”Käytän yliampuvaa satiiria poikittaisena mailana.” Teppo Paulaston haastattelu

Teppo Paulasto (s. 1968) on tamperelainen kirjailija, siviiliammatiltaan psykiatrinen sairaanhoitaja. Hänen toinen romaaninsa Vastapaavi ilmestyi Kiukaalta syksyllä 2016. Tänä syksynä on vuorossa kolmas romaani Mesenaatti, joka on samalla Vastapaavin itsenäinen jatko-osa. Mesenaatin ilmestymispäivä on 25.9. ja se on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta. Paulastoa haastatteli Timo Hännikäinen.

–

Pian ilmestyvä ”Mesenaatti” on kolmas romaanisi. Romaanien lisäksi olet julkaissut lyriikkaa. Kertoisitko hieman urastasi ja taustastasi.

Olen 52-vuotias kirjailija Tampereelta. Leipäni olen tienannut jo 25 vuotta mielenterveyshoitajana lastenpsykiatrian osastoilla. Kirjoittamiseni alkoi 30 vuotta sitten Oriveden opistossa, mutta yritys tyrehtyi pian yli 10 vuodeksi, kunnes aloin kirjoittaa taas runoja. Kävin Tampereen Viita-akatemian, minä aikana voitin Pirkanmaan kirjoituskilpailun runosarjan 2008 (yhdessä Suvi Nousiaisen kanssa). Ensimmäinen runokirja Ajomies (ntamo 2012) sai peräänsä romaani Kolvin (SanaSato 2014). Kolmas kirja oli satiirinen ”dekkari” Vastapaavi (Kiuas 2016), jonka kirjoittamisen käynnistin syksyn 2015 siirtolaiskriisin käynnistyttyä. Kirjoitin sitä jokseenkin reaaliajassa Euroopan ja Suomen tapahtumia seuratessani. Uusi kirjani Mesenaatti kertoo Vastapaavista tutun seksidekkari Karvosen seikkailuista pari vuotta myöhemmin.

–

Dekkarin suosio kirjallisuudenlajina ei ole osoittanut laskun merkkejä Suomessa eikä kansainvälisesti. ”Vastapaavi” ja ”Mesenaatti” seisovat tukevasti lajin perinteessä mutta samalla karnevalisoivat sitä, oikeastaan parodioivatkin. Millaisia esikuvia sinulla on rikoskirjallisuudessa, ja mitä ajattelet genren nykytilasta?

Chandleria, Hammettia tai Christietä jne. lukuunottamatta en ollut lukenut kovin paljon dekkareita ennen kuin keksin kokeilla parodisen dekkarin kirjoittamista. Tutustuin kirjamyynnin nykyiseen valtalajiin lukemalla jonkin aikaa yksinomaan dekkareita laidasta laitaan. Jo Nesbön superälykkäät sarjamurhaajat, pimeä addikti Harry Hole sekä erittäin mutkikkaat, lopussa toisensa kohtaavat juonikuljetukset sekä Seppo Jokisen arkisen kiltti tamperelaiskomisario Koskinen saivat aikaan impulssin kirjoittaa Tampereelle uuden ja erittäin hölmön salapoliisihahmon. Karvonen ratkoo rikoksia täysin epäuskottavalla tuurilla, joka on tavallaan sukua Philip Marlowen taidolle osua aina tuoreelle rikospaikalle. Klassikkosuosikkini Raymond Chandlerin juonet ovat tarkastellessa melkoista syheröä, ja koko jutun pihvi lepää enemmän tunnelmassa kuin realismissa. Realistisemmasta dekkarista puhuttaessa arvostan erityisesti Marko Kilpeä, Matti Yrjänä Joensuuta ja Leif GW Perssonia, joilla on rikostutkijatausta. Monessa Perssonin kirjassa esiintyvä mahtaileva, tyhmänovela, korruptoitunut ja juopahtava komisario Bäckström on hervottomassa sovinismissaan huvittanut minua suuresti. Myös juristi-dekkaristi Jens Lapidus tuntee alamaailmansa, samoin kuin toimittajataustainen Jarkko Sipilä.

–

”Vastapaavissa” laitaoikeistolainen yksityisajattelija murhaa perussuomalaisten kansanedustajan ja lavastaa teon äärivasemmiston tekemäksi kärjistääkseen poliittista tilannetta. Äskettäin perussuomalaisten kunnanvaltuutettu Katajan pahoinpitelytapauksessa tapahtui käänne: teosta on vangittu kaksi miestä, joilla on kytköksiä Soldiers of Odiniin ja vastaaviin järjestöihin. Oliko ”Vastapaavi” profetia vai jäljitteleekö todellisuus fiktiota?

