Adolf Hitlerin ”Mein Kampf”

GEORGE ORWELL   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

(Sarastus julkaisee sarjan George Orwellin (1903-1950) ennen suomentamattomia kirjoituksia. Ensimmäisenä vuorossa on New English Weekly -lehdessä 21. maaliskuuta 1940 ilmestynyt kirja-arvostelu Adolf Hitlerin ”Mein Kampfin” englanninkielisestä laitoksesta.)

–

Kertoo jotakin aikojen muuttumisen nopeudesta, että Hurstin ja Blackettin vain vuosi sitten julkaisema lyhentämätön laitos Mein Kampfista on editoitu Hitlerille myötämielisestä näkökulmasta. Kääntäjän esipuheen ja viitteiden ilmeinen tarkoitus on vaimentaa kirjan raivokkuutta ja esittää Hitler niin lempeässä valossa kuin mahdollista. Tuohon aikaan Hitler nimittäin nautti yhä arvostusta. Hän oli murskannut Saksan työväenliikkeen, minkä vuoksi omistavat luokat olivat valmiit antamaan hänelle anteeksi melkein mitä tahansa. Sekä vasemmisto että oikeisto jakoivat saman erittäin pinnallisen käsityksen, että kansallissosialismi oli vain versio konservatismista.

Sitten äkkiä osoittautui, ettei Hitler ollutkaan arvostettava. Yksi seuraus tästä oli, että Hurstin ja Blackettin laitos julkaistiin varustettuna uudella kansipaperilla, jossa selitettiin että kaikki myyntitulot lahjoitettaisiin Punaiselle Ristille. Jo pelkästään Mein Kampfin sisällön perusteella on kuitenkin vaikea uskoa, että Hitlerin tavoitteissa ja mielipiteissä olisi tapahtunut mitään todellista muutosta. Kun hänen noin vuoden takaisia sanomisiaan vertaa viidentoista vuoden takaisiin, välittömästi havaittava piirre on hänen mielensä jähmeys, se miten hänen maailmankuvansa ei kehity. Kyse on monomaanikon putkinäöstä, johon valtapolitiikan hetkelliset manööverit tuskin juuri vaikuttavat. Hitlerin omassa mielessä hyökkäämättömyyssopimus Neuvostoliiton kanssa oli todennäköisesti vain muutos aikataulussa. Mein Kampfissa laaditun suunnitelman mukaan Venäjä piti murskata ensin, ja taka-ajatuksena oli murskata Englanti myöhemmin. Kuten nyttemmin on käynyt ilmi, Englanti pitää hoidella ensin, koska Venäjä osoittautui helpommin lahjottavaksi. Mutta Venäjän vuoro tulee kun Englanti on poissa kuvioista – näin Hitler epäilemättä asian näkee. Tapahtuuko niin lopulta, on tietenkin toinen kysymys.

