Esteitä barbariaa vastaan

STEVE SAILER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Yksi Trump-syndrooman muodikkaimmista ilmauksista – oletus, että muurit eivät koskaan toimi – saa musertavan tyrmäyksen historioitsija David Fryen valaisevassa teoksessa Walls: A History of Civilization in Blood and Brick, joka käsittelee esteiden rakentamisen 4000-vuotista historiaa hedelmällisen puolikuun alueelta Malibun kaupunkiin.

Suurenmoisessa loppuluvussa nimeltä ”Rakasta naapuriasi, mutta älä revi aitaasi alas” Frye huomauttaa että, ironista kyllä, vähän sen jälkeen kun Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989 oli tehnyt muurienvastaisuudesta kyseenalaistamattoman virallisen totuuden, maailma siirtyi kaikessa hiljaisuudessa uuteen muurien aikaan. (Ensimmäinen muurien aika oli kestänyt esihistoriallisista ajoista kanuunojen yleistymiseen 1400-luvulla.)

Vuosia ennen kuin Trump huomautti rajaesteiden hyödyllisyydestä, hallitukset ja yksityiset maanomistajat (etenkin ”turvapaikkakaupungeissa”) olivat jo alkaneet rakentaa lukuisia muureja pitääkseen terroristit, siirtolaiset ja rikolliset poissa.

Maailmanlaajuisesti rajoja vartioi tällä hetkellä suunnilleen 70 erilaista estettä.

(Frye pitää ”merkityksettömänä semanttisena temppuna” nykyistä käsitystä, että ”muurit” ovat jotakin olemuksellisesti pahaa mutta ”aidoilla” ei ole väliä.)

Esimerkiksi Intia, Saudi-Arabia ja Israel ovat hiljattain sulkeneet suuren osan ulkoreunoistaan. Frye panee merkille, että vaikka Barack Obama vuonna 2016 sanoi ajatusta rajamuureista ”sekopäiseksi”, hänen hallintonsa auttoi Jordaniaa ja Tunisiaa rakentamaan omat strategiset esteensä suojaksi sekasorrolta, jonka Obaman tukemat Syyrian ja Libyan kansannousut olivat aiheuttaneet.

Frye tiivistää ytimekkäästi:

Missä ei ole rajamuureja, on kaupunginmuureja, ja missä ei ole kaupunginmuureja, on muureja asuinalueiden välillä…

Niinpä Walls päättyy lyhyeen katsaukseen Hollywood-julkkisten suosimista suljetuista asuinalueista, kuten Malibu, Hidden Hills ja Beverly Park.

Ja tietenkin, kun asuinalueiden välisiä muureja ei ole, on yleensä pihoja ympäröiviä muureja, joiden harjat on päällystetty lasinsirpalein.

Toki yhdysvaltain jeffersonilainen traditio tarkoitti maan puolustamista vahvalla laivastolla, ja monien muiden etujensa ohella se mahdollisti avoimet pihamaat. Mutta nyt perinteinen amerikkalainen naapurihenki vaikuttaa rasistiselta, joten olemme ryhtyneet tuomaan maahan miljoonia ihmisiä klaanihenkisemmistä ja vihamielisemmistä kulttuureista.

Esimerkiksi San Fernandon laaksossa huomaa heti asuinalueet, joissa armenialaiset tulokkaat entisestä Neuvostoliitosta työntävät alueella kauemmin asuneita chicanoja ulos, koska armenialaiset väheksyvät meksikolaisten lasinsirpaleilla vahvistettuja muureja ja investoivat niiden sijaan komeisiin rauta-aitoihin, joiden terävät koristenupit on tarkoitettu tunkeilijoiden seivästämiseen.

Frye, joka on tehnyt arkeologista tutkimusta Hadrianuksen muurista Britanniassa, väittää että historioitsijat ovat pitkään järjestelmällisesti aliarvioineet muurien tärkeyden. Hän vertaa tätä likinäköisyyttä siihen, kuinka naiiveja antropologit ennen Napoleon Chagnonin The Fierce Peoplea ja Lawrence H. Keeleyn kirjaa War Before Civilization: The Myth of the Peaceful Savage olivat käsityksissään väkivallan keskeisyydestä esihistoriassa.

Frye käy uudelleen läpi maailmanhistoriaa ja näkee sen konfliktina joutomaan barbaarisoturien ja sivilisoituneiden muurinrakentajien välillä:

Kuinka tärkeitä muurit ovat olleet sivilisaation historiassa? Harvat sivistyskansat ovat koskaan eläneet sellaisten ulkopuolella.

Fryen kirjassa historia ei suoraan toista itseään, mutta usein riimittelee hullunkurisella tavalla. Kirja alkaa kuvauksella 220 kilometriä pitkästä muurista, joka rakennettiin vähintään 4000 vuotta sitten Syyrian aavikon reunalle suojaamaan sivilisoituneita maanviljelijöitä saalistavilta paimentolaisilta, ei kovinkaan kauas Syyrian tämänhetkisen sisällissodan rintamalinjasta Assadin hallinnon ja ISISin välillä.

Tänään meidän odotetaan vihaavan muureja ja rakastavan siltoja. Esimerkiksi Bill Clintonin kampanjan tunnuslauseena vuonna 1996 oli ”sillan rakentaminen 2000-luvulle”, ja hänen Little Rockin kirjastonsa on rakennettu ei-minnekään johtavan sillan muotoiseksi. Washingtonin vallanpitäjien mielenlaatu on jo kauan ollut: valloita maailma / kutsu maailma luoksesi.

Mutta Fryen selonteossa sillanrakentajat, kuten toisen vuosisadan Rooman keisari Trajanus, joka rakensi näyttävän sillan Tonavan yli hyökätäkseen daakialaisten kimppuun, ovat sodanlietsojia. Sitä vastoin omiin asioihinsa keskittyvät muurinrakentajat, kuten Trajanuksen varovaisempi seuraaja Hadrianus, näyttäytyvät myönteisemmässä valossa. Toki muurinrakentajat välillä innostuivat tuhlaamaan liikaa, esimerkkinä kiinalaisten talonpoikien moittimat muurinrakentajakeisarit. Mutta hekin olivat parempia kuin Tsingis-kaanin kaltaiset sisään pyrkivät kansanmurhaajat.

Virallinen clintonilainen liturgia ärsyttää Fryeta:

Tunnuslause ”hyvä aita, hyvät naapurit” jäi ennenaikaiselle eläkkeelle. Sen tilalle tuli käytännössä kokeilematon fraasi ”rakenna siltoja, älä muureja”. Uusi tunnuslause oli kuin suunniteltu aiheuttamaan sotahistorioitsijoille kohtauksia. Koko historian ajan siltojen rakentaminen on ollut aggression merkki. Viimeistään siitä saakka kun Kserkses rakensi sillan Hellespontoksen yli, Caesar Reinin yli tai Trajanus Tonavan yli, sillanrakentaminen on ennakoinut hyökkäyksiä…

Kirjassa sillat ovat vihamielisyyden tunnuksia. Esimerkkinä Konstantinopolin piiritys vuonna 1453:

Kaupungin merenpuoleiset puolustajat katselivat kauhun vallassa, kun turkkilaiset merimiehet sitoivat laivansa yhteen muodostaakseen pontonisillan Kultaisen sarven yli. Konstantinopolin puolustajille, kuten lukemattomille ihmisille ennen heitä, mikään ei tuntunut rauhoittavammalta kuin muuri, eikä mikään kammottavammalta kuin silta.

Frye kertoo myös Rooman keisari Valensin katastrofaalisesta päätöksestä päästää hunneja pakevat gootit Tonavan yli valtakunnan alueelle vuonna 376. Kuin ennakoiden Merkelin Unkarin hallitukselle vuonna 2015 esittämää vaatimusta päästää muslimien hidzra Tonavan yli, Valens uskoi pakolaisten rikastuttavan Rooman taloutta.

Valens kuoli kaksi vuotta myöhemmin goottien käsissä Hadrianopoliissa, strategisessa kaupungissa joka oli nimetty hänen varovaisemman edeltäjänsä mukaan.

Yhdessä erityisen jännittävässä luvussa Frye kertoo ensimmäisen muurien ajan kuuluisasta päätöksestä vuonna 1453. Unkarilainen palkkasoturi ja metallurgi nimeltä Orban valoi Hadrianopoliissa ottomaaneille suuren kanuunan. Muslimit raahasivat ”kauhean tykin” kristityn Konstantinopolin muurien luo, jotka olivat vuosituhannen ajan suojelleet tehokkaasti kaupunkia, ampuivat ne puhki ja orjuuttivat väestön.

Ruudin tulo ei kuitenkaan tarkoittanut strategisten rajojen loppua. Euraasian arojen islaminuskoisten orjakauppiaiden pitkään piinaamat venäläiset torjuivat barbaarien uhan kaksitahoisella menetelmällä: laajoja puusta ja maa-aineksesta koostuvia puolustuslinjoja työnnettiin hiljalleen eteenpäin hyökkäävän kasakkaratsuväen takana.

Helposti huomiotta jäävä syy sille, miksi muureilla oli niin kokonaisvaltainen rooli sivilisaation erottamisessa barbariasta, on se että Euraasian arojen paimentolaisilla oli puolellaan kaksi tärkeää etua: he olivat kovempia kuin sivilisoituneet ihmiset, ja heillä oli suuria hevoslaumoja jotka menestyivät hyvin ruohotasangoilla. Nykyään meille luennoidaan jatkuvasti, miten 50 metriä korkean muuri voidaan ylittää 51 metriä korkeilla tikkailla, mutta hevoset eivät pidä tikkaista.

