Jean Raspailin ”Pyhien leiri” (osa I)

MIKA KERÄNEN

–

Viime vuonna kuolleen ranskalaisen kirjailijan Jean Raspailin romaani ”Pyhien leiri” (Le camp des saints, 1973) ilmestyy 20.2. suomeksi Mika Keräsen kääntämänä ja Kiukaan julkaisemana. Julkaisemme kahdessa osassa suomenkieliseen laitokseen sisältyvät kääntäjän jälkisanat, jossa perehdytään romaanin taustaan ja sisältöön. ”Pyhien leiri” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Quand on représente une cause (presque) perdue, il faut sonner de la trompette, sauter sur son cheval et tenter la dernière sortie, faute de quoi l’on meurt de vieillesse triste au fond de la forteresse oubliée que personne n’assiège plus parce que la vie s’en est allée.

– Jean Raspail

–

Jean Raspail tiivisti romaaninsa Pyhien leiri (Le Camp de saints, 1973) sisällön sen vuoden 2011 painoksen esipuheessa näin:

Keskiyöllä maamme etelärannikolle haaksirikkoutuu sata viimeisiään vetelevää laivaa matkustajinaan miljoona siirtolaista. Kurjuus on ajanut nämä rutiköyhät ja melkein alastomat ihmiset liikkeelle kokonaisina perhekuntina, vaimoineen ja lapsineen. He ovat lähtöisin tämän planeettamme eteläisiltä leveysasteilta ja heidän määränpäänsä on Luvattu maa. He ovat täynnä toivoa. He herättävät suunnatonta sääliä. He ovat heikkoja. He ovat aseettomia. Heidän ainoa voimansa on heidän lukumääränsä. Heidän näkemisensä herättää meissä ankaria tunnonvaivoja ja kiduttaa sinisilmäistä omaatuntoamme. He ovat Toisia; he edustavat kolmannen maailman väenpaljoutta, he ovat tuon väenpaljouden etujoukko. Nyt kun he ovat täällä, herää kysymys, onko meidän otettava heidät vastaan? Ranskamme on toki vanhastaan tunnettu ”vainottujen ja hätää kärsivien turvasatamana” (terre d’asile et d’accueil), mutta entäpä jos heidän vastaanottamisensa vain rohkaisee muiden vastaavien siirtolaislaivastojen lähtöä kurjuuden riivaamasta etelästä? Vaakalaudalla on koko läntisen maailman tulevaisuus. Sitä uhkaa hukkuminen kolmannen maailman tulijoiden tulvaan. Mitä siis tehdä? Ehkä tämä etujoukko olisi viisainta lähettää takaisin sinne mistä on tullutkin. Mutta kuinka? Vai pitäisikö heidät sulkea leireille piikkilanka-aitojen taakse? Ei kovin mukava ajatus sekään. Pitäisikö näitä silmiinpistävän heikkoja ihmisiä vastaan käyttää raakaa voimaa ja jättää ongelma sotilaiden hoidettavaksi? Pitäisikö heidät ampua läjään? Mutta kuka tottelisi sellaista käskyä? Näitä kysymyksiä pohditaan kuumeisesti kaikilla yhteiskunnan tasoilla, sekä hallituksissa että erityisesti itse kunkin omissatunnoissa, mutta on jo liian myöhäistä…

Kimmoke romaanin kirjoittamiseen tuli kirjailijan omien sanojen mukaan eräänlaisena ilmestyksenä. Eräänä aamuna joskus 1970-luvun alussa Raspail katseli Välimeren rannalta vuokraamansa Le Castelet -nimisen huvilan (nimen voi suomentaa ”pikku linnaksi” ja se on mahdollisesti toiminut eversti Dragasèsin päämajakseen valitseman huvilan esikuvana) kirjaston ikkunasta aavalle merelle, ja äkkiä hänen mieleensä iski ajatus: ”Entäpä jos ne tulevat!” Heti ei ollut aivan selvää, keitä ”ne” tarkkaan ottaen olivat, mutta heidän tulosuunnastaan ei ollut mitään epäselvyyttä: se oli köyhyyden ja alikehittyneisyyden riivaama etelä, se osa planeettaamme, jota kolmanneksi maailmaksikin kutsutaan. Pian kuitenkin alkoi hahmottua ajatus Intian niemimaasta, tarkemmin sanoen (fiktiivisestä) Ganges-nimisestä valtiosta. Siihen, miksi juuri Intia valikoitui siirtolaistulvan ensimmäisen aallon lähtöpisteeksi, palaamme tuonnempana. Yhtä kaikki, tämän asian selvittyä kirjoitustyö alkoi äkkiä sujua ja se jatkui päivästä toiseen jonkinlaisen pitkäkestoisen flow-tilan vallitessa:

Minulla ei ollut mielessäni mitään valmista juonikuviota sen enempää kuin minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa tarinan edetessä esiin nousevista henkilöhahmoistakaan. Iltaisin lopetin työn tietämättä, kuinka kertomus seuraavana aamuna jatkuisi, mutta suureksi yllätyksekseni kynäni juoksi joka aamu yhtä sujuvasti vieden kertomusta esteittä eteenpäin. Näin jatkui loppuun saakka. Jos mikään kirjoistani on koskaan syntynyt puhtaan inspiraation tuloksena, se on juuri tämä.

