsä jostakin mistä ei pidä tai uskovansa johonkin mihin ei usko. Jos hänet pakotetaan tekemään niin, seurauksena on vain hänen luovuutensa ehtyminen. Eikä hän voi ratkaista ongelmaa pysyttelemällä erossa kiistanalaisista aiheista. Täysin epäpoliittista kirjallisuutta ei ole olemassakaan, kaikkein vähiten omana aikanamme, jolloin pelot, vihat ja suoraviivaisen poliittiset lojaliteetit ovat lähellä itse kunkin tietoisuuden pintaa. Yhdellä ainoallakin tabulla voi olla kokonaisvaltaisen rampauttava vaikutus mieleen, sillä on aina olemassa vaara, että mikä tahansa vapaasti seurattu ajatus johtaa kielletylle alueelle. Tämän vuoksi totalitarismin ilmapiiri on kuolettava kenelle tahansa proosakirjailijalle, vaikka runoilija, ainakin lyyrinen runoilija, saattaakin kyetä hengittämään siinä. Ja jos mikä tahansa totalitaarinen yhteiskunta kestää parin sukupolven yli, sellainen proosakirjallisuus, jota viimeisten neljänsadan vuoden aikana on kirjoitettu, luultavasti lakkaa olemasta.

Kirjallisuus on joskus kukoistanut despoottisten hallintojen alaisuudessa, mutta kuten on monta kertaa huomautettu, menneisyyden despotiat eivät olleet totalitaarisia. Niiden tukahduttamiskeinot olivat aina tehottomia, niiden hallitsevat luokat olivat yleensä joko korruptoituneita, piittaamattomia tai katsomuksiltaan vapaamielisiä, eivätkä vallitsevat uskonnolliset oppijärjestelmät lujittaneet perfektionismia tai uskoa ihmisen erehtymättömyyteen. Totalitarismissa on uutta se, että sen oppijärjestelmät ovat paitsi mahdottomia haastaa, myös epävakaita. Ne täytyy hyväksyä kadotuksen tuskien uhalla, mutta toisaalta niitä voidaan myös muuttaa hetkessä. Otetaan esimerkiksi ne lukuisat yhteensovittamattomat asennoitumistavat, jotka englantilainen kommunisti tai ”kanssamatkustaja” on joutunut omaksumaan Britannian ja Saksan väliseen sotaan. Ennen syyskuuta 1939 hänen odotettiin vuosikausien ajan murehtivan ”natsismin kauhuja” ja vääntämään kaiken kirjoittamansa kannanotoksi Hitleriä vastaan. Syyskuun 1939 jälkeen hänen täytyi kahdenkymmenen kuukauden ajan uskoa, että Saksa oli pikemminkin uhri kuin hyökkääjä, ja ainakin painetussa tekstissä poistaa sana ”natsi” sanavarastostaan. Välittömästi kuultuaan kello kahdeksan aamu-uutiset kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941 hänen piti jälleen uskoa, että natsismi oli kaikkien aikojen kaameinta pahuutta. Poliitikon on tietystikin helppo tehdä tällaisia suunnanmuutoksia; kirjailijan ei niinkään. Jos hänen pitää vaihtaa kuuliaisuuden kohdetta juuri oikealla hetkellä, hänen on joko valehdeltava subjektiivisista tunteistaan tai tyystin tukahdutettava ne. Kummassakin tapauksessa hän on tuhonnut virranlähteensä. Paitsi että ideat kieltäytyvät ilmaantumasta, myös hänen käyttämänsä sanat tuntuvat jähmeiltä. Aikamme poliittinen kirjoittaminen koostuu lähes yksinomaan valmiista fraaseista, jotka on pultattu yhteen kuin lapsen mekanolelun osat. Tämä on itsesensuurin väistämätön seuraus. Kirjoittaakseen koruttomalla, tarmokkaalla kielellä on ajateltava pelottomasti, eikä pelottomasti ajatteleva voi olla poliittisesti puhdasoppinen. Tilanne voi olla toisenlainen ”uskon aikakaudella”, kun vallitseva ortodoksia on kauan sitten vakiintunut eikä sitä oteta liian vakavasti. Siinä tapauksessa laajojen mielen alueiden olisi kenties mahdollista välttyä virallisten uskomusten vaikutukselta. On silti huomionarvoista, että proosakirjallisuus katosi melkein kokonaan ainoalla Euroopan kokemalla uskon aikakaudella. Koko keskiajalla oli tuskin lainkaan fiktiivistä proosaa ja hyvin vähän historiankirjoitusta, ja yhteiskunnan henkiset johtajat ilmaisivat vakavimmat ajatuksensa kuolleella kielellä, joka ei juuri muuttunut tuhanteen vuoteen.

Totalitarismi ei kuitenkaan lupaa niinkään uskon kuin jakomielisyyden aikakautta. Yhteiskunnasta tulee totalitaarinen, kun sen rakenne muuttuu räikeän keinotekoiseksi; siis kun sen hallitseva luokka on menettänyt merkityksensä mutta onnistuu pysyttelemään vallassa voiman tai petoksen avulla. Kestostaan riippumatta sellaisella yhteiskunnalla ei koskaan ole varaa tulla suvaitsevaiseksi tai älyllisesti vakaaksi. Se ei koskaan voi sallia tapahtumien totuudenmukaista ylöskirjaamista tai emotionaalista rehellisyyttä, joita kirjallinen luovuus vaatii. Mutta totalitarismin turmelemaksi joutuakseen ei tarvitse asua totalitaarisessa valtiossa. Tiettyjen ajatusten silkka vallitsevuus voi levittää eräänlaista myrkkyä, joka tekee aiheesta toisensa jälkeen kirjallisiin tarkoituksiin kelpaamattoman. Aina kun jokin puhdasoppisuus – tai kaksi puhdasoppisuutta, kuten monissa tapauksissa – pakotetaan voimaan, hyvä kirjoittaminen lakkaa. Tämä kävi hyvin ilmi Espanjan sisällissodassa. Monelle englantilaiselle intellektuellille sota oli syvästi liikuttava kokemus, muttei sellainen josta he olisivat voineet kirjoittaa vilpittömästi. Siitä saattoi puhua vain kahdella tavalla, ja molemmat olivat silkkaa valhetta. Niinpä sota tuotti hehtaareittain painotekstiä, muttei juuri mitään lukemisen arvoista.

Ei ole varmaa, vaikuttaako totalitarismi runouteen yhtä tuhoisasti kuin proosaan. On pitkä sarja yhteneviä syitä, miksi runoilija saattaa tuntea olonsa mukavammaksi autoritaarisessa yhteiskunnassa. Ensiksikin, byrokraatit ja muut ”käytännön” miehet yleensä halveksivat runoilijaa liian syvästi kiinnostuakseen siitä, mitä hän sanoo. Toiseksi, runoilijan sanottava – siis se, mitä hänen runonsa ”tarkoittaa” proosaksi käännettynä – on melko yhdentekevää jopa hänelle itselleen. Runon sisältämä ajatus on aina yksinkertainen, eikä muodosta runon varsinaista merkitystä sen enempää kuin tarina maalauksen. Runo on vaikutelmien ja assosiaatioiden sommitelma, niin kuin maalaus on siveltimenvetojen sommitelma. Tiettyinä lyhyinä hetkinä, esimerkiksi laulun kertosäkeissä, runous kykenee jopa ohittamaan merkityksen kokonaan. Runoilijan on siis melko helppoa pysytellä etäällä vaarallisista aiheista ja välttää lausumasta harhaoppisuuksia; ja silloinkin kun hän lausuu sellaisia, ne saattavat jäädä huomiotta. Mutta ennen kaikkea hyvä runous, toisin kuin hyvä proosa, ei välttämättä ole yksilöllinen tuotos. Tietynlaisia runoja, kuten balladeja tai toisaalta hyvin keinotekoisia muotokokeiluja, saattavat tuottaa yhteistyössä toimivat ihmisryhmät. On epäselvää, ovatko vanhat englantilaiset ja skotilantilaiset balladit alun perin yksilöiden vai kansan tuottamia, mutta joka tapauksessa ne ovat epäyksilöllisiä sikäli, että ne muuttuvat jatkuvasti siirtyessään suusta suuhun. Edes painettuna ei löydä kahta samanlaista versiota yksittäisestä balladista. Monet primitiiviset kansat sepittävät runoja yhteisöllisesti. Joku alkaa improvisoida, kenties soittimen säestyksellä, joku toinen jatkaa säkeellä tai riimillä kun ensimmäinen laulaja keskeyttää, ja niin prosessi jatkuu kunnes lopputuloksena on kokonainen laulu tai balladi, jolla ei ole tunnistettavaa tekijää.