Todellisuus näyttää jäljittelevän fiktiota, ikävä kyllä. Kirjoitin vetäen tietoisesti överiksi, mutta antaen samalla ajan vastakkainasettelujen vallata pääni: eläytyä sellaisen ihmisen tilanteeseen, joka tuntee maailmansa päivä päivältä hajoavan käsiin, ja siksi päätyy epätoivoisiin äärimmäisiin tekoihin. Mitä Katajan murhayritykseen tulee, en ole halukas ymmärtämään tekijöiden motiiveja. Vastapaavi ennakoi poliittista väkivaltaa, jonka pelkäsin nousevan esiin. Suomessa on vaadittu perussuomalaisten eristämistä Ruotsin tapaan, mutta vielä se ei ole tapahtunut. Jos ihmisiltä viedään mahdollisuus vaikuttaa asioihinsa politiikan keinoin, osa passivoituu, mutta joillakin voi keittää kohtalokkaasti yli. Kun samaan aikaan poliittisen kentän toinen laita pyrkii muuttamaan kaikkien elinolosuhteita nopeasti ja peruuttamattomasti mm. inhimillisyyden tai ilmastonmuutoksen nimessä. Emme ole joutuneet vielä näkemään, mitä naishallitus tekisi Turkin ja Kreikan rajan kunnolla auetessa. Pahoin pelkään vastakkainasettelun vain yltyvän.

–

Uskotko, että ”Vastapaavin” nimihenkilön kaltaisia terroritekoihin turvautuvia ”yksinäisiä susia” voi ilmaantua tulevaisuudessa Suomeenkin?

Enemmän kuin yksinäisiä susia pelkään organisoituja pieniä verkostoja. Suurimpina tulevaisuuden riskeinä näen islamistien ja äärioikeiston verkostot sekä järjestäytyneen rikollisuuden. Äärivasemmistolla on kyllä halua väkivallan käyttöön, mutta tämänhetkinen poliittinen tilanne tekee väkivallan äärivasemmistolle tarpeettomaksi; se vain haittaisi suurta nostetta nauttivan liikkeen tavoitteita, jotka nyt vahvan vasemmistohallituksen aikana etenevät voimalla ja lähes ilman sen kaltaista vastavoimaa, joka taistolaisilla oli 1970-luvulla. Tosin esim. Saksassa äärivasemmisto toimii siitä huolimatta hyvin väkivaltaisesti.

–

Yksityisetsivä Markus Karvonen seikkailee myös ”Mesenaatissa”. Hän on jonkinlainen yhdistelmä kovaksikeitetyn yksityisetsivän hahmoa ja pornotarinan päähenkilöä. Mikä on hahmon historia ja tuleeko Karvosen seikkailuille vielä jatkoa?

Karvonen on veijarihahmo, jonka voisi ehkä kuvitella Josef Matulan ja Jussi Vareksen härskimmäksi sukulaismieheksi. Hänen viisarinsa osoittaa aina lähimpään auliiseen kosteikkoon ja hän on alati valmis unohtamaan rikostutkinnan hetkeksi, tähdellisempäin asiain kutsuessa. Karvonen on toivoton pölhö, mutta tarpeen tullen uhkarohkea antisankari, pohjimmiltaan elämänmyönteinen humanisti. Mesenaatti on täysin uudelleen kirjoitettu versio ensimmäisestä Karvos-dekkarista, jonka aloitin jo 2014. Väliin tuli vuoden 2015 kansainvaellus, joka sai minut pikahälytyksellä käyttämään Karvosta Vastapaavissa ajankohtaisten maailmantapahtumien satiirisena kokijana ja kertojana. Mesenaatista tuli humoristisuudessaankin paljon tummasävyisempi kuin alkuperäisestä dekkariparodiasta: mukaan hiipi monenlainen ihmisen hyväksikäyttö ja julmuus, yhdistelmä inhorealismia, yhteiskunnallisuutta ja puskafarssia. Ihmiset tekevät pahaa, mutta heillä on syynsä, ja usein paha on osin vahinko. Karvonen saa puolestani jäädä vähintäänkin hyvin pitkälle tauolle, ellei tähän. Seuraava romaani on tekeillä, se pohjaa enemmän ihmissuhteisiin ja muistoihin kuin ajankohtaiselämään, eikä keskiössä ole seksi. Olen tyhjentänyt sen ja politiikan pajatsot dekkaripariini.

–

”Mesenaatissa” mennään pitkälle huonon maun estetiikassa. Seksi ja väkivalta on tarkoituksellisen yliampuvaa, juonenkäänteiden uskottavuudelle viitataan kintaalla ja niin edelleen. Onko kyseessä jonkinlainen avantgardistinen hyökkäys, vaiko silkka psykologisesti tarkkanäköinen pyrkimys ärsyttää lukijan nauruhermoja?