1900-luvun alussa sivilisoituneet valtiot kuitenkin kehittivät kuorma-autojen ja lentokoneiden kaltaisia ajoneuvoja, jotka olivat hevosiakin paremmin liikuteltavia. Nykyään pienen puolustajajoukon on helppo valvoa pitkää muuria. Tästä syystä tehokkaiden esteiden rakentaminen ja niiden miehittäminen on suhteessa halvempaa kuin ennen. Niinpä monet maat ympäri maailmaa rakentavat uusia raja-aitoja pitääkseen ei-toivotut vieraat poissa.

Mutta nykyään meille uskotellaan, että teknologia, joka suojeli Konstantinopolia vuosituhannen ajan tuon ajan mahtavimmilta armeijoilta, ei mitenkään voi pitää hedelmänpoimijasiirtolaisia ulkopuolella.

Frye käyttää suuren osan kirjastaan selittämään tämän omituisen uskomusjärjestelmän psykologiaa.

Yksi merkittävä kansa, joka päätti elää ilman muureja, olivat spartalaiset, jotka uskoivat fyysisen turvallisuuden turmelevan ihmiset. ”He valitsivat pakotetun, keinotekoisen barbarian korkeakulttuurin sijaan.” Frye havaitsee toistuvasti, että muurien puuttuminen tarkoittaa monimuotoisuuden puuttumista yhteiskunnassa. Spartassa, kuten useimmissa muurien ulkopuolisissa barbaariheimoissakin, juuri kenelläkään miespuolisella kansalaisella ei ollut muuta ammattia kuin sodankäynti.

Ateenalaiset puolestaan rakensivat pitkiä muureja suojaamaan pääsyä heidän satamaansa. Niiden takana kansalaisilla oli hämmästyttävän moninainen määrä ammatteja: filosofi, näytelmäkirjailija, kuvanveistäjä, arkkitehti, historioitsija. Kuten Frye toistuvasti selostaa, muurit tarkoittavat taloudellista monimuotoisuutta ja kulttuurista edistystä. Sitä vastoin turvattujen rajojen puuttuminen tarkoittaa vain kaikkien sotaa kaikkia vastaan.

Kun Fryen huomio siirtyy uudelle mantereelle, hän löytää samat kaavat. Mayojen ja inkojen muurinrakentajasivilisaatioissa vallitsi erikoistuminen ja edistys. Pohjois-Amerikan liikkuvien intiaaniheimojen keskuudessa vallitsi sotaisa yhdenmukaisuus.

He erosivat toisistaan saman verran kuin muinainen germaani gallialaisesta, hunnista, mongolista tai turkkilaisesta – toisin sanoen eivät juuri lainkaan. He olivat kaikki sotureita, aivan kuten heidän muurittomat vastineensa Euraasiassa, ja aivan toisenlaisia kuin Etelä- ja Väli-Amerikan muurinrakentajat.

Liioitteleeko Frye? Kenties. Lukemattomat sivistyneet ihmiset ovat ihailleet barbaarisia kulttuureja, ainakin siinä vaiheessa kun ne ovat lakanneet olemasta uhka. Mutta Fryen näkökulma on mielenkiintoinen. Hän jatkaa uskaliaalla väitteellä:

Kun punnitsee amerikkalaista todistusaineistoa ja vertaa sitä vanhan mantereen vastaavaan, alkaa miettiä olemmeko nähneet vilauksen siitä säikystä yksisarvisesta, jota yhteiskuntatieteilijät niin kiivaasti jahtaavat – vihjeen universaaliudesta, todisteen että kenties ihmisyhteiskunnat kaikkialla noudattavat samankaltaisia kehityskaavoja… Yksi tie, jonka alussa ovat muurit, on johtanut kirjoitustaitoon, arkkitehtuuriin, tähtitieteeseen ja matematiikkaan. Toinen, avoin ja muuriton, johti pelkkään militarismiin.

Walls päättyy lyhyeen pohdintaan, miksi muurienvastaiset ennakkoluulot ovat juuri nyt niin vahvoja, vaikka ne ovat todistetusti epäonnistuneet yrityksissään tehdä elämästä vähemmän raakaa, eläimellistä ja lyhyttä. Miksi muurien arvostelijat jatkuvasti väittävät muureja pelkurimaisiksi?

Rakennammeko ikuisesti ”monumentteja pelolle”? Huomaan ironisen jäänteen sitkeästä soturimenneisyydestämme siinä, että syytös pelkuruudesta on edelleen karkein ja häpäisevin loukkaus. Nuo ovat taistelusanoja, tai olisivat ellemme pelkäisi niin paljon taistelua.

–

Steve Sailer on amerikkalainen journalisti ja elokuvakriitikko. Sarastuksessa on julkaistu useita hänen artikkeleitaan. Oheinen kirjoitus on ilmestynyt alun perin Taki’s Magazinessa 1.4.2019.