Epäilyksen siemen

N. A. SARAMO

–

Tätä kirjoittaessa Yhdysvaltain vaalien ääntenlasku on yhä käynnissä. Tämänhetkisten tietojen mukaan edustajainhuoneen enemmistö pysyy demokraateilla ja senaatin enemmistö republikaaneillla. Presidentinvaalien tulosta ei voi vielä sanoa varmaksi ja vaali on tiukka, mutta demokraattien Joe Biden johtaa kisaa.

Yhdysvallat on maailman johtava suurvalta, jonka keskeinen ideologinen perusta on demokratia, jonka puolesta maassa puhutaan mielellään sekä myös saarnataan siitä muulle maailmalle. Kun Yhdysvaltain kansa nyt puhuu, sen jälkeen pulinat siis lakkaavat ja palvotun demokratian edessä nöyrrytään? Kuten uutisista näemme, ei siltä näytä.

Istuva presidentti Donald Trump on itselleen hälyttävien mielipidemittausten uhkaamana jo pidempään vihjaillut äänestyksen ongelmakohdista, etenkin postiäänten osalta. Hän on kehottanut kannattajiaan äänestämään vaalipaikalla ja lietsonut epäilyjä postiääniä kohtaan. Postiäänet ovat yleensä olleet demokraattipainotteisia, ja ovat sitä varsinkin nyt. Republikaanit ovat osavaltiotasolla kieltäneet vaalijärjestelmän muutokset, jotka mahdollistaisivat postiäänten laskun etukäteen. Trump ja republikaanit ovat siis itse luoneet tilanteen, jossa täpärän tuloksen sattuessa Trump vaikuttaa olevan matkalla kohti voittoa ääntenlaskun edetessä, mutta yht’äkkiä peliin saapuu suuret määrät ääniä, joiden suuri enemmistö on osoitettu Bidenille. Jos Trump voittaa, hän voisi esiintyä sankarina, joka kukisti häntä uhanneen vallankaappausyrityksen ja voitti vastustajien likaisesta pelistä huolimatta. Jos Biden voittaa, valmiina on narratiivi, josta Trumpin varoitti etukäteen ja joka näkyi selvästi ääntenlaskennan edetessä: Trump oli voittamassa, mutta kisa kääntyikin epämääräiseksi leimattujen äänten ansiosta Bidenin hyväksi.

Epäilyksen siemen on kylvetty.

Jos äänten ero olisi ollut suurempi tai ääntenlaskenta edennyt alusta alkaen kohti etukäteen arvioitua tulosta, vaalien voittajaa olisi vaikea kiistää. Trump vetää nyt mukaansa kannattajiaan: Foxin juontajat epäilevät vaalien toimivuutta ja Trumpilla on miljoonia kannattajia, jotka uskovat mitä hän sanoo ja pitävät häntä laillisena presidenttinä, vaikka häntä ei vaaleissa lopulta valittaisikaan. Tämä ei olisi ollut mahdollista, jos vaalijärjestelmä olisi yleistä luottamusta herättävä. Mutta Yhdysvalloissa politikointi on aina kohdistunut myös vaalijärjestelmään itseensä ja nykyisessä polarisoituneessa ilmapiirissä sitä tarkastellaan yhä enemmän oman puoluekannan näkökulmasta. Demokraatit ovat neljän vuoden ajan pyrkineet horjuttamaan Trumpin presidenttiyttä nostamalla toistuvasti esiin, että Hillary Clinton sai valtakunnallisesti suuremman kokonaisäänimäärän, ja pyrkineet kongressissa saamaan Trumpin viralta. Myös edellisen republikaanipresidentin, George W. Bushin, legitimiteetti kyseenalaistettiin erittäin tiukan vaalin tuloksen ratketessa korkeimmassa oikeudessa.

Vaalituloksen ja valitun presidentin laillisuuden kyseenalaistaminen ei siis ole uutta, ja Trump on ottanut tästä kulttuurista kaiken irti. Hän kävi Barack Obaman kanssa vuosien kiistan siitä, onko Obama oikeasti syntyperäinen Yhdysvaltain kansalainen ja siten siis laillinen presidentti. Trumpin kampanja vaikutti aluksi pelkältä salaliittohöyryämiseltä – jollaiselle on Yhdysvalloissa kysyntää – mutta se nosti häntä esiin ja pakotti Obaman lopulta puolustuskannalle. Jos Biden valitaan presidentiksi, hän joutuu vilppisyytösten vuoksi vastaamaan vaalijärjestelmän epäselvyyksistä ja on kautensa aikana jatkuvien syytösten ja epäilyjen kohteena. Republikaanisenaatti voi hiillostaa häntä ja estää reformit, ja Trump voi käyttää kaiken aikansa sen julistamiseen, kuinka suuri huijaus Yhdysvaltain vaalit ovat ja että hän on laillinen presidentti.

