Jean Raspail 1925-2020

MIKA KERÄNEN

–

Viime vuonna kuolleen ranskalaisen kirjailijan Jean Raspailin romaani ”Pyhien leiri” (Le camp des saints, 1973) ilmestyy helmikuussa suomeksi Mika Keräsen kääntämänä ja Kiukaan julkaisemana. Oheinen kirjoitus on kirjaan sisältyvä esittely Raspailin elämästä ja urasta. Aiemmin Sarastuksessa on julkaistu ”Pyhien leirin” käännöksen kolme ensimmäistä lukua. Suositeltavaa luettavaa on myös Jean Raspailin haastattelu vuodelta 2011. ”Pyhien leirin” alustava ilmestymispäivä on 20.2.

–

Jean Paul Raspail (1925–2020) oli ranskalainen tutkimusmatkailija, lehtimies ja kirjailija, joka tunnetaan ennen muuta nyt käsillä olevasta dystopiaromaanistaan Pyhien leiri (Le Camp des Saints, 1973). Tätä Raspailin toistaiseksi ainoata suomennettua teosta käsitellään tarkemmin suomentajan jälkisanoissa.

Raspail syntyi Chemillé-sur-Dêmen kunnassa Länsi-Ranskassa keskiluokkaiseen sotilas- ja virkamiesperheeseen. Raspailin lapsuudenkoti oli traditionaalisen katolinen ja hän sai valmistavan koulutuksensa useissa yksityisissä uskonnollisissa oppilaitoksissa. Nämä vaikutteet säilyivät Raspailissa koko hänen ikänsä ja näkyivät tavalla tai toisella hänen koko tuotannossaan. Joidenkin tietojen mukaan Raspail opiskeli jonkin aikaa lakia yliopistossa, mutta jätti opinnot kesken. Raspail oli ollut liian nuori sotaan; hän tosin yritti oman kertomansa mukaan vuonna 1939 päästä armeijaan ikänsä valehtelemalla, mutta 14-vuotiaan yritys sai odotettavan nolon lopun. Raspail pääsi kuitenkin purkamaan seikkailunhaluaan kiertelemällä maailmaa sodan jälkeen; tuolloin oli vielä jäljellä huonosti tunnettuja ja vähän tutkittuja maailmankolkkia sekä moderneilta vaikutteilta säästyneitä heimoja. Nimenomaan modernisaation ja globalisaation jalkoihin jääneet sekä mahdollisesti sukupuuton uhkaamat pienet kansansirpaleet kiinnostivatkin Raspailia erityisesti, samoin muinaiset, jo kadonneet sivilisaatiot.

Raspailin vaellusvaihe kesti parikymmentä vuotta. Kirjallisessa mielessä hedelmällisimmiksi osoittautuivat hänen Amerikoissa viettämänsä vuodet 50-luvun alussa. Kokeneena partiolaisena nuori ja kovakuntoinen Raspail oli joka suhteessa maastokelpoinen pärjäten hyvinkin primitiivisissä olosuhteissa; siitä ovat osoituksena hänen pitkät kanoottivaelluksensa 1600-luvun ranskalaisten tutkimusmatkailijoiden ja lähetyssaarnaajien jalanjäljissä Pohjois-Amerikan erämaissa. Vuonna 1952 Raspail johti ranskalaista retkikuntaa, joka jäljitti inkojen muinaista sivilisaatiota Andeilla. Amerikan kaksoismantereen eteläisimmästä pisteestä eli Tulimaasta aina Alaskaan ulottunut automatka poiki useamman kuin yhden matkakirjan mutta sen jäljet näkyvät myös monessa romaanissa.

Tuon matkan epäilemättä kauaskantoisin seuraus oli Raspailin Patagoniaa kohtaan herännyt mielenkiinto, joka näkyy useissa hänen romaaneistaan. Niistä tunnetuin on Moi, Antoine de Tounens, roi de Patagonie (”Minä, Antoine de Tounens, Patagonian kuningas”, 1981, ei suom.), joka voitti ilmestysvuotenaan Ranskan akatemian Grand prix de roman -palkinnon. Osin tositapahtumiin perustuvan romaanin nimihenkilö on 1800-luvun jälkipuoliskolla Etelä-Amerikassa vaikuttanut ranskalainen seikkailija ja originelli, joka tuli valituksi Chilen ja Argentiinan syrjäisillä rajaseuduilla Patagoniassa asuneen mapuche-alkuperäiskansan kuninkaaksi. Se seikkailu loppui lyhyeen, mutta tuo Patagonian virtuaalikuningaskunta on teoriassa edelleen olemassa, ja vuonna 1981 Raspail julistautui sen ”pääkonsuliksi” (consul général). ”Kuningaskunnan” sini-valko-vihreä lippu oli kunniapaikalla Raspailin työhuoneen seinällä. Tämä kaikki kertoo paitsi Raspailin vakaumuksellisesta rojalismista ja antimodernismista myös hänen tietystä eksentrisyydestään ja leikkisästä mielenlaadustaan.

Raspail oli aloittanut pienimuotoisen kirjoittamisen jo varhain, mutta vasta vaellusvuosiensa jälkeen hän keskittyi kirjallisuuteen kokopäiväisesti. Siihen nähden Raspailin kirjallinen tuotanto on kokonaisuudessaan mittava ja käsittää laskutavasta riippuen maksimissaan viitisenkymmentä nimekettä. Yli puolet siitä on non-fiktiivistä ja luokiteltavissa lähinnä matkakirjallisuudeksi, mutta myös romaaneja hän ehti julkaista pitkälti toistakymmentä. Vaikka Pyhien leiri sai heti ilmestyttyään 1973 jokseenkin kylmäkiskoisen vastaanoton Ranskan tuolloisessa valtavirtajulkisuudessa ”rasistiseksi” arvioidun sisältönsä takia, Raspail sai muusta tuotannostaan jo mainitun Ranskan akatemian palkinnon lisäksi useita muita arvostettuja kirjallisuuspalkintoja. Vuonna 2003 hänelle myönnettiin kunnialegioonan risti, Ranskan korkein kunniamerkki. Vuonna 2000 Raspail oli ehdolla Ranskan akatemian jäseneksi, mutta jäi muutaman äänen päähän valinnasta.

Raspail kirjoitti ahkerasti myös lehtiin, erityisesti Ranskan oikeiston perinteikkääseen laatulehti Le Figaroon, jonka kanssa hän oli aloittanut yhteistyön jo nuoruudessaan. Vuonna 2004 Raspail julkaisi Figarossa artikkelin otsikolla La Patrie trahie par la République, jossa hän arvosteli kovin sanoin Ranskan avokätistä maahanmuuttopolitiikkaa. Artikkeli johti oikeustoimiin sekä lehteä että kirjoittajaa vastaan, mutta lehdistönvapausasioihin erikoistunut alioikeus hylkäsi syytteet ”rotuvihan lietsonnasta” (provocation à la haine raciale). Kyseinen artikkeli on 29.10.2013 julkaistu suomeksi Sarastuksessa nimellä Tasavallan pettämä isänmaa.

Jean Raspail ei ollut pysyvästi sitoutunut minkään puolueen jäsenyyteen, mutta kuului joihinkin Front national -puoluetta (nyk. Rassemblement national) aatteellisesti lähellä oleviin kansalaisjärjestöihin.

Jean Raspail siirtyi ajasta ikuisuuteen 13.6.2020 lähes yhdeksänkymmenenviiden vuoden kunnioitettavassa iässä. Häntä jäivät suremaan vaimo ja kaksi aikuista lasta. Saint-Rochin kirkossa Pariisissa 17.6. traditionaalisin menoin vietetyn sielunmessun vieraslista oli kuin Ranskan kansallismielisen, rojalistisen ja katolisen oikeiston kuka kukin on -matrikkeli. Raspailin arkku oli kiedottu trikoloriin; ei kylläkään Ranskan jumalattoman tasavallan trikoloriin vaan ”Patagonian kuningaskunnan” sini-valko-vihreään lippuun. Raspailin ruumis laskettiin sukuhautaan Montparnassen hautausmaalle.     

Requiem aeternam dona ei, Domine, et lux perpetua luceat ei. Requiescat in pace. Amen.

–

Jean Raspailin keskeisin kaunokirjallinen tuotanto

Pyhien leiri (Le Camp des Saints), 1973, romaani

Le jeu du roi, 1976, romaani

Septentrion, 1979, romaani

Moi, Antoine de Tounens, roi de Patagonie, 1981, romaani

Qui se souvient des hommes…, 1986, romaani

Sire, 1991, romaani

L’Anneau du pêcheur, 1995, romaani

Le roi au-delà de la mer, 2000, romaani

En canot sur les chemins d’eau du roi, 2005, matkakertomus

–

”Pyhien leirin” käännösjulkaisut kustantajineen kronologisessa järjestyksessä:

Charles Scribner’s Sons, New York, 1975

Plaza y Janès, Barcelona, 1975

Publicaçoes Europa-America, Lissabon, 1977

Ace Books, New York, 1977

Sphere Books, Lontoo, 1977

Plaza y Janès (Varia), Barcelona, 1979

Institute for Western Values, Alexandria, Virginia, USA, 1982

Hohenrain Verlag, Tübingen, 1987, 2006

Oranjewerkers Promosies, Pretoria, 1990

Edizioni di Ar, Padova, 1998

Klub Książki Katolickieij, Poznan, 2009

Altera, Barcelona, 2007

Ing Radomia Fiska, Praha, 2010

Uitgeverij Egmont, Bryssel, 2015

Uitgevereij de blauwe tijger, Groningen, 2016

Kiuas Kustannus, Helsinki, 2021

(Ranskalaisella kielialueella teoksesta on vuosien 1973 ja 2011 välillä otettu yhteensä kahdeksan painosta.)

–

–

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää blogia Uudessa Suomessa.