SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Pohjoismainen malli?

JUKKA AAKULA

USA:ssa keskustellaan nykyään paljon pohjoismaisesta mallista. Tähän saakka olen kuvitellut, että asiasta puhuvat lähinnä Bernie Sandersin kaltaiset demokraattien vasemmistosiiven ihmiset. Mutta ei – asiasta puhutaan yleisemminkin. Yksi esimerkki ovat taloustieteilijät Daron Acemoğlu ja James A. Robinson uudessa kirjassaan The Narrow Corridor: States, Societies, and the Fate of Liberty.

Kirja puhuu yleisesti vapaudesta ja (kansalais)yhteiskunnan (society) ja valtion suhteesta monin esimerkein (Kiina, Intia, USA, Ruotsi, Kolumbia, Guatemala, Costa Rica). Perusteesi on, että hyvä yhteiskunta saavutetaan Acemoğlun ja Robinsonin mukaan vain, jos valtio on suhteellisen vahva mutta sen valtaa kontrolloi yhtä lailla voimakas yhteiskunta. Mitä vahvemmaksi valtio käy joutuessaan ottamaan uusia tehtäviä, sitä voimakkaammaksi myös yhteiskunnan on muututtava.

Mikäli yhteiskunta on heikko suhteessa valtioon kuten Kiinassa, ajaudutaan despotismiin ja taloudellisten voimavarojen ohjaamiseen sisäpiiriläisille. Mikäli valtio on heikko, se on kykenemätön ratkaisemaan vastaan tulevia ongelmia kuten vaikkapa köyhyyttä tai kansalaisten turvallisuuden puutetta. Ideaalia Acemoğlu ja Robinson kutsuvat valjastetuksi valtioksi tai Thomas Hobbesin hengessä Valjastetuksi Leviathaniksi.

Valtavirran taloustieteilijät ovat yleensä nähneet valtion ja markkinoiden työnjaon aika staattisesti ja hyvin määritellysti:

Keskeinen kiista taloustieteessä ja yhteiskuntatieteissä koskee valtion ja markkinoiden välistä tasapainoa. Kuinka paljon valtion pitäisi puuttua talouteen? Mikä on oikea laajuus ja ala säätelylle? Millaiset toimet pitäisi jättää markkinoiden hoidettavaksi ja mitkä olisivat valtion aluetta?

Taloustieteellinen oppikirjavastaus kuuluu, että valtion tulisi puuttua talouteen ainostaan selvästi määritellyissä tapauksissa. Näihin kuuluvat ”ulkoisvaikutukset”, jotka syntyvät kun yksittäisten toimijoiden teoilla on merkittäviä vaikutuksia, joita markkinat eivät voi lieventää ja jotka johtavat äärimmäisen saastumisen kaltaisiin ilmiöihin; tarve säädellä ”julkishyödykkeitä” eli hyödykkeitä joista kaikki hyötyvät, kuten infrastruktuuria ja maanpuolustusta; sekä tilanteet joissa esiintyy laajamittaista ”epäsymmetristä informaatiota”, eli tilanteet joissa jotkut markkinoiden osanottajat eivät kykene täsmällisesti määrittelemään kauppaamiensa tuotteiden ja palvelujen laatua. Tapauksiin lukeutuvat myös monopolit, joita täytyy säädellä estääkseen niitä veloittamasta äärimmäisen korkeita hintoja tai ajamasta kaikkia kilpailijoita pois.

Valtion väliintuloa tarvitaan myös sosiaaliturvassa ja tulonsiirroissa, joilla rajoitetaan epätasa-arvoisuutta. Tärkeä oppikirjamaisen lähestymistavan sääntö kuuluu, että pyrkiessään vaikuttamaan tulojen jakautumiseen valtion pitäisi minimoida vaikutuksensa markkinahintoihin ja luottaa sen sijaan veroihin ja tulonsiirtoihin saavuttaakseen tavoitteensa.