Proosassa tällainen läheinen yhteistyö on mahdotonta. Vakava proosa täytyy laatia yksinäisyydessä, kun taas ryhmään kuulumisen tuottama innostus on apuna tietyntyyppisessä runoilussa. Runous – kenties omalla tavallaan hyvä runous, vaikkei kaikkein korkealaatuisin – saattaisi elää kaikkein tukahduttavimmassakin järjestelmässä. Jopa kaiken vapauden ja yksilöllisyyden hävittäneessä yhteiskunnassa tarvittaisiin isänmaallisia lauluja, voittoja ylistäviä sankariballadeja ja prameita ylistysrunoja. Tällaisia runoja voidaan kirjoittaa tilauksesta tai sepittää yhteisöllisesti, eivätkä ne välttämättä ole taiteellisesti arvottomia. Proosa on eri asia, sillä prosaisti ei voi kaventaa ajatusvalikoimaansa tappamatta kekseliäisyyttään. Mutta totalitaaristen yhteiskuntien ja totalitaarisen aatteen omaksuneiden ihmisryhmien historia antaa ymmärtää, että vapauden menetys on haitallista kaikille kirjallisuuden lajeille. Saksan kirjallisuus melkein katosi Hitlerin aikana, eikä tilanne ollut paljon parempi Italiassa. Venäläinen kirjallisuus, sikäli kuin käännösten perusteella voi päätellä, on rapistunut merkittävästi sitten vallankumouksen alkuaikojen, vaikkakin osa runoudesta vaikuttaa paremmalta kuin proosa. Tuskin ainuttakaan vakavasti otettavaa venäläistä romaania on käännetty suunnilleen viiteentoista vuoteen. Puhdasoppinen katolilaisuuskin tuntuu vaikuttavan murskaavasti tiettyihin kirjallisuudenlajeihin, erityisesti romaaniin. Moniko ihminen on viimeisten kolmensadan vuoden aikana ollut samanaikaisesti hyvä katolilainen ja hyvä romaanikirjailija? Totuus on, ettei tiettyjä asioita voi ylistää sanoin, ja tyrannia on yksi niistä. Kukaan ei ole koskaan kirjoittanut hyvää kirjaa inkvisition ylistykseksi. Runous saattaisi selviytyä totalitaarisella aikakaudella, ja arkkitehtuurin kaltaiset taiteet tai puolitaiteet saattaisivat jopa hyötyä tyranniasta, mutta prosaistilla ei olisi muita vaihtoehtoja kuin hiljaisuus ja kuolema. Tuntemamme proosakirjallisuus on järkiperäisen ajattelun, protestantismin ja autonomisen yksilöllisyyden tuote. Älyllisen vapauden tuhoaminen rampauttaa journalistin, sosiologin, historioitsijan, romaanikirjailijan ja runoilijan, tässä järjestyksessä. On mahdollista, että tulevaisuudessa syntyy uudentyyppinen kirjallisuus, joka ei sisällä yksilöllistä tunnetta eikä totuudenmukaista havainnointia, mutta tällä hetkellä sellainen ei ole kuviteltavissa. Paljon todennäköisempää on, että jos renessanssista saakka jatkunut vapaamielinen kulttuuri kohtaa loppunsa, kirjallisuus katoaa sen mukana.

Painotekniikkaa käytetään toki vielä tulevaisuudessakin, ja on kiinnostavaa spekuloida millaiset lukemistot säilyvät tiukan totalitaarisessa yhteiskunnassa. Sanomalehdet luultavasti jatkavat ilmestymistä kunnes televisiotekniikka kehittyy korkeammalle tasolle, mutta jo tällä hetkellä on epävarmaa, kaipaako suuri enemmistö teollisuusmaiden asukkaista minkäänlaista kirjallisuutta. Ainakin he ovat haluttomia käyttämään lukemiseen läheskään niin paljon rahaa kuin moniin muihin ajanvietteisiin. Luultavasti romaanit ja kertomukset korvautuvat kokonaan elokuvilla ja radio-ohjelmilla. Tai kenties jonkinlainen alkeellinen sensaatiokirjallisuus säilyy ja sen teollisessa tuotannossa inhimillinen aloitekyky on supistettu minimiin.

Ihmisen kekseliäisyyden huomioon ottaen tulevaisuudessa ei varmastikaan ole mahdotonta kirjoittaa kirjoja koneellisesti. Mutta eräänlainen mekanisaatio on jo havaittavissa elokuvassa ja radiossa, julkisuudessa ja propagandassa, ja journalismin alemmilla tasoilla. Esimerkiksi Disneyn elokuvat tehdään olennaisilta osin tehdastuotantona, työn suorittavat osin koneet ja osin piirtäjäryhmät, joiden täytyy luopua yksilöllisestä tyylistään. Radio-ohjelmia kirjoittavat yleensä väsyneet työjuhdat, joille aihe ja sen käsittelytapa sanellaan etukäteen, ja heidänkin kirjoittamansa on pelkkää raakamateriaalia, jotka tuottajat ja sensorit kasaavat lopulliseen muotoon. Sama pätee valtion virastojen tuottamiin lukemattomiin kirjoihin ja kirjasiin. Vielä konemaisempaa on novellien, jatkokertomusten ja runojen tuottaminen halpoihin lehtiin. Writerin kaltaiset julkaisut ovat tulvillaan kirjoittajakoulujen mainoksia, jotka tarjoavat valmiita juonia muutamalla shillingillä. Jotkut niistä antavat juonen lisäksi jokaisen luvun alku- ja loppulauseen. Toiset varustavat kirjoittajan eräänlaisella matemaattisella kaavalla, jonka avulla voi rakentaa juonia itse. Toiset tarjoavat eri henkilöhahmoin ja tilantein varustettuja korttipakkoja, jotka tarvitsee vain sekoittaa ja jakaa tuottaakseen automaattisesti näppäriä tarinoita. Luultavasti jollakin näistä keinoista tuotettaisiin kirjallisuutta totalitaarisessa yhteiskunnassa, jos kirjallisuutta vielä pidettäisiin tarpeellisena. Mielikuvitus – ja mahdollisimman pitkälle myös tietoisuus – eliminoitaisiin kirjoitusprosessista. Kirjoja suunnittelisivat pääpiirteissään byrokraatit, ja ne kulkisivat niin monien käsien kautta, ettei lopputuote olisi sen yksilöllisempi kuin Ford-auto tuotantolinjan päässä. On sanomattakin selvää, että mikä tahansa tällä tavoin tuotettu olisi roskaa; mutta kaikki muu kuin roska vaarantaisi valtiollisen järjestyksen. Jäljellä oleva vanhempi kirjallisuus pitäisi puolestaan kieltää tai ainakin kirjoittaa suurelta osin uusiksi.

Totalitarismi ei kuitenkaan ole päässyt voitolle kaikkialla. Oma yhteiskuntamme on edelleen valtaosin vapaamielinen. Käyttääkseen sananvapauttaan on taisteltava taloudellisia paineita ja vaikutusvaltaisia yleisen mielipiteen sektoreita vastaan, muttei ainakaan vielä salaista poliisia vastaan. Melkein mitä tahansa voi sanoa tai painaa, ainakin jos sen tekee huomiota vältellen. Mutta pahaenteistä on, kuten kirjoitukseni alussa sanoin, että vapauden tietoiset viholliset ovat niitä, joille vapauden pitäisi merkitä eniten. Suurella yleisöllä ei ole asiassa intohimoja suuntaan tai toiseen. Heitä ei huvita vainota kerettiläistä eivätkä he vaivaudu puolustamaan häntä. He ovat samanaikaisesti liian tervejärkisiä ja liian tyhmiä omaksumaan totalitaarista katsomusta. Suora, tietoinen hyökkäys älyllistä rehellisyyttä vastaan tulee älymystön itsensä riveistä.