Raspailin kuvaus kirjan syntyvaiheista vaikuttaa uskottavalta. Tuo flow-tila saattaa sivumennen sanoen selittää myös romaanin joidenkin henkilöhahmojen ohuuden, sen rakenteen tietyn epätasaisuuden ja juonen hienoiset epäjohdonmukaisuudet, jotka ovat tarkkaavaiselle lukijalle ilmeisiä. Otan vain yhden esimerkin: romaanin alkaessa tarinaa vie eteenpäin ns. kaikkitietävä kertoja, joka on tietenkin anonyymi; loppua kohden kerronta kuitenkin vähin erin muuttuu minämuotoiseksi, vaikka subjektiivinen kertoja on edelleen ihmeen hyvin perillä asioista ja henkilöiden mielenliikkeistä sekä lisäksi pysyy loppuun saakka lukijalle tuntemattomana ja nimettömänä. Kuvatun kaltaiset lapsukset – jos ne nyt edes ovat sitä – eivät kuitenkaan vähennä romaanin taiteellista arvoa, joka on enimmäkseen muualla kuin rakenteellisissa finesseissä, kaikkein vähiten jossain flaubertilaisessa puolipisteenviilauksessa.

–

***

Taiteellisten ansioidensa ohella vuonna 1973 ensimmäistä kertaa julkaistua Pyhien leiriä on perusteltua pitää harvinaisen kaukonäköisenä kuvauksena Euroopan ja koko länsimaisen kulttuuripiirin vakavimmasta lähitulevaisuuden haasteesta, joka on maihimme suuntautuva massamaahanmuutto liiallisesta väestönkasvusta kärsivästä ja muutoinkin moninaisiin ongelmiinsa tukehtuvasta kolmannesta maailmasta.

Kirja näki päivänvalon sattumoisin samana vuonna, jona puhkesi ns. öljykriisi, joka puolestaan päätti noin neljännesvuosisadan mittaisen talouskasvun ja yleisen optimismin ajanjakson koko länsimaisessa kulttuuripiirissä. Tosin jo edellisvuonna oli ilmestynyt Rooman klubina tunnetun kansainvälisen keskustelufoorumin tilaama raportti Kasvun rajat (The Limits to Growth, 1972). Eräissä siinä esitetyissä tulevaisuusskenaarioissa ennakoitiin maailmalle ankeita aikoja lähinnä uusmalthusilaisin argumentein; huomattakoon, että myös Raspailin viestiä näkee usein pidettävän lähtökohdiltaan ”uusmalthusilaisena”. Kasvun rajat -raportin painopiste on joka tapauksessa maapallon resurssien ja väestönkasvun välisen epäsuhdan seurauksena syntyvissä ympäristöongelmissa ja nälänhädissä, ja massiiviset globaalit muuttoliikkeet ovat siinä esillä korkeintaan implisiittisesti.

Ei Raspail toki aivan ensimmäinen ollut myöskään suoraan maahanmuuttoa kriittiseen sävyyn käsitelleistä kirjoittajista. Brittiläinen konservatiivipoliitikko ja kansanedustaja Enoch Powell piti vuonna 1968 puolueensa tilaisuudessa kuuluisan Rivers of Blood -puheen. Siinä hän arvosteli voimakkaasti politiikkaa, joka näytti suosivan tuolloin varhaisessa kiihtymisvaiheessa ollutta Britanniaan suuntautuvaa maahanmuuttoa lähinnä kuningaskunnan entisistä siirtomaista eli Brittiläisen kansainyhteisön piiristä. Powellin kolkot ennustukset ovat osoittautuneet oikeiksi ainakin mitä tulee valkoisten kantabrittiläisten ja muualta tulleiden vierasrotuisten välisten demografisten suhteiden kehitykseen ensin mainittujen vahingoksi.

Vuonna 1972, siis juuri samoihin aikoihin kuin Raspail muste roiskuen kirjoitti omaa teostaan, ilmestyi Englannissa Christopher Priestin romaani Fuuga synkälle saarelle (Fugue for a Darkening Island), jossa on paljon yhtymäkohtia Pyhien leiriin. Priestin romaanissa kuvataan miljoonien afrikkalaisten pakolaisten yhtäaikaista maihinnousua Britanniaan ja siitä seuraavaa hyvin sekavalinjaista sisällissotaa, jonka kuluessa minäkertojan alun alkaen valtavirtaisen suvaitsevainen asenne tulokkaita kohtaan murenee pala palalta… Fuuga synkälle saarelle on julkaistu Kari Nenosen suomentamana 1988 Jalavan scifi-sarjassa. Ei se aivan Pyhien leirin veroinen romaani ole, mutta toki huomattavasti parempi kuin mitä kirjan luokattoman huono kansitaide (Jalavan scifi-sarjan yleinen ongelma) antaisi ymmärtää.

