Jean Raspailin haastattelu

(Le Figaro 2011, suomentanut Mika Keränen)

–

Kolmekymmentäkahdeksan vuotta sitten Jean Raspail aiheutti skandaalin julkaisemalla romaanin Le Camp des Saints, jossa hän kuvitteli nälän ja kurjuuden ahdistamien kolmannen maailman kansojen massiivista maihinnousua Ranskan rannikoille. Miljoonapäinen venekansa rantautuu rajojemme sisäpuolelle, ja nämäkin ihmiset ovat vasta väistämättömän invaasion etujoukko. Yritettyään ensin voittaa aikaa Ranskan hallitus antaa pian periksi. Mutta pieni joukko patriootteja ryhtyy sitkeään aseelliseen vastarintaan… Nykyisen lainsäädännön vallitessa ilmestyessään tämä teos olisi omiaan aiheuttamaan oikeustoimia. Jean Raspail haluaa ottaa riskin, ja tässä haastattelussa hän kertoo meille, miksi.

–

Figaro: Luettuaan romaaninne tuoreeltaan v. 1973 Jean Cau mietti itsekseen: ”Entäpä jos Raspail ei ole sen enempää profeetta kuin kirjallinen visionäärikään; onko tässä romaanissa kyse yksinkertaisesti vain tulevaisuutemme säälimättömästä historiasta?

Jean Raspail: Tuo on hyvä kysymys, johon pelottaisi vastata myöntävästi. Kirjassani on jotakin selittämätöntä, sehän on kirjoitettu melkein neljä vuosikymmentä sitten, kun mitään maahanmuutto-ongelmaa ei ollut vielä olemassakaan. En oikein tiedä, mitä päässäni liikkui aloittaessani. Nopeasti nousi kuitenkin eteeni kysymys: ”entäpä jos ne tulevat?” Se oli väistämätöntä. Näin tarina pääsi uomiinsa. Kun iltaisin lopetin työn, en tiennyt kuinka tulisin jatkamaan seuraavana päivänä. Henkilöitä putkahti esiin tarinan edetessä. Saman voi sanoa monista juonenkäänteistä. Henri Amouroux, joka on perehtynyt historiaan ja väestötieteeseen, huudahti minulle luettuaan kirjani: ”Voi luoja, te olette ensimmäinen tapaamani profeetta!” Kirja yksinkertaisesti elää tiiviissä vuorovaikutussuhteessa erään perustuvanlaatuisen kysymyksen kanssa, joka on nyt tullut todella akuutiksi. Tabut ovat hyvää vauhtia kaatumassa, tästä todistaa se mielenkiinto, jota Éric Zemmourin käynnissä oleva oikeusjuttu herättää. Hän riskeerasi vapautensa yhdellä pikaisesti lausutulla fraasilla kesken tv-väittelyn; noiden tilaisuuksien luonteeseenhan kuuluu nopeasykkeinen ajatustenvaihto eikä niinkään huolellinen argumentaatio. Studioyleisöä tarkastellessani huomasin, millainen lukumääräinen ylivoima oikeinajattelijoilla oli yhtä ainoata Zemmourin puolustajaa vastaan. Tietty vapaudelle vihamielinen henki [–] on valmis vainoamaan oikeustoimin jokaista joka vain nostaa totuuden kaikkien nähtäväksi. Antirasismin käsitteen varjolla toimivat oikeinajattelijat ovat nyt liikkeellä. He radikalisoituvat koko ajan eivätkä tahtoisi antaa periksi tuumaakaan. Mutta heidän on ehkä pakko, kun myös Zemmourin oikeusjuttu saattaa vaikuttaa merkittävästi yleisen mentaliteetin muuttumiseen. ”Tulevaisuutemme historian” kirjoittajaksiko Jean Cau minua arveli? Jumala meitä varjelkoon siitä, että romaanini juonenkäänteet toteutuisivat sellaisenaan! Mutta siitä ei päästä mihinkään, että maahanmuuton ongelmat ovat nyt kaikille selviä.

Jos romaanissanne ei olekaan puhtaan kirjallisessa mielessä moitteen sijaa, teidän tapanne ilmaista asianne vaikuttaisi turhan brutaalilta oman aikamme makuun. Suoraan sanoen kirjaa lukiessaan tulee usein hieman hätkähtäneeksi…

Voin tunnustaa hätkähtäneeni muutaman kerran itsekin, kun jouduin palaamaan kirjan pariin tämän uudelleenjulkaisun tiimoilta; en näet sitä ennen ollut avannut kirjaa neljännesvuosisataan. Nykyisen lainsäädännön vallitessa varovaisuudesta on tullut monille toinen luonto. Edes minä en ole välttynyt tältä, mikä kyllä on kaiken huippu! Mutta en peru mitään romaanissa sanomastani enkä muuta pilkkuakaan. Olen iloinen siitä, että tulin kirjoittaneeksi tämän romaanin parhaassa iässäni, täysissä sielun ja ruumiin voimissa sekä vakaumuksissani lujana. Se on kiivas kirja, epätoivoinenkin kieltämättä. Näin voimakasta kirjaa en pystyisi tänään enää kirjoittamaan, sillä vaikka vanha kiukkuni lieneekin yhä tallella, voimani ovat hiipuneet. Tämä kirja myös poikkeaa kaikesta muusta kirjoittamastani. Siitä voi löytää piirteitä Marcel Aymélta, annoksen Shakespeare-vaikutteista traagista ilveilyä (bouffonnerie tragique), hieman vaikutteita Célinelta, samoin Abelliolta ja hiukkasen myös Jacques Perret’lta. Mutta mistä itse tarina on peräisin? Vaikka se on lähtöisin minun aivoistani, sen alkuperä on itsellenikin vähän hämärän peitossa. [–] Romaani ilmestyi kirjakauppoihin kolme kuukautta sen jälkeen, kun Lex Pleven [yksi ensimmäisistä ”rasistisen vihapuheen” kieltävistä laeista, suom. huom.] saavutti lainvoiman. En kuitenkaan ollut huolissani, sillä tuohon aikaan sananvapaus oli kaikesta huolimatta yhä lähes loukkaamaton. Tuomarit olivat haluttomia soveltamaan lakia kaikessa ankaruudessaan. Jos jotkut kirjallisuuskriitikot pitivätkin minua sietämättömänä eivätkä halunneet olla kanssani missään tekemisissä, se toki oli heidän oikeutensa. Mutta tämän viimeaikaisen sananvapautta rajoittavan lainsäännön valossa on selvää, että nyt kirjoitettuna Le Camp des Saints voitaisiin julkaista ainoastaan perusteellisesti amputoituna. Toteutan tämän uudelleenjulkaisun kuitenkin in extenso, sivu sivulta ensimmäisen painoksen kanssa identtisenä. Lisäksi varustan uuden laitoksen esipuheella, jossa tehdään selkoa romaanin vaiherikkaasta historiasta: kerron siitä kuinka kirja otettiin vastaan; kerron myös, kuinka romaani, huolimatta sen minulle tuomasta skandaalikäryisestä maineesta, vuosien varrella menestyi maailmalla lukuisina käännöksinä; kerron, kuinka sen lukivat Ronald Reagan ja Samuel Huntington (siinähän oli kyse kuvitteellisesta sivilisaatioiden törmäyksestä); erityisesti kerron, kuinka tietyt ranskalaiset merkkihenkilöt niin vasemmalta kuin oikealtakin julkisesti arvostelivat kirjaa mutta kuinka he kuitenkin yksityiskirjeissään osoittivat intensiivistä mielenkiintoa sitä kohtaan. En tässä yhteydessä aio valottaa kirjeiden sisältöä tämän tarkemmin. Jos kirjani uudelleenjulkaisu poikii oikeusjutun, se muuttaa asian, ja oikeusistuimelle voin suljettujen ovien takana tehdä saamistani viesteistä selkoa.

Voisi melkein luulla, että te ehdoin tahdoin haluatte päätyä syytettyjen penkille.

No, en minä sinne erityisemmin hingu, mutta kieltämättä ajatus hieman houkuttaa. Se saattaisi omalta osaltaan tervehdyttää yleistä ilmapiiriä. Olemme liian kauan eläneet maailmassa, jossa jokainen mielipidevaikuttaja tai julkishallinnon kanssa tekemisissä oleva ihminen on joutunut turvautumaan kielelliseen kaksoisstandardiin: julkisesti puhutaan yhdellä tavalla, yksityisesti toisella. Ikään kuin ihmisillä olisi kaksi erillistä omaatuntoa, yksi joka kohotetaan kuin lippu kaikkien nähtäväksi ja toinen jonka kanssa kätkeydytään kiellettyjen ajatusten pusikkoon ja joka paljastetaan vain tarkkaan valikoidussa seurassa. Asiaan liittyy myös paljon silkkaa hölmöyttä ja epärehellisyyttä. Tyrmistyttää ajatellakin vaikkapa Jacques Chiracia, joka saattoi silmää räpäyttämättä todeta, että ”Euroopan juuret ovat yhtä paljon islamilaiset kuin kristillisetkin”. Chiracia voi kyllä tietyssä määrin pitää vanhan radikaalipuolueen perillisenä, mutta joku Édouard_Herriot ei koskaan olisi päästänyt suustaan moista typeryyttä. Lähetin emerituspresidentillemme erään kirjoistani, ja omistuskirjoituksessani lausuin kunnioittavat valitteluni siitä, että hän ei ollut tullut lukeneeksi minun Le Camp des Saints –romaaniani ennen ensimmäisen virkakautensa alkua.

Niin vasemmistolaisten kuin oikeistolaistenkin poliitikkojemme puolustukseksi ja lieventäväksi asianhaaraksi on myönnettävä, että heillä ei juuri ole vaihtoehtoja: he tekisivät poliittisen itsemurhan asettumalla vastustamaan kaikkia näitä laumasieluisia lehtimiehiä, ihmisoikeusjuristeja, opettajia, kansalaisjärjestöjä, vasemmistokristittyjä ja ties mitä. Heidän on kohdattava pelottava falangi, joka on lähtöisin oman kansakuntamme helmoista mutta joka silti on asettunut kokonaisuudessaan ”Toisen” palvelukseen. ”Toinen”, Big Other, tämä hyvien tunteiden hydra, on läsnä kaikkialla ja valvoo lakkaamatta, sen ruoaksi kelpaa kaikki inhimillinen kurjuus. Se on syntynyt oikeinajattelun hedelmänä, se pettää helposti laupiaimpia sieluja ja osaa kylvää epäilyksen siemeniä selväjärkisempiinkin mieliin, mikään ei pääse siltä pakoon. Sen perässä vaeltaa hyvien ihmisten joukko ikään kuin sen tahtoa toteuttavina virkamiehinä; he ovat huumattuja, aivopestyjä ja hyväuskoisuudessaan varmoja, mutta salaa myös kauhuissaan ajatellessaan niitä kostotoimia, jotka koituvat vahvistetusta totuudesta hairahtuvien osaksi. Raivatakseen maaperää voitolleen Big Other on vääntänyt ”perusranskalaisuuden” (”Français de souche”) idealta niskat nurin. Se on antaumuksellisesti veisannut virttä ranskalaisuuden alun alkaenkin monikulttuurisista ja monirotuisista juurista, ja tätä ajatusta se on todistellut sekä vanhojen maakuntiemme kirjavuudella että runsaalla eurooppalaisperäisellä maahanmuutolla kautta vuosisatojen. Tosiasiassa ”sekarotuinen Ranska” (”la France métissée”) on röyhkeä semanttis-historiallinen huijaus. Se on keksitty ainoastaan siksi, että saataisiin ihmiset uskomaan nykyisen massiivisen ulkoeurooppalaisen maahanmuuton, joka alkoi hädin tuskin viisikymmentä vuotta sitten, olevan vain vanhan ranskalaisen tradition luontevaa jatkoa. Sinänsä on totta, että nykyinen Ranska on tulosta suurenmoisesta ja siunauksellisesta väestöjen sekoittumisesta. Galloromaanisen pohjan lomaan on tullut aineksia frankeilta, burgundeilta, viikingeiltä, visigooteilta jne. Sitten on juonteita elsassilaisilta, baskeilta, katalaaneilta, Elsassin ja Lothringenin juutalaisilta, bretoneilta, provencelaisilta jne. Lopulta tulevat vielä italialaiset, espanjalaiset, puolalaiset ja portugalilaiset juonteet: Ranska siis otti Euroopan luokseen, ja kas, tästä syntyi perusranskalaisuus. Ja entäpä jos nämä perusranskalaiset lopultakin alkavat nyt herätä? Entäpä jos he vihdoinkin saavat tarpeekseen Big Other –hirviön imelistä ukaaseista ja siitä maailmaa halailevasta totalitarismista, joka palvelee vain toisten etuja.

Ketkä sitten ovat toisia?

Kaikki ne, jotka eivät jaa sivilisaatiomme perustaa eli uskontoamme ja kulttuuriamme, kaikki ne, joiden monilukuinen läsnäolo keskuudessamme on omiaan syvällisellä tavalla muuttamaan maamme olemusta. Tämä on itse asiassa Le Camp des Saints -romaanini kantava teema, ja se kiteytyy niissä Ilmestyskirjan 20. luvun riveissä, jotka valitsin teokseni motoksi: ”Kun tuhat vuotta tulee täyteen, [Saatana] lähtee liikkeelle, kiertää maan neljä kolkkaa [–] ja kokoaa kansat sotaan, ja joukkoja on kuin meren rannalla hiekkaa. Ne nousevat maan tasangolle ja saartavat pyhien leirin ja rakastetun kaupungin.” Romaani on romaani. Mutta elävässä elämässä, tässä nykyisessä todellisuudessamme tilastot viittaavat siihen, että maahanmuutto saavuttaa tärkeän rajapyykin vuosien 2045–2050 tienoilla, kun demografinen vaaka alkaa lopullisesti kallistua maahanmuuttajien hyväksi: tuolloin Ranskassa ja lähinaapureissamme alle 55-vuotiaasta kaupunkiväestöstä puolet tulee olemaan taustaltaan ei-eurooppalaista. Sen jälkeen he saavuttavat enemmistöaseman, joka kasvamistaan kasvaa. Maailmassa tulee tuolloin olemaan kahdesta kolmeen miljardia ihmistä enemmän kuin nyt, ja lähes kaikki he ovat aasialaisia tai afrikkalaisia; tähän väestöpaineeseen arvokkaasti harmaantuva ja miinusmerkkisten syntyvyyslukujen Eurooppa ei kykene vastamaan.

No niin. Nyt sitten lähestymmekin syytöstä muukalaisvihan lietsonnasta…

Nuo väestötilastot perustuvat objektiiviseen dataan. Ja romaanikirjailijalla on oikeutensa, erityisesti oikeus panna romaanihenkilönsä puhumaan. Jos kirjailija luo vaikkapa talonpojan hahmon, se ei tee hänestä itsestään maanviljelijää; tuhoamisleirin natsikomendantin elämän kuvaaminen romaanissa ei tee kirjailijasta osasyyllistä holokaustiin; Gandhista kertominen ei tee hänestä pyhimystä. Le Camp des Saints on vertauskuvallinen kertomus, joka kuvaa tiivistetysti sitä shokkia, jota perusranskalaiset tuntevat väistämättömän monikulttuurisuuden (l’installation de la diversité) edessä. Kas vain, valitettavasti minäkin näköjään osaan tarpeen vaatiessa turvautua Big Otherin kaunistelevaan nonsense-kieleen halutessani minimoida oikeudellisten seurausten riskiä: ”väistämätön monikulttuurisuus”! Takaisin itse romaaniin. Kirjassani sata laivaa haaksirikkoutuu tieten tahtoen meidän rannoillemme. Jokaiseen niistä on ahtautunut kymmenentuhatta ihmistä, ja parituhatta luurangonlaihaa, tauteihin ja nälkään kuollutta matkustajaa on jo jouduttu heittämään yli laidan. Tästä alkaa allegorinen tarina, jossa kaikki ratkeaa noin vuorokauden kuluessa ja vajaan 400 sivun puitteissa. Todellisuudessa on kyse tietenkin vuosikymmeniä kestävästä soluttautumisprosessista. Tämän nopeutetusti kuvatun liikkeen taustaa vasten paljastuu, kuinka tuskallista tulee olemaan asuminen rakkaassa Ranskassamme uusissa olosuhteissa, kun tulokkaat eivät jaa olennaisia arvojamme, juuriamme, muistojamme eivätkä historiallista kiintymystämme tähän maahan. Kaikki se paha, mikä aikaisemmin jäi kätköön Big Otherin poliittisesti korrektin hymistelyn alle, tulee nyt piinallisen selvästi kaikkien nähtäville.