Ellei Venäjää ihaileva älymystö olisi antautunut juuri kyseisen myytin valtaan, se olisi saattanut langeta johonkin toiseen samankaltaiseen. Mutta venäläinen myytti on joka tapauksessa läsnä, ja sen aiheuttama korruptio löyhkää. Kun näkee korkeasti koulutettujen ihmisten suhtautuvan välinpitämättömästi sortoon ja vainoon, alkaa miettiä kumpi on halveksittavampaa, heidän kyynisyytensä vai lyhytnäköisyytensä. Esimerkiksi monet tiedemiehet ihailevat kritiikittömästi Neuvostoliittoa. He tuntuvat ajattelevan, että vapauden tuhoutumisella ei ole väliä niin kauan kuin heidän omaan työhönsä ei juuri nyt kajota. Neuvostoliitto on suuri, nopeasti kehittyvä maa, jolla on akuutti pula tieteellisen työn tekijöistä ja joka siksi palkitsee heitä avokätisesti. Kunhan he välttävät vaarallisia alueita kuten psykologiaa, tidemiehet ovat etuoikeutettuja. Kirjailijoita puolestaan vainotaan säälimättä. Totta kyllä, Ilja Ehrenburgin ja Aleksei Tolstoin kaltaisille kirjallisille prostituoiduille maksetaan suuria summia, mutta samalla heiltä viedään ilmaisunvapaus, ainoa asia jolla on sellaisenaan arvoa kirjailijalle. Ainakin jotkut niistä täkäläisistä tiedemiehistä, jotka intoilevat Venäjän tieteelle tarjoamista mahdollisuuksista, kykenevät ymmärtämään tämän. Mutta heidän johtopäätöksensä on tällainen: ”Kirjailijoita vainotaan Venäjällä. Entä sitten? En minä ole kirjailija.” He eivät ymmärrä, että jokainen hyökkäys älyllistä vapautta ja objektiivisen totuuden käsitettä vastaan uhkaa pitkällä aikavälillä jokaista ajattelun aluetta.

Tällä hetkellä totalitaarinen valtio suvaitsee tiedemiestä, koska se tarvitsee häntä. Jopa natsi-Saksassa ei-juutalaisia tiedemiehiä kohdeltiin verraten hyvin, eikä Saksan tiedeyhteisö kokonaisuudessaan tehnyt Hitlerille vastarintaa. Tässä historian vaiheessa itsevaltaisimmankin johtajan on pakko huomioida fyysinen todellisuus, osaksi yhä sinnittelevien vapaamielisten ajatustottumusten ja osaksi sotaan valmistautumisen takia. Niin kauan kuin fyysistä todellisuutta ei voi tyystin jättää huomiotta, niin kauan kuin kaksi plus kaksi täytyy olla vaikkapa lentokonetta suunniteltaessa neljä, tiedemiestä tarvitaan, ja hänelle voi jopa sallia joitakin vapauksia. Hän havahtuu vasta myöhemmin, kun totalitaarinen valtio seisoo tukevalla perustalla. Jos hän tällä hetkellä haluaa varjella tieteen itsenäisyyttä, hänen pitää kehittää jonkinlainen solidaarisuuden tunne kirjailijoita kohtaan eikä viitata kintaalla kun kirjailijoita vaiennetaan tai ajetaan itsemurhaan ja sanomalehtiä systemaattisesti väärennetään.

Mutta olipa luonnontieteiden, musiikin, kuvataiteen ja arkkitehtuurin laita miten vain, on varmaa että kirjallisuus on tuhon oma jos ajattelun vapaus katoaa. Se ei ole tuhon oma pelkästään totalitaarisissa valtioissa, vaan jokainen kirjailija, joka omaksuu totalitaarisen katsomuksen ja puolustelee vainoa tai todellisuuden vääristelyä, tuhoaa itsensä kirjailijana. Tästä ei pääse mihinkään. Mikään saarna ”individualismia” ja ”norsunluutornia” vastaan, mikään hurskasteleva latteus kuten ”todellinen yksilöllisyys saavutetaan vain samaistumalla yhteisöön” ei muuta sitä tosiseikkaa, että ostettu mieli on turmeltunut mieli. Ellei spontaanisuus ole tavalla tai toisella mukana, kirjallinen luominen on mahdotonta ja kieli itse luutuu. Jos joskus tulevaisuudessa ihmismieli muuttuu joksikin aivan erilaiseksi kuin se nyt on, saatamme oppia erottamaan kirjallisen luomisen älyllisestä rehellisyydestä. Tällä hetkellä tiedämme vain, että mielikuvitus ei, niin kuin eivät tietyt villieläimetkään, lisäänny vankeudessa. Jokainen kirjailija tai journalisti, joka kiistää tämän – ja lähestulkoon kaikki tämänhetkinen Neuvostoliiton ylistäminen edellyttää tällaista kiistämistä – vaatii käytännössä omaa tuhoaan.

<span>%d</span> bloggaajaa tykkää tästä: