Mietteitä sinimustien puolueohjelmasta

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Vasta perusteilla oleva pienpuolue saa harvemmin niin suurta medianäkyvyyttä kuin Sinimusta Liike. Jo ennen puolueohjelman julkistamista liikkeestä uutisoitiin näkyvästi, ja viime lauantaisesta julkistamisestaan lähtien ohjelma on ollut suurennuslasin alla suurten medioiden kotimaan uutisissa. On vielä epäselvää, pääseekö liike koskaan puolueeksi saakka, koska projektin vastustajat varmasti tekevät kaikkensa torpatakseen sen ja saattavat onnistuakin. Mutta jo se, että tällaista yritetään ja yritys saa näin laajan valtakunnallisen huomion, kertoo Overtonin ikkunan siirtymisestä.

Helsingin Sanomien artikkelissa haastateltiin historioitsija Vesa Varesta, jonka mielestä sinimustien ohjelma on jyrkempi kuin sen historiallisen esikuvan IKL:n – jos sitä lukee ajan yleisiin käsityksiin peilaten. Vares on sikäli oikeassa, että sinimustien ohjelma korporatiivisine valtioineen ja militarisoituine yhteiskuntineen on klassista fasismia nykypäivään siirrettynä.

Alain de Benoist’n pätevän määritelmän mukaan fasismi oli 1900-luvun alkupuolen liike, joka pyrki vastaamaan teollistumiseen ja kommunismin uhkaan luomalla eräänlaisen oikeistolaisen version sosialismista ja tuomalla sotilashyveet rauhan ajan yhteiskuntaan. Fasistiset liikkeet omaksuivat vasemmistolta sen verran aineksia, että kykenivät tehokkaasti kilpailemaan sen kanssa. Näin tekee myös Sinimusta Liike, jonka ohjelmassa mm. hyväksytään progressiivinen verotus, luonnostellaan oma perustulomalli ja kiinnitetään paljon huomiota luonnonsuojeluun.

Ennen kaikkea sinimustat edustavat klassista fasismia pyrkimyksessään luoda kansallista yhtenäisyyttä ylhäältä päin. Autoritaarinen massojen mobilisointi näkyy puolueohjelmassa mm. haluna järjestää koko kansalle joukkokokoontumisia, joihin osallistuminen olisi kansalaisvelvollisuus. Liikkeen ihanneyhteiskunnassa kaikkien valtion tukitoimien, kohdistuivatpa ne sitten terveydenhuoltoon, koulutukseen, uskonnonharjoittamiseen, teknologian kehittämiseen tai kulttuurielämään, päämääränä on kansallisen yhtenäisyyden lujittaminen. Liberalismille luonteenomainen valtion, kansan ja kansakunnan erillisyys lakkaa olemasta, ja yhteisöllisyyden herättäminen ja ohjaileminen katsotaan valtion tehtäväksi.

Sinimustista on povattu radikaalimpaa kilpailijaa perussuomalaisille. Perussuomalaiset muistuttaa pikemminkin kansanliikettä kuin perinteistä puoluetta: se sulkee piiriinsä aatteellisesti hyvinkin etäällä toisistaan olevia yksilöitä, joita yhdistää valtavirtaisen politiikan, etenkin vapaamielisen maahanmuuttopolitiikan ja EU-integraation vastaisuus. Sinimusta Liike tarjoaa vaihtoehdoksi yhdenmukaista ideologiaa ja etnonationalismille perustuvaa, kaikille elämänalueille ulottuvaa poliittista ohjelmaa. Ohjelma on huolellisesti laadittu ja röyhkeän kunnianhimoinen. Röyhkeys on politiikassa pitkälti valtti: kun vaatimukset ovat lähtökohtaisesti kohtuuttomia, jää enemmän neuvotteluvaraa.

Edellä sanottu ei kuitenkaan tarkoita, että sinimustien puolueohjelma olisi uskottava. Suuri osa siitä on utopiaa, kuten kansallisen omavaraisuuden tavoite. Teoreettisesti omavarainen Suomi oli viimeksi 1960-luvulla, nykyisellä väestömäärällä ajatuskin on mahdoton. Vielä kauemmas tavoitteesta ajaudutaan, jos sinimustat onnistuvat pyrkimyksessään nostaa suomalaisten syntyvyyttä tuntuvasti. Yhtä ristiriitaista on vastustaa samanaikaisesti Venäjän imperialistisia pyrkimyksiä ja ”monikansallisia sotilasliittoja” (onko muunlaisiakin sotilasliittoja kuin monikansallisia?).

Puolueohjelmasta löytyy myös absurdeja ehdotuksia. Niihin kuuluu ajatus hajasijoitetuista valtion omistamista tuotantolaitoksista, joiden taloudellinen merkitys jää hämäräksi. Kuten eräs tuttava ohjelmaa lukiessaan kommentoi: ”Mitähän niissä tuotettaisiin, sinkkiämpäreitä? Sadan euron kappalekuluilla?” Samaa sarjaa edustaa ehdotus hormonaalisen ehkäisyn sallimisesta vain pariskunnille. Vihkitodistus ehkäisypillerireseptin edellytyksenä tekisi tuskin hyvää kansanterveydelle. Ei-toivottujen raskauksien määrä räjähtäisi, kuten myös laittomien aborttien, sillä liike vaatii myös aborttikieltoa.

On tietenkin epäreilua jäädä tuijottamaan yksityiskohtia, kun kyseessä on vasta puolueohjelma joka määrittää puolueen perusluonteen. Johdonmukaisempaa ja yksityiskohtaisempaa linjaa sopii odottaa vaaliohjelmalta. Mutta jo puolueohjelmasta voi päätellä Sinimustan Liikkeen keskeisen kompastuskiven, joka on sama kuin 1900-luvun fasismissa muutenkin: halu puuttua valtiollisesti yhteiskuntaelämän pieniinkin yksityiskohtiin. Liike asemoi itsensä vasemmiston käänteiskuvaksi halutessaan korvata holhoavuudessaan tukahduttavan äitivaltion autoritaarisella isävaltiolla, joka piiskaa kansan yhdenmukaiseen marssijärjestykseen. Kun valtio lakkaa pysymästä omalla tontillaan ja työntää lonkeronsa makuuhuoneeseen, ruokapöytään ja kirjahyllyyn, on sama onko valtio fasistinen, sosialistinen, vihreä vai keskustalainen.

Lisäksi sinimustat näyttävät omaksuneen vastapooliltaan eli vasemmistolta sen viheliäisimmätkin opit, kuten ”vastuullisen sananvapauden”. Puolueohjelman oikeus- ja kriminaalipolitiikkaa käsittelevässä osiossa sanotaan:

Sinimusta liike ei kannata absoluuttista sananvapautta. Yhteiskunta, joka ei kykene rajoittamaan julkista sanaa, on kuin keho ilman immuunijärjestelmää. Meidän tulee kyetä puolustamaan yhteiskuntaamme ja sen moraalista terveyttä haitallisilta vaikutteilta. Sinimusta Liike vaatii suomalaisuuden halventamisen kriminalisointia samalla tavalla kuin turkkilaisuuden halventaminen on kriminalisoitu Turkissa.

Käytännössä tämä tarkoittaisi majesteettirikoksen palauttamista lainsäädäntöön, sillä sinimustien valtiossa heidän puolueensa olisi suomalaisuuden ylin määrittelijä ja edustaja ja täten siis arvostelun yläpuolella. Esikuvana mainitussa Turkissa ”turkkilaisuuden loukkaamiseksi” määritellään mm. armenialaisten kansanmurhan käsittely, ja sen perusteella on tuomittu vankeuteen toimittajia ja kirjailijoita. Kenties sinimustat haluaisivat kieltää historioitsijoita käsittelemästä sisällissodan punavankien kohtaloa tai jatkosodassa vallattujen alueiden venäläisväestön internointileirejä.

Sen, miksi sananvapauden rajoittaminen on vahingollista ennen kaikkea rajoittajalle itselleen, on Greg Johnson selvittänyt siinä määrin perusteellisesti, etten puutu siihen tässä. Riittää kun totean, että ”suomalaisuuden loukkaamista” käsittelevät kohdat saivat ainakin minut päättämään, että pidän leveän hajuraon Sinimustaan Liikkeeseen.

Puolueohjelman suurin ongelma on kuitenkin se, että monet sen keskeisistä kohdista voitaisiin toteuttaa vain, jos Sinimusta Liike olisi absoluuttisessa valta-asemassa. Siihen on parlamentaarisen järjestelmän puitteissa vähän mahdollisuuksia, ainakin ilman vakavaa kriisitilannetta. Liike siis haluaa luoda kansallista yhtenäisyyttä valtiollisella sanelupolitiikalla, eivätkä vastaavien yritysten tulokset ole kovin rohkaisevia. Käytännössä kansallinen yhtenäisyys voi tarkoittaa vain sitä, että asioista ollaan valmiita neuvottelemaan erimielistenkin kanssa ja että poliittisia kompromisseja ei pidetä lähtökohtaisesti mahdottomina. Historiallisena esimerkkinä kansallisesta yhtenäisyydestä toimii se, että sosiaalidemokraatit olivat Suomen hallituksessa muutamaa vuotta Euroopan 1900-luvun verisimpiin kuuluvan sisällissodan jälkeen. Nykyisenä esimerkkinä voisi esittää Tanskan, jossa demaripääministeri on ilmoittanut hallituksen tavoitteeksi nolla maahanmuuttajaa.

Kaikesta huolimatta toivon, että Sinimusta Liike pääsee puoluerekisteriin ja saavuttaa tulevaisuudessa pienimuotoista menestystä. Parhaassa tapauksessa se pakottaisi perussuomalaiset pitämään linjansa terävänä ja välttämään lehmänkauppoja, koska puolue joutuisi kilpailemaan osin samoista äänestäjistä radikaalimman ryhmän kanssa. Sinimustat ovat esittäneet ohjelmassaan kotouttamispolitiikan muuttamista kotiuttamispolitiikaksi, ja mitä pikemmin myös muut maahanmuuton arvostelijat ymmärtävät ratkaisun välttämättömyyden, sen parempi. Myös sinimustien vasemmistolaisemmat linjaukset loisivat perussuomalaisille painetta pitää kiinni hyvinvointivaltion instituutioista. Samalla sinimustien olemassaolo pakottaisi vastustajat jakamaan voimiaan ja keskittämään hyökkäyksensä ääripuoluetta kohtaan, jolloin muut toimijat voisivat työskennellä rauhassa.

Kovin todennäköistä sinimustien menestys ei kuitenkaan ole. Tämä johtuu pitkälti heidän tyylivalinnoistaan. 1930-luvun poliittisista asetelmista omaksuttu nimi on vain piirun verran parempi kuin ”Kansallinen rintama”. Lisäksi puolueohjelman puritaaninen, keskustapuolueen lestadiolaissiiven asenteita muistuttava linja seksuaali- ja päihdekysymyksissä on tuskin omiaan houkuttelemaan suuria kannattajajoukkoja, etenkään nuoremman väestönosan piiristä. Tämän hetken kiinnostavimmat radikaalioikeistolaiset liikkeet, kuten Italian CasaPound ja Ukrainan Azov-liike, ovat estetiikaltaan, asenteiltaan ja toimintatavoiltaan reilusti sinimustia raikkaampia. Tähänastisen näytön perusteella Sinimusta Liike tuntuu oudon yksitotiselta sekoitukselta vanhaa autoritaarista oikeistoa ja herätyskristillisyyttä.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.