Ensimmäisenä Raspail ei siis teemoineen ollut liikkeellä, mutta hänen kirjansa on yhtä kaikki saavuttanut vuosien mittaan aivan ainutlaatuisen kulttimaineen erityisesti Euroopan uuden oikeiston ja amerikkalaisen alt-right –liikkeen sekä näiden ideologisten edeltäjien keskuudessa jo kauan ennen kuin siitä tuli varsinaisesti myyntimenestys. Vuoden 1973 ensipainoksen jälkeen kirjasta on otettu yksin ranskalaisella kielialueella seitsemän uusintapainosta, mutta vasta näistä viimeisen eli vuoden 2011 laitoksen myötä romaanista tuli sanan täydessä merkityksessä bestseller, ja silloin se lopullisesti murtautui myös suuren yleisön tietoisuuteen. Maahanmuuton volyymit kaikkialle Länsi-Eurooppaan olivat kasvaneet ja monikulttuuristen yhteiskuntien ongelmat merkittävästi kärjistyneet sitten ensipainoksen, mikä tietenkin osaltaan selittää uusimman painoksen osakseen samaa kiinnostusta. Vuonna 2015 koko Euroopan yli pyyhkäissyt maahantunkeutujatsunami ei kiinnostusta kirjaa kohtaan ainakaan vähentänyt; viimeistään tässä vaiheessa Raspail alkoi monien mielestä vaikuttaa profeetalta…

Pyhien leiriä on jo 70-luvulta alkaen käännetty muille kielille. Kirjan merkittävin ulkomainen käännös on epäilemättä Norman Shapiron englanninnos The Camp of the Saints vuodelta 1975, jota muiden muassa presidentti Ronald Reaganin ja professori Samuel P. Huntingtonin (Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys) väitetään lukeneen innostuneina. Sittemmin kirja teki suuren vaikutuksen myös Steve Bannoniin ja muutamaan muuhunkin keskeiseen toimijaan Donald Trumpin kauden alkuvaiheen hallinnossa.

Suomalaisessa lukijakunnassa ne, jotka ennen tätä suomennosta ovat tutustuneet kirjaan, ovat kaiken todennäköisyyden mukaan tehneet sen useimmiten juuri Shapiron englanninnoksen kautta, joka on ollut verkkoversiona vapaasti luettavissa. Heille on syytä huomauttaa, että vuoden 2011 uusintapainos, johon oma suomennokseni perustuu, on aavistuksen verran suppeampi kuin ilmeisesti vuoden 1973 ensipainokseen perustuva Shapiron käännös. (Tarkkaan ottaen ei siis näytä pitävän paikkaansa se Raspailin useammassakin yhteydessä esittämä väite, jonka mukaan vuoden 2011 laitos olisi sivu sivulta ja sana sanalta identtinen ensipainoksen kanssa.) Yksi lyhyehkö luku on poistettu kokonaisuudessaan (Shapiron käännöksen 14. luku, joka käsittelee Neuvostoliiton ja Kiinan konfrontaatiota Kaukoidässä) ja muitakin vähäisiä poistoja on tehty siellä täällä. Vaikkapa professori Calguèsin hilpeänjulma monologi toisen luvun lopussa on nyt muutamaa virkettä lyhyempi ja siitä puuttuvat suorat viittaukset mm. Ku Klux Klaniin ja ”Berliinin portteihin”. Mutta poistot eivät kaiken kaikkiaan ole merkittäviä sen enempää määrällisesti kuin laadullisestikaan, eivätkä ne missään tapauksessa ole loiventaneet kirjan radikaaliutta tai juurikaan hioneet sen kutkuttavan epäkorrekteja särmiä. Puhtaan taiteellisessa mielessä poistot ovat saattaneet tehdä romaanille vain hyvää.

Pyhien leirin sijoittaminen kirjallisten tyylilajien kartalle ei ole aivan yksinkertainen tehtävä. Toisinaan romaania näkee pidettävän ”fantasiana”, mikä on sikäli perusteltua, että kirjassa on vahva yliluonnollisuuden ja ihmeenomaisuuden aspekti. On kuitenkin kyseenalaista, olisiko romaani monenkaan varsinaisen fantasiakirjallisuuden harrastajan mieleen. Itse vanhana scifi-nörttinä en oikein osaa luontevasti sijoittaa Pyhien leiriä myöskään fantasiaa ”kovempaan” science fiction -genreen, vaikka esimerkiksi kirjakaupat näyttävät yleisesti näin tekevän. ”Spekulatiivinen fiktio” lienee riittävän lavea yläkäsite luonnehtimaan romaania, ja jos kirjaa joskus nähdään suomalaisissa kirjastoissa, se todennäköisesti sijoitetaan juuri siihen luokkaan. Tarkemmin sanoen on kyseessä dystopia eli antiutopia, kolkko tulevaisuusvisio. (Kirjan anonyymi kertoja luokittelee eräässä vaiheessa kertomuksensa ”antieepokseksi”, mikä on tietyssä mielessä kuvaava luonnehdinta sekin…)

Jean Raspail (1925-2020)

Pyhien leirin tulevaisuusnäky on ankea, mutta tästä ei kuitenkaan seuraa, että kirja itse olisi ainakaan yksiselitteisen synkkä tai ahdistava. Se on nimittäin kaiken muun ohella myös satiiri, ja sellaisena monin paikoin hyvin hauska. Kieltämättä Pyhien leirin sysimusta huumori oli jo ensipainoksen julkaisun aikoihin poliittisesti hyvin epäkorrektia, ja nykyään se on sitä tietenkin monin verroin. Muutoinkin kirjan sivuilta raikuva nauru on paikoin peräti räävitöntä, mutta sehän ei ranskalaisen kirjallisuuden pitkässä historiassa ole mitenkään poikkeuksellista; teoksen sanoisinko rivologisista ja skatologisista aspekteista tulee toisinaan mieleen itse François Rabelais, tuo ranskalaisen renessanssin rakastettava törkyturpa. Uudemmista kirjoittajista Louis-Ferdinand Céline on ilmeinen vertailukohta, ja Célinen vimmainen proosa olikin myös Raspailin itsensä mukaan eräs Pyhien leirin tyylillisistä esikuvista.

Niin ikään Michel Houellebecqin romaania Alistuminen (Soumission, 2015) näkee toisinaan verrattavan Raspailin romaaniin. Vaikka yli neljäkymmentä vuotta Pyhien leirin jälkeen ilmestyneenä Alistuminen ei ole voinut vaikuttaa Raspailin romaaniin mitenkään, se on kuin onkin valaiseva vertailukohta; Houellebecqia on näet syystäkin pidetty erittäin epäkorrektina ja kuvia kumartelemattomana kirjoittajana, ja se tosiasia, että Alistuminen vaikuttaa hyvin kesyltä Pyhien leirin rinnalla, kertoo jotain viimeksi mainitun teoksen vimmasta…[1]

Pyhien leirissä on vahva karnevalistinen juonne, sillä kyseessä on eräänlainen päällään seisova pääsiäismysteeri. Kirjan pääsiäisulottuvuus tekee siitä tietysti myös uskonnollisen romaanin, mikä onkin sen aspekteista tietyssä mielessä kiinnostavin. Uskonnollisesti välinpitämättömän tai kristinuskoon avoimen nurjasti suhtautuvan lukijan ei kuitenkaan kannata tästä syystä jättää kirjaa väliin, sillä kyseessä on virkistävän epäsovinnainen, jopa kerettiläinen tulkinta valtavirtaisesta nykylänsimaisesta kristinuskosta. Modernin ja postmodernin uskontulkinnan vinksahtaneimmat piirteet ovat yhtä armottoman kuin oikeutetunkin pilkan kohteina. Kirjan ”kerettiläisyys” on enemmän poliittista ja yhteiskunnallista kuin varsinaisesti teologista, näin rohkenen väittää, vaikkei minulla minkäänlaista teologista pätevyyttä olekaan.

Pyhien leiri on kieltämättä monin tavoin brutaali kirja, ja Raspail myönsi eräässä haastattelussa itsekin hieman hätkähtäneensä luettuaan romaaninsa uudelleen vuosikymmenten tauon jälkeen. Joku yksinkertaisempi sielu voisikin olla kuulevinaan kirjan sivuilta kehotuksen väkivaltaan lännen rajojen yli jokseenkin keskeytyksettömänä joskin volyymiltaan vaihtelevana virtana tunkeutuvia kutsumattomia vieraita kohtaan, mutta tämä olisi nähdäkseni karkea virhetulkinta.

Jos mistään romaanista ylipäätään on tarpeen etsiä jotakin selkeästi tunnistettavaa ulkokirjallista ”sanomaa”, niin Pyhien leirin tapauksessa se on kaiketi tämä: mitä maahanmuuttopaineeseen tulee, kaikki lännen vaihtoehdot ovat huonoja. Vastaavassa tilanteessa mikä tahansa muu sivilisaatio turvautuisi voimankäyttöön tavalla tai toisella, ellei nyt suorastaan ampuisi itselleen silmiinpistävän vieraita maahantunkeutujia niin vähintään käännyttäisi nämä rajalta ja internoisi sellaiset, joita ei syystä tai toisesta voi käännyttää. Länsimaille lievimmätkin näistä itsesäilytysvietin sanelemista pakkotoimista näyttävät olevan mahdottomia, mikä on tavallaan ymmärrettävääkin. Heikkous, köyhyys ja kurjuus ovat kirouksia niistä kärsiville, mutta ne voivat olla myös aseita, joiden edessä erityisesti moderni länsimainen ihminen on voimaton. Hänen kulttuurisessa DNA:ssaan näet näkyy yhä kristinuskon vuosituhantinen vaikutus; vaikka itse usko onkin käytännössä jo kuollut, jotkut siitä nousseet hyveet kummittelevat keskuudessamme edelleen joskin turmeltuneina ja kontekstistaan irrotettuina, ikään kuin hulluiksi tulleina. Tähän teemaan palataan tarkemmin tuonnempana. Mutta yhtä kaikki, yksinkertaisia vastauksia nykymaailmaa riivaavaan kansainvaellusongelmaan ei ole.

–

***

Pyhien leiri on siis myös satiiri. Mutta mikä mahtaa tässä tapauksessa olla satiirin varsinainen kohderyhmä? Kirjan ”rasistisuutta” on sen ensipainoksesta saakka paheksunut moni sellainenkin kriitikko, joka myöntää teoksen taiteelliset ansiot – ja heidän määränsä ei ole aivan vähäinen. Toisaalta nykylänsimaisessa valtakulttuurissa poliittisesti korrekti rasismitulkinta on siinä määrin pölkkypäinen, että mielestäni meidän on turha tuhlata aikaa ja tilaa tarkastelemalla Pyhien leiriä tästä näkökulmasta ensinkään; jos kirja on ”rasistinen” niin sittenpä on, sen tosiasian takia ei kenenkään normaalijärkisen kannata yöuniaan menettää.

Sen verran on kuitenkin pakko todeta, että teoksen satiirin kärki ei varsinaisesti suuntaudu kolmannen maailman siirtolaisiin yleensä, ei myöskään erityisesti ”gangesilaisiin” (eihän sellaista kansaa siksi toisekseen edes ole olemassa), vaikka nämä kieltämättä onkin kuvattu varsin räikein värein. Raspailin satiirin päämaali ovat näiden siirtolaisten eli maahantunkeutujien länsimaiset myötäjuoksijat, siis ideologiansa sokaisema, omaa historiaansa anteeksi pyytelevä, kansaansa, sivilisaatiotaan ja toisinaan näköjään jopa omaa ihonväriäänkin inhoava intelligentsija, jonka aatemaailmaa on nykyään tapana luonnehtia enemmän tai vähemmän perustellusti kulttuurimarxilaiseksi. Tähän sinänsä kirjavaan joukkoon kuuluu yliopistoväkeä erityisesti humanistisista ja yhteiskuntatieteellisistä tiedekunnista, ”kantaa ottavia” taiteilijoita eri aloilta, ”tiedostavia” journalisteja valtalinjan tiedotusvälineistä sekä – viimeisimpänä vaan ei vähäisimpänä – koko joukko ”edistysmielisiä” kirkonmiehiä (ja varsinkin -naisia…).

Myös länsimaisten kansakuntien (tässä tapauksessa toki erityisesti Ranskan) tavallisen kansan syvät rivit saavat satiirista osansa. Kansan henkistä velttoutta ja poliittisesti korrektia konformismia ruoskitaan paikoin säälimättä, joskin kertoja myös ymmärtää hellittämättömän aivopesun kohteena jo pitkään ollutta pientä ihmistä; autotehtaan sorvari Marcel ja hänen vaimonsa Josiane ovat jonkinlaisia perusranskalaisen kansanihmisen arkkityyppejä, ja sarkastisimmillaankin tätä pariskuntaa kuvataan voittopuolisen lempeästi ja myötäeläen.

Samaa ei voi sanoa kulttuurimarxilaisista intellektuelleista tai näiden väkivaltaisena keihäänkärkenä toimivasta Panama Rangerin jengistä, joka tuo paikoin elävästi mieleen oman aikamme Antifa-huligaanit. Ministeri Jean Perret ja eversti Dragasès käyvät XXXVIII luvussa mielenkiintoisen sananvaihdon. Ensin mainittu ihmettelee everstin osoittamaa kiinnostusta Panama Rangerin sakkia kohtaan, mikä Perret’n mielestä näyttäisi tapahtuvan varsinaisen vihollisen kustannuksella:

– Mutta eversti, sanoi alivaltiosihteeri Perret väliin, teidän varsinainen vihollisenne on suoraan edessämme, noissa laivoissa, ei suinkaan noissa räyhääjissä takanamme.

– Niinkö luulette! Näkee, että ette koskaan ole ollut sodassa, herra ministeri. Todellinen vihollinen löytyy poikkeuksetta linjojen takaa, omasta selustasta, ei koskaan edestä eikä myöskään sisältä. Jokainen ammattisotilas tietää tämän, ja kaikissa armeijoissa kaikkina aikoina on esiintynyt kiusausta jättää muodollinen vihollinen sikseen ja kääntyä ympäri selvittämään tilit todellisen vihollisen kanssa kerta kaikkiaan! (Kurs. tässä.)

Everstin havainto voi tuntua hieman kyseenalaiselta ajateltaessa konventionaalisia kansakuntien välisiä sotia. Sen sijaan Pyhien leirissä kuvatun kaltaisessa matalan intensiteetin sodassa, jollaisia sivilisaatioiden väliset konfrontaatiot useimmiten ovat, havainto on täysin validi. Itse asiassa se on yleispätevä, ja sen on omilla tahoillaan ja toisistaan riippumatta tehnyt myös moni oman aikamme maahanmuuttokriitikko eri puolilla maailmaa; Suomi ei ole poikkeus.[2]

En usko kärjistäväni liikaa, jos väitän, että mitään nykyisen kaltaista maahanmuuttokriisiä tuskin edes olisi ilman kaikissa länsimaissa yhteiskuntaelämän tärkeille avainpaikoille pesiytynyttä intellektuellien viidettä kolonnaa, joka tuntuu käsittävän pääasialliseksi kutsumuksekseen maan jäytämisen perinteisen länsimaisen elämänmuodon alta kautta linjan ja joka siksi availee innokkaasti kaikkia ovia mahdollisimman eksoottisille tulijoille. Toki tuo motiivi asiaankuuluvasti verhotaan puheeseen ”jakamattomasta ihmisarvosta” ja varmemmaksi vakuudeksi ehkä lisätään vielä maininta erinäisistä ”kansainvälisistä velvoitteista”, saatetaanpa toisinaan vielä käyttää nyt jo äärimmäisen kulunutta argumenttia ”uhkaavasta työvoimapulasta”, mutta sopii epäillä, moniko noihin sananselityksiin turvautuvista itsekään niihin vilpittömästi uskoo.

Tilanne on ymmärrettävästi pahin siellä, missä kyseiset ihmiset eivät toimi vain mielipidevaikuttajina tai kulisseissa virkamiehinä vaan käyttävät hallitusvaltaa koko täyteydessään, mikä on tätä kirjoittaessani asianlaita Suomessa. Näinä päivinä olemme saaneet tietää, kuinka Suomen Al-Holin jihadistiäitejä koskeva politiikka on avokätisintä ehkä koko Euroopassa tai kuinka myrkynvihreä poliisiministeri ponnistelee löytääkseen hallinnollisia kiertoteitä, joilla estää aiheetta ja laittomasti maassa oleskelevien turvapaikkaturistien karkotukset. Näistäkin syistä Pyhien leirin herkullisinta antia on tapa, jolla Raspail käsittelee noita petollisia klerkkejä, viitatakseni Julien Bendan miltei vuosisata sitten tunnetuksi tekemään ilmaukseen.

Toisaalta on syytä huomata, että Pyhien leiri ei varsinaisesti tue oman aikamme ns. etnonationalistien agendaa ainakaan mikäli termi ymmärretään siinä ehdottomimmassa merkityksessään, jonka mukaan vähäisinkin muunrotuinen maahanmuutto on torjuttava. Romaanin pieni vastarintaryhmä hyväksyy joukkoonsa myös intialaissyntyisen mutta Ranskaan onnistuneesti integroituneen herra Hamaduran, vaikka tämä on omankin ilmoituksensa mukaan ”musta kuin neekeri”. Oman aikamme Suomessakin jotkut nykymuotoisen maahanmuuttopolitiikan terävimmistä kriitikoista ovat maahanmuuttajia. Vain itse Lähi-idästä kotoisin oleva tohtorikoulutettava voi rankaisematta kertoa sensuroimattomia totuuksia islamin uskosta, varoittaa Suomen päättäjiä ruotsalaistyyppisen avokätisestä humanitaarisesta maahanmuuttopolitiikasta, todeta että tulijoiden on integroiduttava Suomeen eikä päinvastoin ja jokseenkin suoraan peräti vihjata suomalaisten oikeudesta olla isäntiä omassa maassaan. Tällaisten itsestäänselvyyksien laukomisesta seuraisi kantasuomalaiselle vähintään sosiaalisia sanktioita, pahimmassa tapauksessa tutkintapyyntö poliisille. (Kotoperäisiä kulttuurimarxilaisia intellektuellejamme nuo sanktiot eivät tietenkään uhkaa, sillä heidän sisäinen ajatuspoliisinsa murskaa noin kerettiläiset ajatukset jo kohtuunsa, so. kauan ennen niiden nousemista tietoiselle tasolle…)

Joillekin Pyhien leirin omaa kansaansa vihaaville intellektuelleille on mitä ilmeisimmin löydettävissä tosielämän esikuvia.

Ministeri Jean Orellessa, hallituksen lehdistövastaavassa (ja ilmeisesti koko tasavallan johtavassa ”mediatsaarissa”), on piirteitä ainakin filosofi, kirjailija Jean-Paul Sartresta (1905–80), tuosta kaikessa seniiliydessäänkin ikinuoresta militantista ja yhteiskuntakriitikosta. Sekä Orelle että Sartre ovat nobelisteja, olkoonkin että viimeksi mainittu kieltäytyi ottamasta vastaan itselleen vuonna 1964 myönnettyä kirjallisuuden Nobel-palkintoa. Orelle on (ainakin Shapiron englanninnoksessa) niin ikään kirjallisuuden nobelisti, mutta vuoden 2011 laitoksessa ja siten myös omassa käännöksessäni hänestä on syystä tai toisesta tullut rauhannobelisti. Jean Orelle eroaa Sartresta edukseen sikäli, että hän tulee elämänsä viime hetkillä enemmän tai vähemmän järkiinsä, mitä ei koskaan näytä tapahtuneen Sartren kohdalla…

Myös suomalaisille todennäköisesti vähemmän tuttu ja Sartrea nuorempaan sukupolveen kuuluva vasemmistointellektuelli Régis Debray (s. 1940) muistuttaa Orellea ainakin siinä, että tämän lailla hän oli aivan oikea sissi, guerilla. Siinä missä tiedot Orellen nuoruuden aikaisesta sissitoiminnasta ovat romaanissa jokseenkin viitteellisiä, Debrayn guerillamenneisyys tunnetaan hyvin; hänhän ei tyytynyt lähes kaikkien muiden vasemman rannan militanttien intellektuellien tapaan kehittelemään vallankumouksellisen sissisodan teoriaa kirjoituspöytänsä ääressä Sorbonnessa vaan lähti 1960-luvulla Kuubaan, mistä hän seurasi itseään Che Guevaraa Boliviaan taistellakseen siellä tuon 60-luvun uusvasemmiston ikonisimman hahmon rinnalla ase kädessä ”sortovaltaa” vastaan. Debray jäi 1967 hallituksen joukkojen vangiksi ja tuomittiin kolmenkymmenen vuoden vankeuteen, mistä hän kuitenkin vapautui jo vajaan neljän vuoden kuluttua. Kansainvälistä kampanjaa Debrayn vapauttamiseksi johti sattumoisin Jean-Paul Sartre. Sittemmin Debray teki Orellen tavoin näyttävän uran korkea-arvoisena virkamiehenä Ranskan hallinnossa, vaikka nämä vaiheet sijoittuvatkin Pyhien leirin julkaisua myöhempään aikaan.

Romaanin radikaali lehtimies Clément Dio poikkeaa Jean Orellesta sikäli, että hän ei tarkkaan ottaen ole syntyperäinen länsimaalainen intellektuelli, sillä hänellä on siirtomaatausta. Sellaisia ovat toki hänen elävän elämän esikuvansakin. Dion hahmosta on selvästi tunnistettavissa ainakin Jean Daniel (1920–2020). Sekä Dio että hänen esikuvansa ovat pohjoisafrikkalaista syntyperää, Dio (oik. Ben Suad) on marokkolainen ja Daniel (oik. Ben Saïd) algerialainen. Molemmat ovat ”maltillisia” yleisvasemmistolaisia journalisteja, jotka päätoimittavat omistamiaan kerran viikossa ilmestyviä aikakauslehtiä; Dion lehti on nimeltään La Pensée nouvelle, Danielin lehti puolestaan Le Nouvel observateur. Viimeksi mainittu hengentuote oli ilmestynyt hieman vaihtelevan nimisinä jo 50-luvun alusta saakka, jolloin sitä oli avustanut muiden muassa Jean-Paul Sartre; se ilmestyy edelleen (tosin nyttemmin nimellä L’Obs) ja on vielä nettiaikanakin Ranskan laajalevikkisin paperiversiona levitettävä aikakauslehti.

Jean Daniel tuli lehden johtoon vuonna 1964, ja Pyhien leirin kirjoittamisen aikoihin se tunnettiin muun muassa todellisen tai kuvitellun poliisiväkivallan paljastajana, radikaalin feminismin äänitorvena ja äänekkäänä aborttioikeuden puolustajana. Toki lehdellä ja sen edeltäjillä oli tuossa vaiheessa jo kohtalaisen pitkät perinteet myös Ranskan siirtomaamenneisyyden ruotijana. Jean Daniel siis muistuttaa Dioa ulkoisten elämänvaiheidensa osalta, niin ikään lehdet Le Nouvel observateur ja La Pensée nouvelle ovat kovin lähellä toisiaan paitsi nimiltään myös toimituksellisilta linjoiltaan. Todennäköisesti Jean Daniel kuitenkin oli ihmisenä Clément Dioa hieman vähemmän fanaattinen ja putkinäköinen.