Acemoğlu ja Robinson näkevät asian kuitenkin toisin. Valtio voi ottaa itselleen uusia tehtäviä tarpeen mukaan, mikäli hyöty valtion laajentamisesta on suurempi kuin haitta. Friedrich Hayek oli väärässä siinä, että valtion laajeneminen välttämättä johtaa orjuuteen. Oleellista on, että kansalaisyhteiskunta järjestöineen valvoo tehokkaasti valtiota. Jokainen askel, jonka valtio ottaa laajentaakseen tehtäviään, vaatii kuitenkin toisen askeleen, jolla kansalaisyhteiskunta vahvistuu yhtälailla. Acemoğlu ja Robinson puhuvat Liisa Ihmemaassa -kirjan termein Red Queen -efektistä. Punainen kuningatar selittää, kuinka hänen valtakuntansa eroaa Liisan maasta. Täällä sinun pitää juosta niin nopeasti kuin pystyt, jotta pysyisit paikallasi. Jos haluat päästä johonkin muualle, sinun on juostava vähintään kaksi kertaa nopeammin kuin muut.”

Yksi tämän kirjan argumenteista on, että niin valtion kuin yhteiskunnan tulisi olla vahvoja, jotta vapaus toteutuisi ja kukoistaisi. Vahvaa valtiota tarvitaan kontrolloimaan väkivaltaa, valvomaan lakeja ja tarjoamaan julkisia palveluita, jotka mahdollistavat elämän, jossa ihmiset kykenevät tekemään valintoja ja tavoittelemaan omia päämääriään. Vahvaa, liikkuvaa yhteiskuntaa tarvitaan valvomaan ja rajoittamaan vahvaa valtiota.

Vapauden säilyminen tai demokratian voitto ei koskaan ole itsestäänselvyys, vaan riskinä on siirtyminen pois valjastetusta Leviathanista joko despoottiseen Leviathaniin tai heikkoon Leviathaniin (kaaokseen). Jotta vapaus säilyisi, pitää jatkuvasti juosta eteenpäin.

Kansalaisyhteiskuntakin voi Acemoğlun ja Robinsonin mukaan olla laaja olematta tehokas, jos kansalaisyhteiskunnan toimijat eivät puhalla missään asiassa yhteen hiileen eivätkä edes ole halukkaita tekemään kompromisseja asioissa, joissa kompromissi olisi periaatteessa mahdollinen, koska asia A on yhdelle liikkeelle tärkeämpi ja asia B toiselle. Nollasummapeliä pelaava kansalaisyhteiskunta ei ole kykenevä valvomaan valtiota. Hyvänä esimerkkinä Weimarin Saksa, jossa kyllä oli vireä kansalaisyhteiskunta ja puoluetoiminta, mutta jossa kaikkinainen yhteiskunnallinen rakennustyö kaatui osapuolien väliseen polarisaatioon.

Jos Tocqueville olisi elänyt tuolloin, sotienvälisen Saksan vilkas yhdistystoiminta olisi tehnyt häneen vielä suuremman vaikutuksen kuin 1800-luvun puolivälin Yhdysvaltojen vastaava. Ja kuitenkin se toteutui puoluerajojen puitteissa. Jopa pikkukaupungeissa katolilaisilla, nationalisteilla, kommunisteilla ja sosiaalidemokraateilla oli omat yhdistyksensä. Nationalisteja sympatisoiva nuori kuului nationalistien kerhoihin, kävi nationalistien kirkossa ja luultavasti seurusteli ja pariutui kokonaan nationalististen piirien sisäpuolella. Sama päti katolilaisiin, sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin. Tällainen polarisoitunut yhteiskunnallinen liikkuvuus vahvisti nollasummapeliä ja punaisen kuningattaren efektiä, jossa jokainen osapuoli investoi muiden heikentämiseen.

