Pyhien leiri (katkelma)

JEAN RASPAIL   (suomentanut Mika Keränen)

–

Kirjoitus sisältää Jean Raspailin romaanin ”Pyhien leiri” (Le camp des saints, 1973) kolme ensimmäistä lukua. Kiuas julkaisee romaanin Mika Keräsen suomennoksena vuoden 2021 keväällä. Kirjasta kiinnostuneille suosittelemme Sarastuksessa vuonna 2013 ilmestynyttä Timo Hännikäisen artikkelia ”Kolmannen maailman maihinnousu”. Lisäksi Sarastuksessa on julkaistu Jean Raspailin haastattelu sekä Raspailin kirjoitus ”Tasavallan pettämä isänmaa”.

–

I

Vanhalla professorilla oli jokseenkin tavanomaiset ajatustottumukset. Hän oli lukenut liikaa, pohdiskellut liikaa ja kirjoittanutkin liikaa rohjetakseen edes hiljaisessa mielessään tulkita meneillään olevaa täysin poikkeuksellista tilannetta turvautumatta latteuksiin, jotka olisivat olleet paikallaan koulupojan ainekirjoituksessa. Oli kaunis päivä. Oli lämmintä, mutta ei liian lämmintä, sillä raikas kevättuuli puhalsi lempeästi ja äänettömästi talon katetun kuistin läpi. Talo oli viimeisiä ennen kukkulan huippua, se seisoi kallion rinteellä ikään kuin vanhan, ruskeansävyisen, koko lähiseutua hallitsevan kylän etuvartiona. Kauempana alapuolella siinteli turistien suosima kaupunki, jonka valkoiset huvilat ja ylellistä rantabulevardia reunustavien palmujen vihreät latvat hädin tuskin näkyivät. Kaikkein kauimpana hohti tyyni ja sininen meri. Se oli rikkaiden meri, mutta ulapalta oli äkkiä kuoriutunut pois kaikki siihen tavallisesti kuuluva äveriäisyyden pintakiilto; enää ei näkynyt kromattuja jahteja, ei lihaksikkaita vesihiihtäjiä, ei ruskettuneita tyttöjä, ei paljaina hyllyviä vatsoja suurten mutta muuten vähäeleisten pursien reelingeillä. Tätä muilta osin tyhjää merimaisemaa hallitsi nyt uskomaton ruostuneiden paattien muodostama laivasto, joka oli seilannut tänne toiselta puolen maailmaa ja oli viimein ajanut karille noin viidenkymmenen metrin päähän rannasta. Vanha professori oli tarkkaillut laivoja aamusta saakka. Se hirveä käymälän haju, joka oli edeltänyt tämän armadan ilmestymistä kuten ukkosenjyrinä edeltää rajuilmaa, oli nyt tyystin haihtunut.

Professori oli katsellut näkyä kolmijalan varassa seisovalla kaukoputkellaan, jonka linssin lävitse tarkasteltuna uskomaton, kuhiseva maihinnousujoukko vaikutti olevan niin lähellä, että se näytti jo nousseen kukkulalle ja pian valtaisi hänen talonsa. Vanhus nosti silmänsä kaukoputkelta, hieroi väsyneitä silmäluomiaan ja sitten suuntasi katseensa vaistomaisesti talonsa ovelle. Se oli massiivinen ja näköjään ikiaikainen tammiovi jykevine saranoineen. Oven tummaan puuhun oli kaiverrettu vanhan herran sukunimi sekä vuosiluku, josta ilmeni ajankohta, jona hänen esi-isänsä suoraan ylenevässä polvessa oli saanut talon valmiiksi: 1673. Ovi yhdisti toisiinsa kuistin ja sen kanssa samassa tasossa olevan talon tärkeimmän huoneen, joka oli samanaikaisesti olohuone, kirjasto ja työhuone. Ovi oli talon ainoa, ja kuisti antoi pienen viiden askelman portaikon kautta suoraan kujalle talon edessä. Minkäänlainen aitaus ei sulkenut pääsyä taloon keneltäkään ohikulkijalta, jonka mieleen ehkä juolahti nousta portaat ja poiketa tervehtimään isäntää, kuten kylässä oli tapana. Ovi oli avoinna joka päivä aamuvarhaisesta iltamyöhään, ja niin se oli myös tänä iltana. Juuri nyt vanhus tuli ensimmäistä kertaa ajatelleeksi koko asiaa. Hänen mieleensä muistui sanonta, jonka mukaan oven on oltava joko auki tai kiinni; sanojen äärimmäinen banaalius nosti hänen huulilleen iloisen hymyn. Vanhus mietti itsekseen: ”Kumpikohan vaihtoehto tässä nimenomaisessa tilanteessa olisi enemmän paikallaan?…”

Sitten hän laski silmänsä jälleen kaukoputkelle voidakseen vielä hetken tarkkailla laskevan auringon viimeisten säteiden valaisemaa epätodennäköistä spektaakkelia. Paljonko kaikissa noissa haaksirikkoutuneissa hylyissä mahtoi olla väkeä? Jos aamusta asti radiossa toinen toistaan seuranneiden lakonisten uutislähetysten antamia kauhistuttavia lukuja oli uskominen, niin se tiesi sitä, että laivojen lastiruumat ja kannet saattoivat olla täynnä toinen toistensa päällä makaavia ihmisiä ja että pienempiä ihmisryppäitä saattoi nousta jopa tuuletushormeihin ja kävelysilloille siten, että alemmat, jo kuolleista koostuvat kerrokset kannattelivat ylempiä. Kuva toi mieleen ne vaeltavat muurahaiskolonnat, joiden näkyvissä olevat yläkerrokset kuhisevat elämää mutta joiden käyttämä polku on katettu niiden kuoliaaksi tallautuneiden lajitovereiden ruumiilla.

Vanha professori, Galguès nimeltään, suuntasi kaukoputkensa auringon parhaiten valaisemaan laivaan, zoomasi mahdollisimman lähelle ja sääti linssin niin tarkaksi kuin suinkin; hän muistutti mikroskooppiinsa tähyävää tiedemiestä, joka oli vihdoinkin löytänyt elatusaineensa joukosta sen mikrobikolonian, jonka olemassaoloa hän oli kauan aavistellut. Alus oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta vanha linjalaiva, jonka viisi suoraa savupiippua paljastivat laivan hyvin korkean iän. Neljä piipuista oli katkennut eri korkeuksilta ajan syömänä, ruosteen raiskaamana tai säännöllisen huollon laiminlyönnin tähden, sanalla sanoen yleisen kurjuuden seurauksena. Rannan edustalle haaksirikkoutunut laiva makasi noin kymmenen asteen kulmassa. Siitä, sen paremmin kuin muistakaan tämän aavelaivaston aluksista, ei näkynyt auringon laskettua valonpilkahdustakaan. Laivojen kaikkien valonlähteiden, höyrykattiloiden ja generaattoreiden oli täytynyt sammua yhdellä iskulla samaan aikaan tahallisen haaksirikon kanssa. Tai ehkä polttoaineen määrä oli laskettu juuri ja juuri riittämään tähän laivojen viimeiseen matkaan; ehkäpä ketään laivoissa ei vain enää kiinnostanut ryhtyä huolehtimaan moisista asioista nyt kun vaellus luvattuun maahan oli tullut määränpäähänsä ja paratiisin portit näkyivät jo. Vanha Galguès pani kaikki nämä yksityiskohdat huolellisesti merkille havaitsematta itsessään tunnekuohun vihjettäkään. Hän yksinkertaisesti tunsi olevansa oudon kiinnostunut tarkastellessaan tätä kolmannen maailman kaaoksen etujoukkoa, joka oli päättänyt vihdoinkin tulla kolkuttamaan yltäkylläisyyden portteja.

Silmä tiukasti kiinni kaukoputkessa hän havaitsi ensimmäiseksi käsivarsia. Hän arvioi linssinsä näkymän kattavan halkaisijaltaan noin kymmenen metrin kehän laivan kannesta. Sitten hän ryhtyi rauhallisesti laskemaan, mutta se oli yhtä vaikeata puuhaa kuin puiden laskeminen metsässä, sillä kaikki kädet olivat ylhäällä. Ne liikkuivat yhdenmukaisesti ja ojentautuivat kohti läheistä rantaa, nuo toivon tuulessa huojuvat laihat mustat ja ruskeat oksat. Ne olivat paljaita, riutuneita Gandhin käsivarsia, ne työntyivät esiin valkeista pellavavaatteista, joiden täytyi olla tunikoita, toogia tai pyhiinvaeltajan sareja. Päästyään laskuissaan kahteensataan käsivarteen, professori lopetti, sillä linssin kattaman kehän reunat tulivat vastaan. Sitten hän teki pikaisesti hieman jatkolaskelmia. Huomioiden laivan kannen pituuden ja leveyden vaikutti selvältä, että sille mahtui vieri viereen ainakin kolmekymmentä vastaavan kokoista kehää ja että kunkin ympyrän tangenttien välissä oli kaksi osapuilleen kolmion muotoista aluetta, joiden yhteinen pinta-ala vastasi suunnilleen kolmannesta kunkin ympyrän pinta-alasta. Siis: (30 + 10) x 200 = 8000. Kahdeksantuhatta käsivartta, siis neljätuhatta ihmistä! Yhdellä ainoalla kannella! Jos voitiin olettaa, että jokaisella kannella, välikannella ja lastiruuman kannella oli ihmisiä kerroksittain, tai ainakin yhtä tiheästi pakkautuneina kuin professorin näkemällä kannella, niin tuo jo itsessään hämmästyttävä luku täytyi kertoa hyvinkin kahdeksalla. Kaiken kaikkiaan yhdellä ainoalla laivalla olisi siis ollut yli kolmekymmentätuhatta ihmistä! Tähän lukuun eivät sisältyneet kuolleet, joita kellui laivan rungon ympärillä valkeat ryysyt veden liikkeitä mukaillen; elävät olivat aamusta saakka pudotelleet ruumiita yli laidan. Tuo merkillinen toimenpide tuskin oli seurausta hygienian vaatimuksista, sillä miksi siinä tapauksessa olisi odotettu matkan päättymistä? Professori arveli keksineensä ainoan mahdollisen selityksen. Calguès uskoi Jumalaan. Hän uskoi koko pakettiin: ikuiseen elämään, lunastukseen, jumalalliseen armoon, kaikkiin teologisiin hyveisiin. Lisäksi hän uskoi vahvasti, että nuo Ranskan rannoille viskatut ruumiitkin olivat vihdoin päässeet paratiisiinsa, että ne kelluisivat siellä vapaasti ja ikuisesti ollen tässä suhteessa onnekkaampia kuin ne heidän elävät toverinsa, jotka heittämällä heidät veteen olivat tarjonneet heille lunastuksen ja iäisen onnen. Tätä kutsuttiin rakkaudeksi, ja niin professorikin asian ymmärsi.

Kun viimeinenkin punehehkuinen kajastus oli lakannut valaisemasta karille ajanutta laivastoa, koitti vihdoin yö. Rannan tuntumassa oli yli sata alusta, kaikki puhki ruostuneita ja merikelvottomia; lukuun ottamatta yhtä jo Sri Lankan edustalla haaksirikkoutunutta alusta ne kaikki todistivat ihmeestä, joka oli tuonut ne turvallisesti tänne toiselta puolen maailmaa. Yksi toisensa jälkeen, saapumisjärjestyksessä ja ilmeisen suunnitellusti, ne olivat karahtaneet joko kivelle tai hiekalle, kokat kohti rantaa ikään kuin viimeiseen kiihkeään ponnistukseen heittäytyneinä. Hylkyjen ympärillä kelluivat tuhannet kuolleet valkeine vaatteinen, ja päättyvän päivän viimeiset aallot alkoivat tuoda niitä kohti kuivaa maata, laskivat ne pehmeästi rantaan ja vetäytyivät sitten takaisin hakemaan muita ruumiita. Sata laivaa! Vanha professori tunsi sielunsa värähtävän sellaisesta nöyryyden sekaisesta hurmiosta, jota toisinaan kokee, kun erityisen intensiivisesti ajattelee iankaikkisuuden ja äärettömyyden mysteereitä. Tämän pääsiäissunnuntain iltana kahdeksansataa tuhatta elävää ja tuhansittain kuolleita valmistautui kaikessa rauhassa murtautumaan länsimaailman rajojen yli. Huomenna peli olisi pelattu. Rannalta kohti kukkuloita, aina kylään ja talon kuistille saakka, kohosi hyvin lempeä mutta sitäkin väkevämpi laulu, ikään kuin monituhatpäisen kuoron hyrisemä yksitoikkoinen kertosäe. Kauan sitten ristiretkeläiset olivat viimeisen rynnistyksensä aattona kiertäneet laulaen Jerusalemin muureja. Jerikon puolustus oli romahtanut ilman taistelua seitsemännellä trumpettien soitolla. Ja kun tämä yksitoikkoinen laulu pian vaihtuisi hiljaisuudeksi, ehkä valitut kansat vuorostaan saisivat tuntea luissaan Jumalan epäsuosion seuraukset… Kuului myös satojen kuorma-autojen jylyä, sillä aamusta saakka armeija oli purkanut joukkoja asemiin Välimeren rannikon tuntumaan. Yön vaippaansa kietoneelle kuistille ei kuitenkaan enää näkynyt mitään muuta kuin taivaan tähdet. Talossa alkoi olla viileää, mutta astuessaan sisään professori päätti jättää ovensa auki. Voiko aikansa elänyt maailma etsiä suojaa jonkun oven takaa, olkoon kyseinen ovi vaikka kunnianarvoisesta länsimaisesta tammesta veistetty kolmesataa vuotta vanha käsityötaidon ihme? Talon sähköt olivat poikki. Epäilemättä rannikon sähkönjakelukeskusten teknikot olivat paenneet muiden kauhistuneiden kansalaisten vanavedessä; ihmiset käänsivät selkänsä kaikelle ja häipyivät vähin äänin, ettei heidän tarvitsisi nähdä mitään, mitä he eivät halunneet nähdä ja siten säästyä ymmärtämästä sitä, mitä he eivät halunneetkaan ymmärtää. Professori sytytti öljylamput, joita hänellä oli aina valmiina sähkökatkosten varalle. Hän heitti tulitikun takkaan, missä huolellisesti valmisteltu tuli syttyi oitis ja alkoi humisten ja risahdellen levittää huoneeseen sekä lämpöä että valoa. Sitten hän avasi transistoriradionsa. Poissa olivat pop, rock, iskelmärenkutukset, neekerisaksofonistit, elämäntapagurut, narsistiset filmitähdet, suupaltit tiskijukat, terveys- ja ihmissuhdeneuvojat, seksivalistajat; kaikki tuo oli äkkiä ymmärretty tilanteeseen sopimattomaksi, ikään kuin uhattu läntinen maailma olisi herännyt miettimään, millaisen auditiivisen kuvan se halusi antaa itsestään, kuvan joka ehkä jäisi viimeiseksi.

Kaikilta kanavilta kuultiin siis Mozartia: ”Pieni yösoitto”, jotenkin itsestään selvästi. Vanha professori tunsi ystävyyttä pariisilaisessa studiossaan lymyävää ohjelmasta vastaavaa henkilöä kohtaan. Yksityiskohdista tietämättömänä ja asioita omakohtaisesti näkemättä tämä ihminen oli kaikesta huolimatta ymmärtänyt oleellisen. Edes kuulematta tuota kahdeksansadan tuhannen kurkun monotonista hyminää, hän oli vaistomaisesti löytänyt siihen parhaan mahdollisen vastauksen. Mikä tässä maailmassa oli sen länsimaisempaa, sen sivistyneempää, sen viimeistellympää kuin Mozart? Mozartia oli mahdotonta hyräillä kahdeksallasadalla tuhannella äänellä. Mozart ei ollut koskaan säveltänyt nuottiakaan kiihottaakseen massoja, vaan koskettaakseen itse kunkin yksilöllistä ja ainutkertaista sydäntä. Tässä oli lännen syvin olemus, sen… Äkkiä radiokuuluttajan ääni keskeytti professorin mietteet:

”Hallitus on yhdessä tasavallan presidentin kanssa ollut koko päivän koolla presidentinlinnassa. Tilanteen vakavuudesta johtuen kokouksessa ovat läsnä myös kaikkien kolmen puolustushaaran pääesikuntien päälliköt, poliisin ja santarmilaitoksen päälliköt sekä kriisin etulinjassa olevien Varin ja Alpes-Maritimes’n maaherrat; neuvoa-antavassa roolissa paikalla ovat vielä Pariisin kardinaaliarkkipiispa, paavin nuntius sekä useimmat pääkaupunkiin sijoitetut länsimaiden suurlähettiläät. Kokous on edelleen käynnissä, mutta hallituksen edustaja on juuri ilmoittanut, että tasavallan presidentti tulee keskiyön tuntumassa pitämään puheen koko kansakunnalle. Tämänhetkisten tietojen mukaan tilanne etelässä on ennallaan, ja siirtolaisalusten matkustajat näyttävät pysyneen laivoissaan. Maavoimien esikuntapäällikön tiedonanto vahvistaa, että kaksi divisioonaa on ryhmittynyt asemiin rannikon tuntumaan ollakseen valmiita kohtaamaan… hmm…” (Toimittaja epäröi, ja kukapa ei olisi epäröinyt! Mikä sana kävisi laatuun kuvaamaan tätä suunnatonta, lohdutonta joukkoa? Vihollinen? Lauma? Maahantunkeutuminen? Kolmas maailma marssilla?), ”…ollakseen valmiita kohtaamaan tämän poikkeuksellisen maahantunkeutumisen…” (Kappas vain, ei hassumpaa!) ”…ja että kolme muuta divisioonaa on tulossa vahvistukseksi ja ovat jo matkalla kohti etelää, olkoonkin, että niitä siirrettäessä on jouduttu kohtaamaan tiettyjä logistisia vaikeuksia. Vain viisi minuuttia sitten julkistetussa viimeisimmässä tiedonannossa yleisesikunnan esikuntapäällikkö eversti Dragasès ilmoittaa, että armeija on juuri sytyttänyt rannikolle parikymmentä valtavan kokoista roviota, joissa…” (Taas toimittaja epäröi. Saattoi kuulla hänen huokaavan, ja vanha herra uskoi melkein kuulleensa hänen mutisevan ”herra Jumala!”) ”…on tarkoitus polttaa ne tuhannet ruumiit, joita kaikista laivoista on heitetty mereen.”

Siinä kaikki. Mozart palasi radioaalloille työntäen tyynesti syrjään kolme kohti etelää viilettävää divisioonaa ja nuo rannan kaksikymmentä roviota, jotka jo olivat alkaneet rätistä kuivassa ilmassa. Länsi ei yleensä polta kuolleitaan. Tuhkauurnat piilotetaan häveten hautausmaiden syrjäisimpiin kolkkiin. Seineä, Reiniä, Loirea, Thamesia eikä edes Tiberiä tai Guadalquiviria voi verrata Gangesiin tai Indusiin. Jokiemme rannoilla eivät koskaan ole löyhkänneet grillatut ihmisruumiit. Toki ihmisveri on toisinaan punannut niiden veden, ja talonpojat ovat joutuneet ristinmerkkejä tehden työntämään talikoillaan loitommalle alavirtaan kelluvia veljiensä raatoja. Mutta lännen jokien silloilla ja pientareilla on myös tanssittu, juotu viiniä ja olutta, kutiteltu nauravasilmäisiä neitoja. Toki on ilakoitu myös teilattujen ruumiiden, hirtettyjen roikkuvien kielten tai mestattujen päiden kustannuksella, sillä vakavamielisimmilläänkin länsi on aina osannut paitsi itkeä myös nauraa. Ja sitten, kellojen kutsun kuultuaan, ihmiset ovat menneet rukoilemaan ja kohtaamaan lihaksi tulleen Jumalansa pyhässä ateriassa, varmoina siitä, että hautausmaalla kukkulan rinteellä ristiensä ja järeiden muistolaattojensa alla siisteissä riveissä lepäävät vainajat olisivat aina heidän turvanaan; vain ruttoon kuolleet ja saatanan kanssa liittoutuneet oli poltettu. Professori astui kuistille. Alhaalla ranta kylpi savupatsaiden kruunaamien kahdenkymmenen rovion punertavassa loisteessa. Professori poisti linssinsuojukset kiikaristaan ja suuntasi sen kohti korkeinta roviota, joka liekehti kuin täyteen ruumiita tungettu puinen torni. Sotilaat olivat kasanneet sen huolellisesti siten, että joka toinen kerros koostui puusta, joka toinen ruumiista, aina huipulle saakka. Tässä järjestelyssä saattoi vielä havaita jälkiä kunnioituksesta kuolleita kohtaan. Mutta sitten torni romahti ja muuttui koko ajan liekehtien pelkäksi inhottavaksi massaksi, joka savusi kuin yleinen jätteenpolttolaitos. Kukaan ei halunnut rakentaa uutta kaunista tornia. Sukelluspukuihin pukeutuneiden miesten ohjaamat maansiirtokoneet lähestyivät sotkua yhdessä muiden tehtävään soveltuvien työkoneiden kanssa. Ne kokosivat ruumiita pehmeiksi, visvaisiksi kasoiksi ja keräsivät niitä kauhoihinsa pudottaakseen ruumiit takaisin rovioon; mutta liian täysistä kauhoista alkoi kesken niiden liikkeen äkkiä putoilla käsivarsia, sääriä, päitä ja joskus kokonaisia ruumiitakin.

Juuri silloin professori näki, kuinka ensimmäinen sotilas menetti hermonsa; hallitsemattomassa paniikissaan mies muistutti marionettia, jonka raajat sätkivät näkymättömien lankojen kiskomina sinne tänne. Nuorukainen irrotti otteensa perässään raahaamastaan ruumiista, heitti kuumeisesti kypäränsä, maskinsa ja suojakäsineensä pois, ja kädet ohimoillaan pakeni paikalta siksakkia juosten kuin kauhistunut jänis jahtaajaansa kadoten lopulta rovioita ympäröivään yöhön. Seuraavien viiden minuutin aikana kymmenen muuta sotilasta seurasi ensimmäisen toverinsa esimerkkiä. Professori sulki kiikarinsa. Hän oli nähnyt tarpeeksi. Nämä tapaukset eivät johtuneet miesten hyväsydämisyydestä, vaan siitä sairaalloisuuteen saakka liiallisesta herkkätuntoisuudesta, joka oli tartunnan lailla levinnyt länsimaissa edeltävinä vuosikymmeninä. Professorista oli erittäin mielenkiintoista nähdä tämän sentimentaalisuuden seuraukset ensimmäistä kertaa käytännössä. Tänä yönä vain rohkeasydämiset miehet kilvoittelisivat täyttääkseen tehtävänsä niin kuin pitää. Vain hieman ennen kuin säälin sekoittama hellämielinen nuorukainen otti ja pakeni, vanha Galguès oli kääntänyt hetkeksi kiikarinsa univormupukuiseen jättiläiseen, joka hajasäärin rovion edessä seisten heitteli vauhdikkaasti ruumiita tuleen sitä mukaa kuin niitä hänelle tuotiin samaan tapaan kuin laivan lämmittäjät ennen muinoin lapioivat hiiliä höyrykattilaan. Mahdollisesti myös tuo mies kärsi tällaisen näyn edessä, mutta jos kärsikin, hän ei selvästikään antautunut säälin vietäväksi. Mitä ilmeisimmin hän ei vaivannut päätään koko asialla, ja hänessä näytti vihdoinkin tulleen tiensä päähän se lännen filosofien, intellektuellien, pappien ja poliitikkojen aivan liian kauan julistama turmiollinen oppi, jonka mukaan koko ihmiskunta muodosti jakamattoman veljesyhteyden.

Saattoi tietysti olla niinkin, että vanha professori yksinkertaisesti vain projisoi omia ajatuksiaan tähän laivanlämmittäjän tyyneydellä työtään tekevään mieheen; itse asiassa mies oli esikuntapäällikkö, eversti Dragasès, joka tahtoi näyttää hyvää esimerkkiä sotilailleen. Tänäkään yönä rakkaus ei ollut jakamaton. Ihminen ei koskaan ole rakastanut ihmiskuntaa sellaisenaan, kaikki rodut, uskontokunnat ja kulttuuripiirit sisäänsä sulkevana abstraktiona, vaan ainoastaan sellaisia ihmislajin jäseniä, jotka hän tunnistaa kaltaisikseen, siis omaksi klaanikseen, olkoon se kuinka laaja hyvänsä. Mitä muihin tulee, hänen rakkautensa on väkinäistä ja pakotettua, ja kovan paikan tullen tämä illuusio väistämättä romahtaa. Nyt syttymäisillään olevassa oudossa sodassa voittaisi se, joka eniten rakastaa omiaan.

Kuinka moni vielä seuraavana aamuna olisi jäljellä rannalla iloisesti valmiina kohtaamaan tuon kammottavan elävien armeijan, joka tuhatmäärin liukuisi veteen jatkaakseen hyökkäystä siitä, mihin kuolleet olivat sen jättäneet? Iloisesti! Tämä oli oleellista. Tutkaillessaan ”laivan lämmittäjän” kasvoja professori uskoi hetken aikaa nähneensä hänen huultensa liikkuvan ikään kuin mies olisi laulanut. Voi luoja! Jos rannalla olevista edes kaksi tekisi työtään laulaen, niin ehkä he onnistuisivat herättämään muut kuoleman kaltaisesta horroksestaan… Mutta ainoa rannalta kantautuva ääni oli kahdeksansadan tuhannen kurkun monotoninen, lempeä ja uhkaava hyminä.

– Vähänkö siistiä!, kuului varjoista.

–

II

Nuori mies oli äänettä noussut kujalta portaita pitkin kuistille. Jaloissaan hänellä oli haalistuneet farkut ja tennistossut, hänen hiuksensa olivat pitkät, vaaleat ja likaiset, hänen olemuksensa oli kauttaaltaan epäsiisti ja miehen katse kavalsi hänen sielullisen velttoutensa. Hän siis edusti varsin hyvin sitä epäsosiaalista loistyyppiä, jota Eurooppa oli synnyttänyt sadoin tuhansin ja joka itse asiassa jo muodosti sivilisaation sydämessä henkisen syöpäkasvaimen, eräänlaisen vapaaehtoisen kolmannen maailman.

– Tulen tuolta alhaalta, sanoi nuori mies. Tämä on tosi mahtavaa! On tätä kyllä venattukin.

– Oletteko yksin?

– Tällä haavaa, juu. No, on minulla jo muutama kamu tuolla biitsillä. Ja lisää on tulossa. Jalkapatikassa.

Kaikki siat painelevat talla pohjassa kohti pohjoista! Ei yhtään autoa päinvastaiseen suuntaan. Käyhän se talsiminen voimille, mutta ei tätä kukaan missatakaan halua.

– Kuinka lähelle tapahtumia pääsitte tuolla rannalla?

– Tosi lähelle, mutta vain lyhyeksi aikaa. Sain vähän pyssynperästä siellä. Joku upseeri kohteli minua kuin pummia. Mutta näin siellä myös solttuja, jotka itkivät. Hieno homma! Huomenna tätä maata ei enää tunnista entisekseen. Se muuttuu ja isosti.

– Näittekö tulokkaita, tätä laivakansaa?

– Juu.

– Luuletteko olevanne heidän kaltaisensa? Olette valkoihoinen. Teidät on varmaan kastettukin. Puhutte ranskaa täkäläisellä korostuksella. Vanhempannekin taitavat olla näiltä seuduin.

– Entä sitten jos ovatkin? Minun todellinen perheeni on tuo porukka, joka pian nousee maihin. Minulla on siis miljoona veljeä, sisarta, isää, äitiä ja morsianta. Teen lapsen ensimmäisen kanssa, joka tarjoutuu siihen hommaan. Siitä tulee tumma tenava, ja sen jälkeen minulla ei ole enää mitään tekemistä täkäläisten kanssa.

– Teidän omakin olemassaolonne on vaakalaudalla. Te katoatte tuohon ihmispaljouteen, te ette merkitse heille mitään.

– Sitä parempi! Omat vanhukseni lähtivät tänä aamuna, samoin kaksi siskoani, jotka äkkiä saivat päähänsä, että heidät raiskattaisiin. He olivat kauhusta kankeina. Mutta eivät ne pitkälle pääse, ei kukaan pääse. Pötkikööt pakoon vain, mutta se sakki on historiaa. Olisittepa nähnyt, mitä aamulla tapahtui! Isäni kantoi kahmalokaupalla pikku pakuunsa niitä helvetin monoja siitä kenkäkaupastaan, äitini vollotti ja erotteli kalliimpia kenkiä halvemmista, siskoni istuivat jo etupenkillä toisiinsa liimautuneina toljottaen minua silmät pelosta selällään aivan kuin minä heidät raiskaisin ensimmäisenä; minä nauroin aivan hulluna, kun isäni lopulta laski rautasäleikön oven eteen, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Minä sanoin hänelle: ”Et kai kuvittele, että tuosta on jotain hyötyä! Minä saan sinun ovesi auki ilman avaimiakin ja avaankin sen jo huomenna. Tuo porukka kusee sinun monoihisi ellei sitten syö niitä, sillä mitä he kengillä tekisivät, hehän kävelevät paljain jaloin!” Isä vilkaisi minua ja sitten sylkäisi päin naamaa. Minä räkäisin takaisin ja osuin suoraan silmään. Näin me erottiin.

– Entä mitä te täältä haette, tästä kylästä, minun kotoani?

– Aion ryöstellä. Lukuun ottamatta armeijaa, teitä ja minun kavereitani ainakaan sadan kilometrin säteellä ei taida enää olla ketään. Siispä ryöstelen. Mutta ei minulla enää nälkä ole, olen syönyt jo liikaakin. Totta puhuen tarpeeni ovat aika vähäiset, ja kaikkihan on joka tapauksessa minun. Ja huomenna minä tarjoan tämän kaiken tulokkaille. Minä olen tavallaan kuningas, ja lahjoitan heille kuningaskuntani. Tänään taitaa olla pääsiäinen ja kaikki.

– Nyt en ymmärrä.

– No, noissa laivoissa on miljoona Kristusta, jotka nousevat huomisaamuna kuolleista. Se teidän Kristuksenne sen sijaan on ypöyksin… hänenkin lorunsa muuten on lopussa.

– Oletteko uskovainen?

– En sinne päinkään.

– Eli nämä miljoona Kristusta ovat joku oma päähänpistonne?

– No ei oikeastaan, mutta tämmöinen pappishöpinä on tavallaan ihan vitsikästä. Koko juttu tulikin mieleeni, kun noin tunti sitten törmäsin yhteen kirkonmieheen. Olin nousemassa tähän suuntaan ja pappi tuli alas päin juosten minua vastaan vaikuttaen hieman hullulta. Ei hän niinkään sekaisin ollut, hyvin omituinen pikemminkin. Aika ajoin hän pysähtyi, kohotti kätensä kohti taivasta ja huusi: ”Kiitos, Herra!” Sitten hän ryhtyi taas hölkkäämään kohti rantaa. On vähän semmoinen kutina, että tuota samaa lajia on tulossa tänne muitakin.

– Mitä muita?

– Muita saman sortin pappeja. Te oikeastaan alatte kyllästyttää minua. En tullut tänne puhumaan. Sitä paitsi te olette pelkkä haamu, mitä te ylipäätään enää täällä teette?

– Kuuntelen teitä.

– Kiinnostavatko nämä minun juttuni teitä?

– Ette arvaakaan, miten paljon.

– Te olette pelkkä mätäpaise. Te yhä vain pohditte ja ajattelette, mutta ei ole enää mitään ajateltavaa, sillä myös ajattelun aika on ohi. Häipykää!

– En todellakaan häivy!

– No jo on! Te ja teidän talonnehan muistutatte toisianne kuin kaksi marjaa! Luulisi, että te molemmat olette olleet maisemissa tuhat vuotta tai jotain.

– Vuodesta 1673 lähtien tarkkaan ottaen, sanoi vanha herra ensimmäistä kertaa hymyillen.

– Kolme vuosisataa yhtä ja samaa järkähtämätöntä varmuutta sukupolvesta toiseen. Etovaa. Olette kaltaistenne täydellinen edustaja, ja siksi vihaan teitä. Juuri tänne teidän taloonne minä huomenna ohjaankin kurjista kurjimmat. He eivät tiedä mitään teistä eivätkä siitä mitä te edustatte. Teidän maailmanne on heille täysin merkityksetön. He eivät edes yritä ymmärtää sitä. He ovat väsyneitä ja kylmissään, he pilkkovat kauniin tammiovenne polttopuikseen. He paskovat kuistinne täyteen ja pyyhkivät kätensä kirjastonne kirjoihin. He sylkevät viineihinne ja syövät sormin noista sievistä tinalautasista, joita teillä näkyy olevan seinällä. Kantapäillään kyykkien he katselevat, kuinka nojatuolinne palavat nuotiossa. He repivät kirjaillut liinavaatteenne ja tekevät niistä koristeita. Jokainen esine kadottaa teidän sille antamanne merkityksen, kaunis ei enää ole kaunista, hyödyllisestä tulee naurettavaa, hyödytöntä ja absurdia. Millään ei enää ole todellista arvoa, paitsi ehkä jollain nurkkaan unohtuneella patonginpätkällä, jonka omistuksesta he riitelevät hajottaen kaiken ympäriltään. Siitä tulee mahtavaa! Alkakaa vetää!

– Vielä yksi kysymys: nuo ihmiset tuhoavat tietämättömyyttään ja ymmärtämättömyyttään. Mutta mikä teitä ajaa?

– Minä haluan tuhota kaiken tämän, koska olen oppinut vihaamaan koko tätä teidän maailmaanne, sillä globaali omatunto edellyttää sitä. Alkakaa nyt jo vetää! Te otatte minua aivoon.

– Mikäpä siinä.

Vanha herra astui sisään mutta palasi pian haulikko kädessään.

– Mitä te luulette tekevänne? kysyi nuori mies.

– Minä tietenkin tapan teidät! Minun maailmani tuskin elää kauaa huomisaamun jälkeen, ja aion ottaa kaiken irti sen viimeisistä hetkistä. Tänä yönä synnyn juuri tässä paikassa uuteen, toiseen elämääni, ja luulenpa, että se tulee olemaan jopa ensimmäistä elämääni kauniimpi. Koska kaikki kaltaiseni ovat lähteneet, aion elää sen yksin.

– Entä minä?

– Te ette ole kaltaiseni. Te olette minun vastakohtani. En tahdo tuhlata tätä olennaisen tärkeätä yötä viettämällä sitä jonkun teidänlaisenne seurassa. Niinpä tapan teidät.

– Ei teistä ole siihen. Olen varma, että ette ole koskaan tappanut ketään.

– Pitää paikkansa. Olen aina viettänyt ammattiaan rakastavan kirjallisuudenprofessorin rauhallista elämää. En ole palvellut yhdessäkään sodassa ja tarkoituksettomalta vaikuttava tappaminen aiheuttaa minussa fyysistä pahoinvointia. Luultavasti minusta olisikin tullut hyvin huono sotilas. Kaikesta huolimatta uskon, että Aetiuksen rinnalla taistellessani olisin surutta tappanut hunneja. Ja Kaarle Martelin, Gottfried Bouillonilaisen tai Balduin Spitaalisen rinnalla olisin riemumielin puhkonut arabien lihaa. Konstantinopolin muureilla olisin kaatunut yhdessä keisari Konstantinos Dragaseksen kanssa, mutta Herra varjele, kuinka monta turkkilaista olisinkaan ennen omaa kuolemaani teurastanut! Onneksi uskossaan lujat ihmiset eivät aivan noin vain kuolekaan. Niinpä minäkin olisin pian syntynyt uudelleen, ja tällä kertaa minut olisi nähty teutoniritarien joukoissa listimässä slaaveja. Sitten näkisitte minut Rhodoksella risti valkoisessa viitassani ja verinen miekka kädessäni, kun Villiers de L’Isle-Adamin johtaman piskuisen eliittijoukon kanssa lähden saarelta. Juhana Itävaltalaisen laivastossa olen mukana ottamassa Rhodoksen menetyksestä kunnon revanssia Lepanton luona. Se oli komeaa teurastusta! Sitten tehtäväni alkavat käydä vähiin. Kohdalleni osuu enää siellä täällä joitakin surullisia pikku kahakoita, joita ei nykyään paljon pidetä arvossa ja joita en itsekään juuri välitä muistella. Kaikesta on tullut jotenkin rumaa ja arkista: enää ei soiteta fanfaareita, ei kohoteta sotalippuja, ei lauleta Te Deumia. Suokaa anteeksi tällainen vanhan yliopistomiehen pedantti jaarittelu. En todellakaan ole tähän päivään saakka tappanut ketään, mutta näihin kuvaamiini taisteluihin olen syvästi samaistunut ja eläytynyt niihin sieluni pohjia myöten; nyt aionkin taistella ne kaikki yhdellä kertaa ja niiden ainoana sotilaana ratkaista ne yhdellä ainoalla laukauksella. Kas näin!

Nuori mies lyyhistyi sirosti ja vajosi vasten kaidetta, johon oli nojannut, päätyen istumaan kantapäidensä päälle kädet ruumiin sivuilla roikkuen; asento vaikutti hänelle luontevalta. Punainen tahra rinnan vasemmalla puolella laajeni hetken, mutta haava lakkasi hyvin pian vuotamasta. Se oli siisti kuolema. Professori sulki lempeästi peukalollaan ja keskisormellaan silmät, joissa ei näkynyt hämmästyksen vihjettäkään. Ei kohotettu sotalippuja, ei soitettu fanfaareita, mutta kyseessä olikin voitto moderniin länsimaiseen tyyliin, sellaisena yhtä ehdoton kuin tarpeeton ja naurettavakin. Vanha herra Galguès tunsi niin syvää ja suloista rauhaa, ettei muistanut sellaista koskaan ennen kokeneensa. Hän käänsi kuolleelle selkänsä ja meni sisään.

–

III

Professorin sielussa oli rauha, mutta hänen vatsaansa jäyti rehellinen nälkä. Se toi äkkiä hänen mieleensä muistumia kunnon rakastelun jälkeisestä kyltymättömästä ruokahalusta. Tosin professorin kaikesta katumuksesta vapaat mielikuvat noista kaukaisen nuoruutensa öistä alkoivat itse pääasian osalta jo olla hämäriä. Sen sijaan aktin jälkeiset improvisoidut syömingit yhdessä kumppanin kanssa tässä samassa talossa olivat piirtyneet hänen muistiinsa hyvin tarkasti: tuhkaista maalaisleipää laajoina ohuina siivuina, savukinkkua läheiseltä vuorelta, kuivaa vuohenjuustoa, vihreitä oliiveja läheiseltä viljelmältä, auringon kuivaamia aprikooseja omasta puutarhasta ja hieman karvasta viiniä kallioiselta rinteeltä. Kaikkea tuota löytyi talosta yhä aivan käden ulottuvilta: leipää hän säilytti laarissa, jonka kanteen oli kaiverrettu risti, oliiveja suuressa hiekkakivikulhossa, kinkut roikkuivat keittiön kattopalkeista, viinit ja juustot puolestaan olivat viileässä kellarissa ulkoportaiden alla järjestettyinä kuin kirjat hämäriin hyllyihinsä. Kaikki ateriaa varten tarvittava oli hetkessä koossa aseteltuna suurelle ja jykevälle pöydälle. Viinipullon korkki pisti hetken aikaa vastaan, mutta pian tuttu poksahdus ilmaisi korkin antautuneen tuoden mukanaan huoneeseen lähenevän aisti-ilon lupauksen. Professorin mieleen juolahti, että tälläkin kertaa hän juhlistaisi rakkautta.

 

Hän käytti suurta lasia janonsa sammuttamiseen ja toista pienempää nautiskeluun. Tietoisena moisen erottelun tarpeettomuudesta mutta ilman pöyhkeyden vihjettäkään hän nuolaisi huuliaan. Professori leikkasi kinkkua ohuiksi siivuiksi, jotka hän asetteli iloisesti tinalautaselle, järjesteli mukaan hieman oliiveja, asetti juustonpalan viininlehden päälle ja hedelmiä laakeaan koriin. Sitten hän istuutui illallisensa ääreen onnellisena hymyillen. Hän rakasti. Kuten kuka tahansa pyrkimyksessään onnistunut rakastaja hän tahtoi olla rakastettunsa kanssa kahden. Tänä iltana kyseessä ei ollut nainen eikä ylipäätään elävä olento, vaan pikemminkin jonkinlainen hänen itsensä heijastuma niissä lukemattomissa erilaisissa esineissä, joihin hän saattoi samaistua. Otetaan vaikkapa tuo hopeahaarukka kuluneine piikkeineen ja lähes näkymättömiin hankautuneine nimikirjaimineen, jotka olivat kuuluneet jollekin hänen esiäidilleen. Se oli kieltämättä erikoinen esine, jonka oli kauan sitten keksinyt omasta arvokkuudestaan huolta kantava länsi, vaikka vielä nykyäänkin kolmannes ihmiskunnasta upotti kätensä syömäänsä ruokaan. Entä juomalasit, nuo sinänsä täysin tarpeettomat kristalliesineet, jotka jostain kumman syystä aina järjestettiin neljän ryhmiin? Pitäisikö tästä ylellisyydestä tyystin luopua, koska jossain Brasiliassa ihmisiä kuolee janoon tai koska Intian mutakuopiksi kuivuneet kaivot levittävät pilkkukuumetta? Aisankannattaja taitaa jo takoa ovea kosto sydämessään; siinäpä takoo, rakastavaiset eivät suostu jakamaan onneaan vaan yksissä tuumin pilkkaavat koko muuta maailmaa, tai oikeammin sanoen eivät piittaa siitä vähääkään. Onnen aisankannattajat ovat tulossa tuhansittain. Tulkoot!

Professori kattoi pöytään neljä lasia ja sääti lampun valaisemaan niitä mahdollisimman hyvin: ne säkenöivät kuin tähdet. Kauempana seisoi talonpoikaistyylinen kaappi valtavana, massiivisena, hievahtamattomana; neljä vuosisataa yhtä ja samaa järkähtämätöntä varmuutta sukupolvesta toiseen, kuten nuori mies oli sanonut. Kaappi oli täynnä liinavaatteita, pöytäliinoja, serviettejä, lakanoita, tyynyliinoja, keittiöliinoja, hienointa ja lähes kulumatonta pellavaa. Nämä paksuihin, tiukkoihin pinoihin kaapin hyllyjen ulommaisille reunoille kasatut menneen maailmaan aarteet kätkivät taakseen vielä toisia laventelintuoksuisia pinoja, jotka professorin äiti tai isoäiti olivat sinne joskus muinoin järjestelleet ja joita hän itse ei koskaan muistanut edes käyttäneensä. Nuo hyväsydämiset ja viisaat naiset eivät olleet tunteneet rikkauksistaan huonoa omaatuntoa, mutta olivat luovuttaneet lähes elinkaarensa lopussa olevat liinavaatteet paikattuina, yhä käyttökelpoisina kylänsä köyhille. Eikö täysin pidäkkeetön lähimmäisenrakkaus kuitenkin ole synti itseä vastaan? Lopulta köyhiä sitä paitsi alkoi olla liikaa. Heitä toisin sanoen oli mahdotonta henkilökohtaisesti tuntea, heistä tuli muukalaisia, nimettömiä. He tunkeutuivat kaikkialle, heistä tuli liian häijyjä ja röyhkeitä. He levittäytyivät tuhansittain kaupunkeihin, saartoivat taloja, ahdistelivat perheitä. He edistivät asiaansa lukuisin hyviksi havaituin keinoin: talojen postilaatikot täyttyivät kerjuukirjeistä, köyhien kammottavat valokuvat tehostivat kirjeiden vaikutusta. He olivat läsnä lehdissä, radioissa, kirkoissa, puolueissa; heidän puoliksi sydäntä särkevissä, puoliksi uhkaavissa kirjeissään ei enää vaadittu liinavaatepinkkoja vaan sekkejä ja maksumääräyksiä. Television tulo pahensi asioita entisestään. Televisiossa heidän nähtiin joka päivä kuolevan hekatombeittain ja anonyymisti, viileän ammattimaisen selostuksen kera. Koko planeetta tuntui joutuneen köyhien valtaan. Syyllisyydentunnosta tuli valtavirtaa, onnellisuutta pidettiin huonona käytöksenä, aisti-iloa jonain vieläkin pahempana. Myöskään Galguèsin omassa kylässä ei tullut enää kuuloonkaan lahjoittaa vaikkapa käytettyjä liinavaatteita tutulle köyhälle, kädestä käteen. Sellainen olisi ollut loukkaavaa ja vähättelevää; iloista antajaa ei enää ollut, sillä antaminen herätti vain häpeää.

Niinpä professori oli päättänyt lopullisesti sulkea muulta maailmalta piironkinsa, kaappinsa, viinikellarinsa ja ruokakomeronsa. Hän muisti tehneensä päätöksensä samana päivänä, kun edellinen paavi oli pannut Vatikaanin myyntiin. Aarteet, kirjasto, taulut, freskot, tiaara, huonekalut, patsaat, kaikki oli mennyt pilkkahinnalla kristittyjen osoittaessa suosiotaan, ja kaikkein sentimentaalisimpiin sieluihin oli epidemian lailla tarttunut halu jäljitellä paavia ja ryhtyä itsekin vapaaehtoisesti köyhäilemään. Paavin ele oli ikuisuuden näkökulmasta täysin naurettava, sillä kaikki oli kadonnut pohjattomaan kuiluun ilman että kukaan olisi todella hyötynyt: Vatikaanin koko omaisuuden arvo ei olisi riittänyt kattamaan edes jonkun Pakistanin maaseudun vuotuista kehitysmäärärahabudjettia! Moraalisestikaan tuo temppu ei paljoa merkinnyt, sillä paavi vain näytti osoittaneen väitteet rikkaudestaan todeksi, ja hän vaikutti joltain maharadzhalta, jonka omaisuuden valtio oli takavarikoinut. Kolmatta maailmaa paavin ele ei vakuuttanut, ja pian hän menetti sen silmissä kaiken uskottavuutensa. Siitä lähtien hänen pyhyytensä oli joutunut vaeltelemaan tyhjässä, apeassa palatsissaan ainoa seuranaan vapaaehtoisesti valittu köyhyytensä. Pian hän kuoli yksinkertaisessa telttasängyssään ruokapöytänsä ja muutaman korituolin välissä kuin kuka tahansa maalaispappi. Harmi vain, että ristiinnaulitun arvoluokkaan ei noin vain voi ilmoittautua. Uusi paavi valittiin samoihin aikoihin kun Galguès jäi eläkkeelle. Paavi asettui Vatikaaniin murheelliselle olkivaltaistuimelleen, mutta Galguès palasi kotikyläänsä lujasti päättäneenä, ettei sieltä enää koskaan poistuisi ja että nauttisi eläkepäivinään hyvällä omallatunnolla kaikesta peritystä omaisuudestaan… Jumalalle kiitos mureasta kinkusta, tuoreesta leivästä ja raikkaasta viinistä! Malja menneelle maailmalle ja kaikille niille, jotka sen yhä tuntevat omakseen!

Syödessään ja juodessaan, jokaisen suupalansa ja siemauksensa maistaen, vanhus antoi silmiensä vaellella ympäri suurta huonettaan. Se vei oman aikansa, sillä hänen katseensa pysähtyi jokaisen esineen kohdalla, ja jokaisen tällaisen kohtaamisen hän koki uutena rakkauden aktina. Hänen silmänsä kostuivat silloin tällöin ilon kyynelistä. Kaikki tässä talossa kertoi siinä asuneiden ihmisten arvokkuudesta, heidän kohtuullisuudestaan, hyvästä maustaan ja vaatimattomuudestaan; heillä oli ollut varma traditiontaju ja kyky siirtää perinteet aina uusille sukupolville edellyttäen että näillä olisi valmiutta ottaa ne vastaan. Vanhus tunsi sielunsa lepäävän myös vanhoissa käsinsidotuissa kirjoissa, talonpoikaispenkeissä, puisessa neitsyt Marian patsaassa, suurissa rottinkinojatuoleissa, kuusikulmaisissa lattialaatoissa, kattopalkeissa, norsunluisessa krusifiksissa ja lukemattomissa muissa esineissä… Juuri esineet muovaavat ihmistä pikemminkin kuin aatteet, ja siksi länsi oli päätynyt halveksimaan itseään. Se pakeni nyt laumoittain kohti pohjoista epäilemättä vähintään hämärästi tietoisena siitä, että se oli jo menettänyt pelin, koska oli niin kauan tuottanut ympärilleen rumuutta, joka ei ollut puolustamisen arvoinen. Voisiko tämä osaltaan selittää miksi kävi niin kuin kävi?

Kello yhdentoista aikaan illalla Ranskan kansallisen radio- ja televisioyhtiön toimittaja kertoi hallituksen uudesta tiedonannosta:

”Hallitus on joutunut jossain määrin hämmästyneenä toteamaan eteläisten departementtien väestön laajamittaisen paon kotiseuduiltaan. Niin valitettavana kuin ilmiötä onkin pidettävä, hallitus ei katso näissä epätavallisissa olosuhteissa olevansa oikeutettu ryhtymään ehkäiseviin toimenpiteisiin. Kuitenkin santarmilaitokselle ja armeijalle on annettu tiukat ohjeet huolehtia siitä, että tämä muuttoliike sujuu hyvässä järjestyksessä ja ennen kaikkea että se ei häiritse sotilasosastojen siirtymistä kohti etelää. Neljään etelärannikon departementtiin on julistettu hätätila ja ne on asetettu presidentin henkilökohtaisen edustajan, valtiosihteeri Jean Perret’n valvontaan. Armeija turvaa hylätyn omaisuuden koskemattomuuden mahdollisuuksiensa mukaan ja sikäli kuin muilta tehtäviltään ehtii. Hallituslähteet ovat vahvistaneet tiedon, jonka mukaan tasavallan presidentti tulee puhumaan kansakunnalle keskiyöllä.”

Siinä oli taas kerran kaikki. Professoriin, joka oli tottunut elämään maanista puheripulia potevassa yhteiskunnassa, tämä äkkiä löydetty kyky lakoniseen ilmaisuun teki suuren vaikutuksen. ”Kuolevatkohan suupaltit kaikessa hiljaisuudessa”, mietti hän itsekseen. Sitten hän otti kirjan käteensä, täytti lasinsa, sytytti piippunsa ja alkoi odottaa keskiyötä…