Oletetaan, että Hitlerin ohjelma voitaisiin toteuttaa käytännössä. Se, mitä hän näkee sadan vuoden päässä tulevaisuudessa, on 250 miljoonan saksalaisen pysyvä valtio, jolla on yllin kyllin ”elintilaa” (ts. se ulottuu suunnilleen Afganistaniin saakka), kammottava aivoton imperiumi jossa ei tehdä oikeastaan mitään muuta kuin koulutetaan nuorukaisia sotaan ja siitetään loputtomasti uutta tykinruokaa. Kuinka hän onnistui myymään tämän hirviömäisen vision kansalle? On helppo sanoa, että yhdessä vaiheessa uraansa häntä rahoittivat raskaan teollisuuden omistajat, jotka näkivät hänessä miehen joka murskaisi sosialistit ja kommunistit. He eivät kuitenkaan olisi tukeneet häntä, ellei hän olisi puheillaan jo nostattanut suurta joukkoliikettä. Edelleen, tilanne seitsemän miljoonan työttömän Saksassa oli selvästikin otollinen kansankiihottajille. Mutta Hitler ei olisi kyennyt päihittämään lukuisia kilpailijoitaan ilman oman persoonansa vetovoimaisuutta, jonka voi aistia jopa Mein Kampfin kömpelössä kirjoitustyylissä, ja joka on epäilemättä häkellyttävä kun kuulee hänen puhuvan. Haluan huomauttaa, etten ole koskaan kyennyt tuntemaan vastenmielisyyttä Hitleriä kohtaan. Siitä saakka kun hän nousi valtaan – sitä ennen olin kaikkien muiden tavoin haksahtanut luulemaan, ettei hänellä ole merkitystä – olen miettinyt, että varmasti tappaisin hänet jos pääsisin riittävän lähelle, mutten kykenisi tuntemaan henkilökohtaista vihamielisyyttä. Totuus on, että hänessä on jotakin syvästi vetoavaa. Sen tuntee myös katsoessaan hänen valokuviaan – suosittelen erityisesti Hurstin ja Blackettin alkulehdellä olevaa kuvaa Hitleristä varhaisina ruskeapaitapäivinään. Siinä näkyvät säälittävät, koiramaiset kasvot, sietämättömiä vääryyksiä kärsineen miehen kasvot. Siinä toistuvat miehekkäämmällä tavalla lukemattomat kuvat ristiinnaulitusta Kristuksesta, ja juuri sellaisena Hitler varmasti haluaakin itsensä nähtävän. Voi vain arvailla, mikä on perimmäinen henkilökohtainen syy hänen maailmantuskalleen, mutta maailmantuskaa hänessä selvästikin on. Hän on marttyyri, uhri, kallioon kahlehdittu Prometheus, itsensä uhraava sankari joka taistelee yksin ylivoimaista vihollista vastaan. Jos hän tappaisi hiiren, hän tietäisi miten sen saa näyttämään lohikäärmeeltä. Napoleonin tavoin hän antaa vaikutelman, että hän taistelee kohtaloa vastaan, että hän ei voi voittaa, ja että hän kuitenkin jostakin syystä ansaitsisi voiton. Moisen esityksen vetovoima on tietenkin suunnaton; puolet kaikista suosituista elokuvista käsittelee jotakin samankaltaista teemaa.

Hitler on myös käsittänyt hedonistisen elämänasenteen valheellisuuden. Viime sodasta saakka lähestulkoon kaikessa länsimaisessa ajattelussa, ainakin kaikessa ”edistyksellisessä” ajattelussa, on äänettömästi oletettu, että ihmiset haluavat ainoastaan helppoutta, turvallisuutta ja tuskan poissaoloa. Sellaisessa elämänkatsomuksessa ei ole tilaa esimerkiksi isänmaallisuudelle ja sotilaallisille hyveille. Sosialisti järkyttyy nähdessään lastensa leikkivän tinasotilailla, muttei kykene keksimään niille korviketta; tinapasifistit eivät jostakin syystä kelpaa. Omassa ilottomassa mielessään Hitler tuntee tämän voimakkaasti, ja siksi hän tietää että ihmiset eivät halua vain mukavuutta, turvallisuutta, lyhyitä työpäiviä, hygieniaa, syntyvyyden säännöstelyä ja tervettä järkeä. Ainakin ajoittain he haluavat myös kamppailua ja uhrautumista, puhumattakaan rummuista, lipuista ja sotilasparaateista. Olivatpa niiden talousteoriat millaisia tahansa, fasismi ja natsismi ovat psykologisesti paljon syvällisempiä aatteita kuin mitkään hedonistiset käsitykset. Sama todennäköisesti pätee Stalinin militarisoituun versioon sosialismista. Kaikki kolme suurta diktaattoria ovat lujittaneet valtaansa langettamalla sietämättömiä taakkoja kansalaistensa harteille. Siinä missä sosialismi, ja hieman vastahakoisemmin myös kapitalismi, ovat sanoneet ihmisille ”Tarjoan teille mukavaa elämää”, Hitler on sanonut heille ”Tarjoan teille kamppailua, vaaraa ja kuolemaa”, ja kokonainen kansakunta on heittäytynyt hänen jalkojensa juureen. Kenties myöhemmin saksalaiset kyllästyvät ja muuttavat mielensä, niin kuin viime sodan lopulla kävi. Muutaman teurastuksen ja nälän vuoden jälkeen ”Suurin mahdollinen onni suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä” on hyvä iskulause, mutta tällä hetkellä ”Parempi kauhea loppu kuin loputon kauhu” voittaa. Nyt kun taistelemme sitä hyödyntävää miestä vastaan, meidän ei tule aliarvioida sen emotionaalista vetovoimaa.