Toki Ranska tulee jossain mielessä säilymään, sen katedraalit ja kauniit kylät jäävät vähäisiä muutoksia lukuun ottamatta ulkoisesti ennalleen. Mutta todellinen metamorfoosi syntyy siitä kun nämä vieraat väestöt asettuvat tänne taloksi meidän suostumuksellamme, tai oikeammin sanoen meidän annettuamme periksi. Ja näin alkaa erakkorapujen aikakausi…

Erakkorapujen? Nyt te taas kerjäätte niskaanne rasismisyytöksiä…

Erakkoravuthan tunnetaan siitä, että ne suojatuvat saalistajilta asettumalla toisten nilviäislajien hylkäämiin tyhjiin kuoriin. Huomaatte, että vertaukseni on ekstensiivinen eikä sitä voi pitää loukkauksena. Loukkaantumisista puheen ollen, romaanini uuden painoksen lukijat voivat katsoa kirjan loppuun sijoittamastani liitteestä, mitkä tarinan kohdat voisivat johtaa oikeusjuttuun sellaisten viharikoslakien kuin Lex Gayssot, Lex Lellouche ja Lex Perben nojalla. Kohtia on kaiken kaikkiaan kahdeksankymmentäseitsemän ja olen kussakin tapauksessa merkinnyt sekä sivunumerot että ao. rivit.

Onko tarkoituksenne provosoida?

Ei vaan osoittaa ajatuksenvapauden säännöstelyn typeryys. Ymmärtäkää minua oikein: olen 86-vuotias mies, minulla ei ole enää mitään menetettävää. Tolloja on kaikkialla. Ihan oikeita rasistejakin on olemassa, ja he ovat vastenmielisiä. Minä aloitin urani tutkimusmatkailijana. Lähtökohdiltaan rasistinen ihminen ei liiemmälti matkustele tai kirjoita reilua kymmenkuntaa kirjaa vieraista kansoista, kuten minä olen tehnyt. Poliittinen mentaliteetti ja yleinen mielipide näistä asioista ovat nyt muuttumassa, on siis aika julkaista uudelleen Le Camp des Saints –romaanini. Talous- ja väestötieteilijä Alfred Sauvy osoitti kirjassaan L’Europe submergée (1987) ymmärtävänsä maanosamme tilanteen vakavuuden. Ja Sauvy oli vasemmistolainen! Nyt on oikea hetki.

Romaanissanne sankarit ampuvat maahantunkeutujia väijyksistä ja sen jälkeen kuolevat ase kädessä. Tämä tuntuu hieman egoistiselta tavalta ratkaista ongelma. Entä muu Ranska? Kuinka itse näette asian?

Suuri osa nuorisoamme on jo nyt teknologisia ja kulttuurisia mutantteja, ja geneettinen sekoittuminenkin on alkanut. En tuomitse tätä kehitystä periaatteellisesti, tarkastelen vain kansakunnan muutosta. Vain hyvin vähän aikaa sitten kaikilla Euroopan kansoilla oli omat tunnistettavat erityispiirteensä, näin oli laita myös ranskalaisilla. Mutta muukalaisten geenien lisääntyminen sekä vierasperäisten kulttuurikoodien ja uskonnollisten traditioiden vakiintuminen yhdistettyinä tulokkaiden korkeisiin syntyvyyslukuihin eivät voi johtaa muuhun kuin kommunitaarisen tietoisuuden voimistumiseen. Ei ole mahdotonta ajatella, että 21. vuosisadan toisella puoliskolla on jäljellä kolmisenkymmentämiljoonaa ihmistä, jotka ovat tietoisia velvollisuudestaan siirtää jälkipolville ranskalaisia arvoja, kulttuuria ja – ainakin joissakin tapauksissa – myös ranskalaista uskontoa; kaikista tuolloin Ranskassa asuvista ihmisistä näitä meemejä kuitenkin jakaa enää vähemmistö, joten kyseessä tulee olemaan kommunitarismin perusranskalainen muoto… Mikä paradoksi! Minä, joka olen niin vastustanut kommunitarismia, huomaankin nyt kannattavani sitä. Minä en ole enää tuota aikaa näkemässä. Mutta selvää on, että perusranskalaiset tulevat eristäytymään omiin yhteisöihinsä. Tunteeko historia yhtään kansaa, joka olisi selviytyäkseen joutunut käpertymään itseensä ja kyennyt myöhemmin nousemaan jälleen? En tiedä. Atlantislaiset ehkä?

Eikö voisi ajatella niinkin, että tulevaisuudessa tämä väestönsekoitus kaikesta huolimatta toimii?

Kyllä vain. En minä sitä mahdollisuutta ehdottomasti kiistä.

Mitä sanotte epäilyksistä, joiden mukaan näkökantanne ovat vimmaisen itsekkäitä?

Vastaan, että itsekkyys on joissakin tapauksissa hyve. Se mahdollistaa perheidemme ja arvojemme säilymisen, se pitää meitä muutenkin kasassa. Elämme nyt vaihetta, jossa tietynlainen ei-uskonnollisesti motivoitu hellämielisyys on korvannut vanhan kristillisen lähimmäisenrakkauden; tuota jälkimmäistähän harjoitettiin ennen kaikkea juuri kirjaimellisesti lähimpiä kohtaan, mutta siihen ei suinkaan sisältynyt koko maailma. Isoäitini talossa oli ennen vanhaan ruokapöydässä symbolinen paikka köyhälle. Siis yhdelle köyhälle, ei miljoonille nälkäänäkeville. Kristillinen lähimmäisenrakkaus on alkanut kadota keskuudestamme. Mitä voimme tehdä? Haarniskoida itsemme egoismilla, ja ehkä tarvitsemme ripauksen julmuuttakin. Rocardilla oli aikoinaan rohkeutta sanoa, ettei Ranska voi vastaanottaa maailman kaikkia kurjia. Tässä olisi muutamille piispoillemme vähän mietittävää. Mutta tarvitsisimme kovempaa luonnetta. Kun näkee kahdensadan koululaisen opettajineen antautuvan kouralliselle riehumaan tulleita hampuusinalkuja, silloin tietää että peli on hävitty; näyttää siltä, että meistä on tullut lampaita.

Haaveiletteko reconquistasta kuten joku El_Cid?

Le Camp des Saints –romaani päättyy toteamukseen, että kaikki rajat ovat nyt apposen auki, ja kertoja ajattelee tätä vanhan ruhtinas Bibescon melankolista lausetta: ”Konstantinopolin sortuminen on henkilökohtainen onnettomuutemme, ja se tapahtui viime viikolla.” Näin on asia. Minä olen syvällisellä tavalla osa tätä maata; tunnen tuskaa ja inhoa nähdessäni sen hajoavan palasiksi. Että haaveilenko takaisinvalloituksesta? Kyllä. Juuri siitä tässä on kyse. Sanon Big Otherille päin naamaa, että tästä takaisinvalloituksesta pitää vielä joskus kirjoittaa romaani. Joku sen varmaan tekeekin. Minä olen onnellinen saatuani elää maassa, jolla on takanaan vuosituhantinen historia. Mutta olemme aloittaneet uuden aikakauden ja elämme nyt vasta sen ensimmäistä vuosisataa.

–

–

Jean Raspail (s. 1925) on ranskalainen kirjailija, joka tunnetaan parhaiten romaanistaan Le Camp des Saints (engl. käännös “The Camp of the Saints”). Raspail on palkittu Ranskan Akatemian palkinnolla vuonna 1970 ja Wartburg-kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2009. Raspailista ja Les Camp des Saintsista on kirjoitettu aiemmin Sarastuksessa täällä. Sarastus on myös julkaissut suomeksi Raspailin kirjoituksen ”Tasavallan pettämä isänmaa”, joka löytyy täältä. Oheinen haastattelu on alunperin julkaistu Le Figarossa vuonna 2011.