Prometheus majakalla

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Nuoren polven amerikkalaisohjaaja Robert Eggersin toinen pitkä elokuva The Lighthouse on pintatasolla psykologinen kauhukertomus, jossa kaksi majakanvartijaa ruokkii toistensa pelkoja ja epäluuloja kohtalokkain seurauksin. Kuten Eggersin esikoisohjaus The Witch, se lainaa runsaasti ainesta kansanperinteestä, tällä kertaa merimiesten vanhoista tarinoista ja uskomuksista, ja asettuu näin ”folk horrorin” traditioon. Molemmat elokuvat ovat tutkielmia siitä, miten eristyneet olosuhteet nostavat pintaan arkaaisen kauhun ja kääntävät ihmiset toisiaan vastaan. 1890-luvulle sijoittuva The Lighthouse on kuitenkin myös osoitus Eggersin uudistumiskyvystä, sillä se rakentaa kokonaan oman maailmansa ja The Witchiä monimutkaisemman mytologisten viittausten verkoston.

Mustavalkoisessa ja kuvasuhteeltaan 1920-30-lukujen varhaisia äänielokuvia vastaavassa Lighthousessa majakanvartijat Thomas Wake (Willem Dafoe) ja Ephraim Winslow (Robert Pattinson) saapuvat kaukaiselle ulkomerimajakalle tarkoituksenaan hoitaa sitä neljän viikon vuoron ajan. Wake on ulosanniltaan kapteeni Haddockia muistuttava entinen merkikarhu, joka simputtaa nuorta alaistaan ja varaa merkkivalon hoitamisen mustasukkaisesti itselleen. Winslow on alaa vaihtanut metsätyömies, jota riivaa syyllisyys menneestä rikoksesta ja halu kohentaa elinolojaan. Myrskyn takia miesten riitaisa yhteiselo venyy pidemmäksi, ja raskas juopottelu muodostaa keskinäisen valtataistelun ja taikauskoisten pelkojen kanssa tuhoisan keitoksen.

Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä selvemmin se irtoaa ajallisesta ja aineellisesta todellisuudesta. Kummankin miehen selonteot menneisyydestään asettuvat kyseenalaiseen valoon, ja epäselväksi käy pian melkein kaikki muukin. Elokuva ei anna yksiselitteisiä vastauksia kysymyksiin. Emme saa varmuudella tietää, ovatko Winslow’n näkemät merenneidot, irtopäät ja lonkeroiset olennot todellisia vai hulluuteen suistuvan mielen harhanäkyjä. Entä manipuloiko Wake Winslow’n horjuvaa mielenterveyttä vai kertooko tarina miesten yhteisestä folie à deux’sta? Auki jää sekin, onko Wake lainkaan todellinen, vai pelkästään Winslow’n luoma projektio, hänen oman itse-epäilynsä ja pimeän puolensa ilmaus. Kuten kaikki tehokkaat kauhukertomukset, Lighthouse vie meidät pettävälle jäälle, läpitunkemattomaan pimeyteen jossa turvalliset tarttumapinnat katoavat yksi kerrallaan.

Yksi tarttumapinta kuitenkin jää, nimittäin mytologia. Lighthousen tulkitseminen kirjaimellisella tasolla tai pelkkänä henkisen romahduksen kuvauksena ei ole kovin hedelmällistä. Se on myyttien ja legendojen läpitunkema elokuva, ja keskeisimmän aseman sen symbolismissa saa antiikin Prometheus-myytti. Tarkkaan ottaen Eggers yhdistää tarinassa kaksi kreikkalaisen mytologian hahmoa: Winslow edustaa Prometheusta ja Wake Proteusta, pahansisuista merenjumalaa jonka tehtävänä on Poseidonin karjasta huolehtiminen ja joka näyttäytyy kuolevaisille vanhan miehen hahmossa.

Titaani Prometheus on edustanut jälkipolville ikuista kapinallista, joka mahdollistaa inhimillisen sivilisaation varastamalla tulen ylijumala Zeukselta. Hän on faustisen ihmisen prototyyppi. Samaa voi sanoa Winslow’sta, joka on ottanut majakanvartijan pestin päästäkseen eroon metsätyömaiden loputtomasta raadannasta ja varastanut kuolleen miehen identiteetin edetäkseen elämässään. Hän haluaa muuttaa kohtaloaan ja tuhahtelee Waken taikauskoisille kertomuksille kirouksista ja kuolleiden merimiesten sieluista. Lopulta hän päätyy kieltämään jumalankin. Majakan torni edustaa Olymposvuorta, ja sen valo huipulla palavaa jumalten tulta, joka vetää Winslow’ta vastustamattomasti puoleensa.

Loppukohtauksessa Winslow pääsee viimein halajamansa majakanlyhdyn luo, mutta valon näkeminen on hänelle liikaa ja syöksee hänet alas tornista. Hän kierii alas tornin spiraalinmuotoista porraskäytävää, ja menneisyys ja kohtalo saavuttavat hänet. Viimeisessä kuvassa Winslow makaa rantakallioilla vatsa auki revenneenä, ja lokit syövät hänen sisälmyksiään.