Huono maku on toki tarkoituksellista; kun liioittelemaan ryhtyy, on paras tehdä se kunnolla. En tavoitellut uskottavuutta, mutta herätän mielelläni lukijassa reaktioita, vaikkapa sitten kirjan seinään heittämistä tai röhönaurua. Olen kuitenkin, eroksi varsinaiseen kioskikirjallisuuteen tai pornoon, käyttänyt runsaasti vaivaa kieleen ja hionut huolella nekin lauseet, joilla kuvataan jotakin äärimmäisen naurettavaa tai ällöttävää. Kirjassa ohimennen mainittu Guillaume Apollinairen törkyteos Hirveä Hospodar on mainio esimerkki johdonmukaisen häikäilemättömästä mauttomuudesta.

–

”Vastapaavin” arvosteluissa on sanottu, että kirja jää todennäköisesti naisilta lukematta. ”Mesenaattikin” on tukevasti kiinni miehen mielenmaisemassa ja seksuaalisuudessa. Onko lähestymistapa tietoinen? Tuntuu, että tänä kirjallisuuden ylitarjonnan aikana kirjailijat pohtivat entistä enemmän kohdeyleisöä, mikä johtaa ”miesten kirjojen” ja ”naisten kirjojen” selkeämpään eriytymiseen.

En pyri karkottamaan naislukijoita enkä erityisesti miellyttämään miehiä, mutta päähenkilöt ovat miehiä, joilla on vanhakantaiset käsitykset miehenä olemisesta. Karvosen ja toimittaja Sikanderin käymät seksuaaliteoriakeskustelut ovat tietenkin nykyajassa pimeimmästä taantumuksen yöstä. Sukupuolten välinen vääntö, missä naiset ovat nykyään vahvoilla, nousee dekkarissa selkeästi esille, samalla kun näytetään yhä jatkuvaa naisten hyväksikäyttöä. Karvonen kuitenkin rakastaa vilpittömästi naisia, omalla hassulla tavallaan. Olen itse kuullut joiltakin miehiltä kiitoksia tuttujen kapakkatunnelmien kuvaamisesta, Karvonen kun liikkuu ahkerasti kaupungin baarien suonistossa (tai suolistossa), vaikka ei itse juo.

–

Antisi kotimaiselle rikoskirjallisuudelle liittyy pitkälti brutaalin ajankohtaiseen asiasisältöön ja poliittiseen satiiriin. Onko avoimen epäkorrekti materiaali leimannut sinut pimeyden voimien edustajaksi kirjallisuusmaailmassa?

Ei minua juuri tunneta kirjallisuusmaailmassa, olen hyvin pienen marginaalin mies. Mutta niistä harvoista, jotka tuntevat, jotkut ovat ottaneet etäisyyttä poliittisista syistä ja satiirini röyhkeän epäkorrektiuden takia. Eikä vähiten kustantajani Kiukaan vuoksi. Ei onneksi kovin moni. Olen itse aatetaustaltani entinen punavihreä ja tunnen tarkkaan vanhan ryhmäni ajatusradat, tiedän olevani joillekin pettymys.

–

Sanoit jossakin, ettet olisi parikymmentä vuotta sitten mitenkään voinut ennustaa poliittisen korrektiuden etenemistä nykyiselle joukkohysterian tasolle. Kirjailijat näyttävät reagoivan tilanteeseen eri tavoin: osa lähtee innolla mukaan aikalaishulluuteen, osa kapinoi avoimesti sitä vastaan, osa mukautuu hieman vastentahtoisesti ja osa yrittää parhaansa mukaan pysytellä syrjässä. Onko sinulla omaa selviytymisstrategiaa?

Olen päätynyt reagoimaan minusta jo massapsykoosiksi edenneeseen korrektiusliikkeeseen, cancel-kulttuuriin, uusimman feminismin ja antirasismin tiukkeneviin tulkintoihin jne. käyttämällä yliampuvaa satiiria poikittaisena mailana. Vastapaavin jälkeen oli myöhäistä vetää päätä alas. Olen hyvin huolissani taiteen ja sananvapauden puolesta ajassa, jossa mielipidekäytävää kavennetaan ja siirretään nopeasti vasemmalle tai mietitään, miten taidetta on mahdollista tehdä loukkaamatta mitään marginaaliryhmää. Ratkaisin ongelman itse olemalla törkeä joka suuntaan. Tunnen iän myötä konservatiivisemmaksi käyneen setämiehen syvää inhoa yhä sentimentaalisemmalta, tekopyhemmältä ja vähä-älyisemmältä tuntuvaa pikareaktioiden someaikaa kohtaan. Mutta voiko ihminen, jonka kännykkä on vuoden 2005 mallia olla muuta kuin epäsoinnussa nykyhetken kanssa?

–

Teppo Paulaston romaani ”Mesenaatti” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.