En toisaalta hämmästyisi, jos Raspail olisi Clément Dion hahmoa luodessaan ajatellut myös Franz Fanonia, jota Dio jo ulkonäöltäänkin muistuttaa ”elegantin kähärine” hiuksineen ja tummanruskeine ihoineen. Diolle ja Fanonille on kuitenkin yhteistä ennen muuta näiden tuntema synkeä kostonhimo ja viha niin länsimaista sivilisaatiota kuin valkoista rotuakin kohtaan, joskin nuo kvaliteetit pysyvät Diolla lähes loppuun saakka huolellisesti kätkettyinä siinä missä Fanon omalla kohdallaan hädin tuskin vaivautuu niitä verhoamaan ja niin tehdessäänkin turvautuu jokseenkin läpinäkyvään psykologiseen jargoniin.

Franz Fanon (1925–1961) oli martiniquelaissyntyinen psykiatri ja militantti kirjailija, josta tuli yksi 60-luvun uusvasemmiston keskeisistä ideologeista. Merentakaiseen Ranskaan kuuluvasta länsi-intialaisesta lapsuudenkodistaan Fanon päätyi erinäisten vaiheiden kautta Algeriaan, missä hän 50-luvulla vaikutti Ranskan siirtomaaherruutta vastaan taistelevassa FLN-järjestössä. Fanonin kuolinvuonna julkaistu kirja Sorron yöstä (Les Damnés de la terre) perustuu osaksi noihin Algerian kokemuksiin, ja sen punainen lanka on kutsu jonkinlaiseen katarttiseen väkivaltaan, jota ilman ”sorretut” (so. valkoisen miehen enemmän tai vähemmän kolonisoima ihmiskunnan ei-valkoinen enemmistö) eivät Fanonin mukaan voi ”yöstään” nousta[3].

Kirjaan kirjoitti innoittuneen esipuheen kukapa muukaan kuin Jean-Paul Sartre, mihin seikkaan itse asiassa ohimennen viitataan myös Pyhien leirissä. Sorron yöstä -kirjalla oli suuri vaikutus muiden muassa Che Guevaraan, Malcolm X:ään, Mustiin panttereihin ja välillisesti ehkä jopa Iranin islamilaiseen vallankumoukseen 1979. Toki kirjaa luki masokistisen ahnaasti myös huomattavan moni läntisen maailman liljanvalkoinen ylioppilasradikaali. Suomeksi Sorron yöstä julkaistiin ensimmäisen kerran 1970 ja vuonna 2003 Like-kustannus otti siitä uusintapainoksen. Epäilemättä teos kuluu monen oman aikamme Antifa-aktivistin käsissä, eikä se liene aivan vieras myöskään Black Lives Matter -mielenosoituksissa konttaaville, kuvitteellisia ”valkoisia etuoikeuksiaan” anteeksi pyyteleville etnomasokisteille.

Jos Pyhien leirin ”gangesilaiset” onkin tietoisesti esitetty epärealistisen kärjistetysti, teoksessa kuvattuihin länsimaisiin intellektuelleihin tai nuoriin valkoisiin militantteihin kohdistuva satiiri ei loppujen lopuksi vaikuta kovinkaan yliampuvalta; saattaapa välillä tulla mieleen peräti sanonta parodian mahdottomuudesta tietyissä tapauksissa… Onko vaikkapa professori Calguèsin omalle kuistilleen armeliaasti lopettaman nuoren hipin räyhäämisessä juuri mitään sellaista, mihin ei nykyäänkin voisi törmätä mitä erilaisimmissa yhteyksissä?

Toistaiseksi olen ohittanut parilla maininnalla Raspailin satiirin kohteista ehkä keskeisimmän, nimittäin kirkon traditionaaliselle uskolle ja länsimaisen sivilisaation perinteisille arvoille selkänsä kääntäneen papiston. Aihe on sen verran tärkeä, että sitä on syytä käsitellä erikseen, minkä teen tuonnempana.

–

”Pyhien leiri” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Viitteet:

[1] William Luther Piercen romaani The Turner Diaries (1978) mainitaan myös toisinaan Pyhien leirin yhteydessä. Ilmeisesti kummankin teoksen lukijakunta on ainakin Atlantin tuolla puolen osin päällekkäinen ja kumpikin nauttii niissä piireissä samantapaista kulttimainetta. Itse en ole Piercen romaania lukenut, joten en osaa sanoa asiasta tämän enempää.

[3] Sorron yöstä -kirjan alkukielinen nimi on (suomennoksen tavoin) otettu maailman tunnetuimman vallankumouslaulun eli Kansainvälisen ensimmäisestä säkeestä. Les damnés de la terre merkitsee sanatarkasti ”maan kirottuja”. Sanaleikki, jolla tiivistin käsitykseni Fanonin teoksen keskeisestä viestistä, toimisi siis hieman toisin alkukielellä, mutta asiallisesti ero on nähdäkseni mitätön.

–

–

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää blogia Uudessa Suomessa.