Mutta kohuja tulee ja menee, ihmiset unohtavat edelliset ja siirtyvät seuraamaan seuraavia. Nämä vaalit eivät muodostu käännekohdaksi, eikä ole mitään keinoa sytyttää joidenkin povaama polarisaation äärimuoto eli sisällissota. Yhden presidenttiehdokkaan uskollisimmat kannattajat eivät pitkään sotisi Yhdysvaltain asevoimia vastaan. Asevoimien pitäisi käytännössä hajota kahtia, eikä tästä ole merkkejä. Vaikka vaaleista käytäisiin kuinka repivät ja pitkät kiistat ja niitä lietsoittaisiin koko seuraavan vaalikauden, jompikumpi ehdokkaista nousee valtaan ja politiikka jatkuu.

Mutta Trumpin kriitikot eivät ole väärässä sanoessaaan, että hän kylvää epäilyjä koko demokraattisen järjestelmän toimivuutta kohtaan ja herättää epäluottamusta paitsi vastaehdokastaan, myös koko järjestelmää kohtaan. Jos Trumpin kylvämä epäluulo lyö läpi, se voi pidemmän päälle olla merkittävämpi muutos kuin mikään, mitä hän olisi voinut saada aikaan olemalla presidenttinä vielä toiset neljä vuotta.

Mutta jos Trump lietsoo epäluottamusta vaaleja ja demokratian toimivuutta kohtaan, ovatko häntä fasistiksi syyttävät oikeassa? Tarpeeksi väljästi ja mahdolliset seuraukset huomioonottaen tähän voisi vastata myöntävästi. Asian voi myös kiistää kahdesta eri näkökulmasta. Perusrepublikaanin mielestä Trump ei ole fasisti vaan demokraattinen johtaja, joka kuuntelee kansan syviä rivejä ja toimii sääntöjen mukaan. Äärioikeistolaisen mielestä Trump ei ole fasisti, vaikka hänen pitäisi olla.

Se, voidaanko jotakuta pitää fasistina, on nykyisessä keskusteluilmapiirissä ikuisuuskysymys, josta voidaan väitellä ja väännellä termejä loputtomiin, enkä tässä pyri vastaamaan siihen. Oman näkemykseni mukaan Trump ei ole ideologinen eikä muutenkaan päämäärätietoinen poliitikko, vaan ensisijaisesti hyväksyntää hakeva showmies. Julkkisliikemiehenä Trump mainosti olevansa yksi maan rikkaimmista miehistä muttei julkistanut varallisuutensa määrää. Hän julkaisi mairittelevan omaelämäkerran, jonka oli luultavasti laatinut haamukirjoittaja. Trump on mieltynyt amerikkalaisen glamourin ja parrasvalojen maailmaan ja on toiminut showpainivaikuttajana ja tosi-tv-sarjan tähtenä. Hänen poliittinen uransa alkoi Obaman syntymätodistuksen julkistamisen vaatimisesta ja on satojen ja satojen epäselvien tai harhaanjohtavien väitteiden kautta päätynyt pisteeseen, jossa Yhdysvaltain presidentti käy taistelua maan vaalijärjestelmää vastaan. Tärkeintä on, että esitys jatkuu, katsojat saavat mitä haluavat, Trump livahtaa tilanteesta toiseen ja päättää itse mitä tapahtui. Showpaini ja tosi-tv eivät ole oikeaa elämää. Ne eivät ole totta. Trump ei välitä totuudesta vaan omasta suosiostaan. Hän on synnynnäinen populisti. Kun Trump leimaa vaalit epärehellisiksi, ei pidä pohtia, mitkä ovat hänen ideologiset tai valtapoliittiset tavoitteensa, vaan ymmärtää, että se on hänen tapansa jatkaa omaa tarinaansa. Jos hän saa jatkokauden, tarina jatkuu siten; hävitessä vaalijärjestelmän kritiikki tarjoaa hänelle toisen oven. Trump ei suostu olemaan tarinan sivuhahmo, joka ”saa potkut” ja poistuu nolona näyttämöltä.

Trumpilla on siis omat syynsä kylvää epäilyksen siemeniä maan demokraattista järjestelmää kohtaan. Mutta myös republikaanipuolueella on oma, oppositioasemaan liityvä syy vastaavaan kritiikkiin. Kun siemenet itävät, ne kalvavat Yhdysvaltojen ideologista perustaa. Kun maan demografinen kehitys etenee ja valkoisten osuus väestöstä pienenee entisestään, yhä useampi valkoinen saattaa huomata, että enemmistön vaihtuessa vaihtuvat päättäjätkin. Demokratia saattaa olla ongelmallinen järjestelmä, mutta onko muissakin liberalismin kulmakivissä vikaa? Ovatko antirasismi ja rotujen tasa-arvo sittenkään itseisarvoja? Ne konservatiivit, jotka paineen alla pitävät kiinni ydinperheen erityisasemasta ja aborttikannoistaan, saattavat kysyä: jos nämä maailmankuvalleni keskeiset asiat toteutuvat valkoisten konservatiivikristittyjen hallitsemassa maassa, pitäisikö maani olla väestörakenteeltaan valkoinen?

En oleta, että vuosi 2020 osoittautuisi käännekohdaksi. Vastaavanlaisia ravisteluja on ollut aiemmin, ja niitä tulee jatkossakin. Nykyisen väestökehityksen jatkuessa tulee väistämättä hetki, jolloin valkoisten osuus on laskenut niin alhaiseksi, ettei valkoinen konservatiivi enää saa omaa presidenttiä eikä enemmistöä kongressin kumpaankaan huoneeseen. Tähän on vielä aikaa, koska Yhdysvaltojen liittovaltiorakenne korostaa pienempien osavaltioiden valtaa, mutta tällaista tulevaisuutta kohti maa on menossa ja asiasta puhutaan yhä enemmän. Republikaanit yrittävät jo nyt tavoitella myös vähemmistöjä puolelleen, ja he voivatkin saada ideologista tukea vaikkapa amerikankuubalaisilta. Esteenä tässä on republikaanien talouspolitiikka, joka suosii voittopuolisesti valkoisia ja pitää etniset vähemmistöt voittopuolisesti demokraatttien kannattajina. Talouspolitiikka voi muuttua ja rotuasetelma kadota Yhdysvaltojen puoluejärjestelmästä, tai sitten republikaanit pysyvät käytännössä valkoisten puolueena, mutta pitävät tiukasti kiinni ”värisokeudesta” ja kiistävät rasistisuutensa ja näin sulkevat valkoisen identitarismin ulkopuolelleen. Joka tapauksessa Trumpin esiin nostamat nostalgiset ja maahanmuuton ongelmista huolestuneet äänet tarvitsisivat sopivamman väylän kuin republikaaninen puolue. Toivon, että mahdollisimman moni valkoisista onnistuttaisiin houkuttelemaan valkoisen identiteettipolitiikan polulle, mutta niin, että kaikkea mahdollista lupaavan populistin sijaan heitä johtaisivat pitkäjänteiset, määrätietoiset ja sisukkaat nykyisen puoluepoliittisen kentän ulkopuolella toimivat aktivistit, jotka eivät pidä modernia liberaalidemokraattista Yhdysvaltojen liitovaltiona pelastamisen arvoisena.

Jotkut mustat aktivistit ovat vaatineet itsenäistä mustaa valtiota USA:n eteläosiin. Tähän ei monikaan musta olisi käytännössä valmis, sillä he ovat riippuvaisia liittovaltion heille maksamista tuista. Yhdysvaltojen valkoisten alueiden muodostama valtio olisi taas toimivuudeltaan toista luokkaa.

Yhdysvaltojen vaalijärjestelmän demokraattisuudesta voi olla montaa mieltä. Reaalidemokratiaa voidaan rukata ja säätää loputtomasti. Erilaisilla äänestyskäytännöillä ja vaalilaskutavoilla voidaan kääntää voittoon toinen valtapuolueista, aivan kuten maan vaalijärjestelmä on jo aiemmin sulkenut muut paitsi kaksi suurinta puoluetta pois vallan piiristä. Paikallisesti vaalipiirien rajoja voidaan ns. gerrymanderoida niin, että saadaan muodostettua vaikkapa latinoista koostuva vaalipiiri, joka valitsee aina demokraatin kongressiin. Tätä manipulointia voi harjoittaa loputtomiin, ja suurin manipulaatio on koko maan rodullisen ja etnisen väestörakenteen muokkaus. Yhdensuuntainen kehitys on myös mahdollista kääntää päinvastaiseksi, joskaan ei välttämättä vanhoilla keinoilla.

Puolueet, vaalit ja presidentti näyttäytyivät vuonna 2016 hetken ajan mahdollisuutena valkoisen identiteettipolitiikan ajajille. Niiden tarjoamat keinot saavuttaa siedettävät olot, turvallisuus ja yhteenkuuluvuuden tunne ovat kuitenkin heikot ja epävarmat. Kipeästi nousee tarve jollekin uudelle.

–

–

N. A. Saramo (s. 1990) on mäntsäläläinen kansallismielinen aktiivi.