Viittaus Zeuksen Prometheukselle antamaan rangaistukseen on selvä, mutta loppuratkaisu sisältää myös viittauksen Pandoran lippaan avaamiseen. Alkujaanhan Zeus yritti kostaa Prometheukselle lähettämällä tämän luo Pandoran, maailman ensimmäisen naisen. Pandoran mukanaan tuoman lippaan piti olla jumalten lahja, mutta todellisuudessa se sisälsi maailman vitsaukset. Ovelana miehenä Prometheus vältti kiusauksen, kuten Winslowkin elokuvassa välttää näkemiensä merenneitojen houkutukset, mutta Pandoran päätyi naimaan hänen veljensä, minkä myötä vitsaukset vapautuivat maailmaan. Lighthouse kuvaa perin juurin miehistä kamppailua vallasta ja tiedosta, pyrkimystä nousta kaikkialla ympärillä riehuvien luonnonvoimien yläpuolelle. Tässä koitoksessa nainen on vastustettava kiusaus, petollinen seireeni – samasta syystä naisen ottamisen valtamerialukselle on perinteisesti katsottu tuottavan huonoa onnea.

Jean Delvillen nimeämätön piirros vuodelta 1888.

Prometheusmyytti on transgressiivinen, kuten monet länsimaiset myytit. Eggers on sanonut ottaneensa elokuvansa viimeiseen kohtaukseen vaikutteita belgialaiselta symbolistimaalarilta Jean Delvilleltä, joka esittää kallioon kahlitun Prometheuksen kohtalon kauniina, surumielisenä ja eroottisenakin. Jumalallista järjestystä vastaan rikkominen näyttäytyy houkuttelevana ja sankarillisena, toisaalta se kostautuu väistämättä. Winslow-Prometheus ja Wake-Proteus ovat Lighthousen myyttimuunnelman kaksi vastakkaista voimaa. Winslow edustaa uhmaa, uteliaisuutta, pioneerihenkeä, vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamista. Wake taas edustaa perinnettä ja järjestystä, maailman ikuista ja muuttumatonta puolta johon ei voi rangaistuksetta kajota. Molemmat voimat ovat pysyviä, ja niiden välisestä jännitteestä syntyy pitkälti se, mitä kutsumme länsimaiseksi kulttuuriksi.

Mitä Winslow sitten näkee majakan tornissa päästyään voitolle myyttisessä mittelössä? Kun Eggersiltä Lighthousen kuvausten aikana kysyttiin, miksei hän näyttänyt katsojille mitä Winslow näkee lopussa, hän vastasi: ”Jos näkisit sen, kokisit saman kohtalon.” Tämän selvempää vastausta ei oikeastaan tarvita, sillä kuten Prometheuksen varastama tuli, majakan valo edustaa yksinkertaisesti kaikkea: kaikkea mahdollista tietoa, vastauksia kaikkiin Winslow’n kysymyksiin. Sellaista ei yksikään kuolevainen kestä, ja siksi Wake on yrittänyt säilyttää vartioimansa salaisuuden. On kuin onkin perimmäisiä rajoja, joiden yli astuvaa odottaa varma tuho. Omia rajoituksiaan ymmärtämätöntä tutkimusmatkailijaa odottaa nemesis.

Eggers on The Lighthousen myötä vakiinnuttanut asemansa nykyaikaisen kauhuelokuvan virtuoosina, sellaisena kuin vaikkapa edeltäjänsä John Carpenter tai Roman Polanski. Elokuva on muodoltaan lähes täydellinen, ja lainaa kuvallisesti pikemminkin Ingmar Bergmanin draamoista (etenkin kauhu- ja surrealismiaineksilla ryyditetystä Suden hetkestä) kuin genren tavanomaisista klassikoista. Eggers piilottaa usein kohtauksen vaihdokset pimeyteen siirtämällä kameraa hitaasti seinien ja kalusteiden taakse, mikä luo yhtenäisen, katkeamattoman painajaisunen ilmapiirin. Kokonaisuuden viimeistelee säveltäjä Mark Korvenin atonaalinen musiikki, jossa on käytetty itse kehitettyjä tai muuten erikoisia instrumentteja.

Lighthouse vahvistaa vaikutelmaa kauhufilmin uudesta luovasta kaudesta. Eggersin ohella monet muutkin nuoren polven elokuvantekijät tuntevat vetoa genren pariin, eikä viehtymystä ole vaikea ymmärtää. Kauhuelokuva tarjoaa useimpia muita lajityyppejä suoremman väylän myyttien ja ylipäätään vaikeasti käsitteellistettävien asioiden käsittelyyn. Lisäksi siinä onnistuminen on vaikeaa, mikä näyttäytyy houkuttelevana haasteena uhkarohkeille – sanoisinko prometheaanisille – lahjakkuuksille.

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.