Acemoğlu ja Robinson esittävät Ruotsin vahvana esimerkkinä onnistuneesta valtion laajentamisesta. Suuren 30-luvun laman aikaan yhteiskuntarauha oli kaikkialla veitsen terällä. Ihmiset köyhtyivät ja poliitiikka radikalisoitui. Saksassa kansalaisyhteiskunta ja puolueet ajautuivat täydelliseen polarisaatioon ja maa ajautui despotiaan ja natsismiin. Ruotsissa onnistuttiin, kun sosialidemokraatit 30-luvulla yhteistyössä ammatiyhdistysliikkeen, maanviljelijöiden ja teollisuuspiirien kanssa loivat yhteisymmärryksen, joka takasi sosiaalisen turvaverkon mutta myös toimivan markkinatalouden. Yhteisymmärrykseen liittyi erikoisiakin piirteitä, kuten keskitetty palkkapolitiikkaa, joka ei välttämättä enää ole optimaalista, mutta toimi pitkään tehokkaasti:

Järjestelmän suojamuurina toimi Rehnin-Meidnerin keskitetyn palkkapolitiikan malli, jossa yhteisesti sovittiin toimialatason palkat kaikille yrityksille. Tämä ei pelkästään luonut tasa-arvoisempaa tulonjakoa työläisille ”palkkakompression” avulla (kaikille samaa työtä tekeville maksettiin sama summa) vaan tarkoitti myös, ettei tuottavampien yritysten tarvinnut maksaa korkeampia palkkoja. Tämä oli suuri etu korkean tuottavuuden yrityksille, koska ne voivat maksaa samaa palkkaa kuin muutkin alansa toimijat. Saman logiikan mukaisesti järjestelmä rohkaisi yrityksiä investoimaan, innovoimaan ja uudelleenorganisoimaan tuottavuuden lisäämiseksi, koska ne kykenivät pitämään kaiken tuottavuuden kasvun lisävoittoina.

Ruotsi siis onnistui kolmekymmenluvulla rakentamaan kansankotinsa ja yhteisymmärryksen politiikan perustasta – siinä missä saksalainen kansankokonaisuus ajautui ääriradikalismiin ja tuhoon. Muuten 30-luvun Ruotsi ja natsi-Saksa eivät toki kaikessa olleetkaan niin erilaisia, kuten Mika Keränen osoitti Sarastuksen artikkelissaan Luurankoja demokraattisen vasemmiston kellarissa. Molemmissa kannatettiin pakkosterilaatiota sosiaalipolitiikan keinona ja Ruotsissa jopa suunniteltiin vammaisten ”armomurhia” siinä missä Saksassakin.

Vaikka 70-luvulla sosiaalidemokraatit menestyksen huumassaan hetkellisesti alkoivat muokata järjestelmää kohti sosialismia, kansalaisyhteiskunta ja demokratia antoivat nopeasti vastaiskun ja sosialidemokraatit palasivat kannattamaan suhteellisen markkinamyönteistä politiikkaa. Ruotsalaisen sosialidemokratian ja kansankodin kompastuskivi ei koskaan ole ollutkaan talous tai sosiaalipolitiikka, vaan maahanmuuttopolitiikka, mutta sen käsittely ei ole tämän artikkelin aihe.

Acemoğlun ja Robinsonin mielestä USA:n ei pitäisi sinällään kopioida Ruotsin mallin poliittisia ratkaisuja, vaan pikemminkin omaksua prosessi, jossa valtion roolia on kyetty tarpeen vaatiessa laajentamaan muodostamalla laaja koalitio yhteiskunnallisista toimijoista, jotka ovat lopulta saaneet neuvoteltua terveen konsensuksen.

Yhdysvaltain ja koko maailman edessä on nyt samantyypppisiä haasteita kuin 30-luvulla. Globalisaatio on hyödyttänyt mm. intialaista ja kiinaista keskiluokkaa ja luonut tehokkuutta talouteen, mutta teollisuusmaiden teollisuustyöläiset ovat menettäneet hyväpalkkaiset työnsä ja ajautuneet työttömyyteen tai huonopalkkaisempiin töihin. Automaation vaikutus tulee olemaan samanlainen. Köyhtyminen ja tuloerojen kasvu on vahvistanut polarisaatiota ja poliittista radikalisoitumista. USA:n jakautuneen yhteiskunnan on vaikea vastata tällaisiin ongelmiin.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

 

%d bloggers like this: