Kun tottelemattomuus yhdisti kansan

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kiukaan alamerkki Hexen Press julkaisi pari viikkoa sitten salakuljettaja Algoth Niskan muistelmateoksen Seikkailujani. Alun perin Ruotsissa vuonna 1931 ilmestynyt kirja on nyt ensimmäistä kertaa lyhentämättömänä suomenkielisen yleisön ulottuvilla. Monine anekdootteineen se on merkittävä ajankuva kieltolain ajan Suomesta, varsinkin kun sen kirjoittaja oli laittoman alkoholin salakuljetusbisneksen ytimessä. Koko kieltolain ajan Niska hankki pirtua Suomen rannikkoalueelle ankkuroituneilta virolaisilta ja saksalaisilta laivoilta sekä Ruotsista. Salakuljettaessaan sitä Suomeen hän joutui usein pakenemaan konekiväärein varustettuja rannikkovartioston laivoja ja istui useamman vankilatuomion.

Poikkeuksellista Niskan kirjassa on sekin, että se on erittäin hyvin kirjoitettu. Rikostovereitaan ja salakuljetusreissujaan Niska kuvaa seikkailuromaanin kirjoittajan otteella, laivoistaan hän kirjoittaa lämpimän runollisesti. Moni kansanmies on puhuessaan armoitettu jutunkertoja, muttei koskaan kykenisi muuttamaan tarinoitaan kirjalliseen muotoon. Kouluja niukasti käynyt merikapteenin poika Niska on poikkeus, ja tässä ilmeisesti näkyy hänen sukunsa taiteellinen perimä: hänen äitinsä oli muusikko ja hänen sisaruksistaan tuli oopperalaulajia ja tanssijoita. Lahjakkaasta ja luonteeltaan levottomasta miehestä tuli ”pirtukuningas”, kieltolain vastustuksen näkyvin symboli.

Kuitenkin Niska oli vain yksi monista kieltolain ajan salakuljettajista, jotka toivat pirtua Suomen janoisille etelässä meriltä ja pohjoisessa maitse. Heidän toimintansa hyväksyttiin laajalti, heitä pidettiin kansansankareina ja jopa osa viranomaisista suhtautui heihin myötätuntoisesti. Kieltolaki nostatti Suomessa kansalaistottelemattomuuden aallon, jollaista ei itsenäisyyden aikana ole myöhemmin nähty ja joka nakersi koko laillisen yhteiskuntajärjestyksen arvovaltaa.

Kesäkuussa 1919 Suomesta tuli ensimmäinen maa, jossa astui voimaan alkoholijuomien valmistuksen, myynnin ja käytön kokonaan kieltävä laki. Suomen ohella täysimittaista kieltolakia kokeiltiin vain Islannissa (1915-1935) ja Yhdysvalloissa (1920-1933). Laki ei syntynyt tyhjästä, sillä merkittäviä alkoholirajoituksia oli Suomen alueella säädetty 1500-luvulta lähtien, ja paloviinan yleistyttyä kansalaisten juomakäyttäytymistä oli yritetty kontrolloida monin tavoin. 1800-luvun lopulla raittiusliike otti kieltolain julkilausutuksi tavoitteekseen, koska suomalaisten taipumusta juoppouteen ei uskottu voitavan hillitä pelkällä valistuksella.

Kieltolakiliikkeellä, kuten koko raittiusliikkeelläkin, oli yleisesti hyväksytyt perusteensa. Suomalaisten juoppoudesta oli kirjoitettu jo varhaisimmissa maan tapoja kuvaavissa teksteissä, ja lopullisesti käsitys ”suomalaisesta viinapäästä” vakiintui 1900-luvun alussa. Käsityksen mukaan suomalaisten juomatapa erosi muista kansoista, etenkin eurooppalaisista sivistyskansoista. Siinä missä sivistysmaissa päihtymystä paheksuttiin, suomalaisten juominen oli humalahakuista, barbaarista. Etenkin tämä päti rahvaan juomiseen.

1890-luvulla raittiusliikkeessä alettiin tutkia tilastollisesti alkoholinkäytön ja rikollisuuden yhteyttä, ja käsitys viinan kaidalta tieltä suistavasta voimasta oli kieltolain vaatijoiden keskeisiä argumentteja. Tilastoja tulkittiin siten, että alkoholia käyttävät tekevät rikoksia, ei niin että rikollinen elämäntapa ja raskas alkoholinkäyttö kuuluvat yhteen. Tämä ajattelutapa on populaarissa muodossa säilynyt meidän päiviimme saakka.

Kieltolakiaatteen etenemiseen vaikutti merkittävästi myös tuonaikainen käsitys rodusta ja rotuhygieniasta. Ajatus rodunjalostuksesta oli 1900-luvun alussa yleiseurooppalaista valtavirtaa niin porvarillisissa piireissä kuin työväenliikkeessä, ja sitä sovellettiin myös alkoholikysymykseen. Kun monipuolinen tiede- ja suomalaisuusmies Väinö Voionmaa suunnitteli vuonna 1907 luentokokonaisuutta Raittiuden Ystävät -yhdistyksen raittiusopistolle, ensimmäisen luentosarjan aiheena oli ”Raittiuskysymys fysiologisena ja rotuhygieenisenä kysymyksenä”. Raittiusopistossa luennoi toinenkin rotuhygieniasta kiinnostunut yliopistomies, Viljo Hytönen, joka kiinnitti huomiota keltaisen rodun aiheuttamaan vaaraan. Valkoinen rotu oli hänen mukaansa niin viinan heikentämä, että raittiimmat ja ahkerammat aasialaiset saattaisivat päihittää sen kilpailussa maailman herruudesta. Työväenjohtajat haaveilivat terveiden ja voimakkaiden ihmisten asuttamasta yhteiskunnasta, johon ei enää syntyisi juoppoja, mielisairaita ja rikollisia.

Vuosisadan alun rotuhygieenikkojen ajatus alkoholismin perinnöllisyydestä ei ole nykytiedon valossa harhaoppinen, mutta he veivät sen nykynäkökulmasta huvittavan tuntuisiin äärimmäisyyksiin. Kristillistä työväenliikettä edustanut Matti Helenius-Seppälä väitti, että jopa muuten kohtuullinen aviopari saattoi pienessä maistissa hääyönä siittää tylsä- tai heikkomielisen lapsen. Alkoholismin kitkeminen ei siis onnistuisi vaikkapa pakkosteriloimalla juopot, vaan viinan rotua rappeuttavaa vaikutusta piti ehkäistä koko väestössä.

Tämä mielipideilmasto johti kieltolain hyväksymiseen Suomen ensimmäisessä eduskunnassa 31.10.1907, mutta lain voimaan astumiseen meni vielä toistakymmentä vuotta. Senaatti ei vahvistanut lakia, ja hallinnollisen vastustuksen syistä on esitetty monenlaisia näkemyksiä. Raittiusaktivistien mukaan laki ei edennyt senaatista, koska monilla sen jäsenillä oli läheiset suhteet viinatehtailijoihin, eikä selitys ole välttämättä väärä. Alkoholiyritykset jakoivat voitoistaan osinkoja moniin julkisiin hankkeisiin, muun muassa lyseoiden ja muistomerkkien perustamiseen, mikä varmasti lisäsi senaatin myötämielisyyttä niitä kohtaan.

Kieltolain hyväksymisen ja voimaan astumisen välissä Suomi oli ehtinyt itsenäistyä, ja sekä poliittinen tilanne että yleinen mielipideilmasto olivat muuttuneet paljon. Varsinkin sisällissodan aikana alkoholinkäyttö oli yleistynyt rajusti, eikä alkoholirajoituksia oltu kyetty liiemmin valvomaan. Rivimiehet ja upseerit juopottelivat molemmin puolin, eikä kansa sodan päätyttyä ollut kovin myötämielistä viinan täyskiellolle. Varsinkin valkoisten puolelta nousi ääniä kieltolain voimaan saattamista vastaan, koska monet lakia kiihkeimmin kannattaneet sosiaalidemokraatit olivat olleet punakapinan johdossa.

Kesäkuun 1. päivänä 1919 voimaan astunut kieltolaki juntattiin läpi puoluekoneistojen avulla, ja se syntyi kuolleena. Laittoman viinan kauppa käynnistyi jo voimaanastumispäivänä. Koko 1920-luvun Helsingin ravintoloista sai alkoholia vapaasti ja edullisesti. Ravintolatoiminta ei suinkaan näivettynyt kieltolain seurauksena, vaan viinaa myytiin niin hienojen ravintoloiden yhteydessä toimivissa salaisissa ”teesalongeissa” kuin räkäisissä pirtutaloissa, joissa rähinöitiin ja puukotettiin ja joiden edustalla päivystivät ilotytöt. Tarkastuksia tekevistä poliiseista selvittiin yleensä juottamalla heitä.

Viranomaisia ei erityisemmin kiinnostanut kieltolain valvonta, koska sisällissodan jälkeisinä levottomina vuosina heillä oli muutakin tekemistä. Varsinkin pienemmillä paikkakunnilla salakuljettajat olivat poliisien henkilökohtaisia tuttavia, eikä heitä useinkaan hennottu pidättää. Kieltolaki myös lisäsi poliisin työn vaarallisuutta, koska salakuljettajat olivat usein aseistettuja ja ratsiat saattoivat johtaa laukaustenvaihtoon. Korruptio lisääntyi, kun osa viranomaisista ryhtyi auttamaan salakuljettajia joko viinanhimosta tai lisätienestien toivossa.

Näin avoin välinpitämättömyys kieltolakia kohtaan osoitti, että se rikkoi yleistä oikeustajua. Se nähtiin eliitin puritaanisena pakkovaltana, johon ei haluttu alistua. Algoth Niska kiteyttää muistelmissaan laajojen kansankerrosten tunnot:

Jos nyt siis kädentäysi elämän ilon kieltäjiä, ”kuivuneita tätejä” kummastakin sukupuolesta (!), poliittisia onnen onkijoita tai fanaatikkoja ovat käsittäneet väärin tehtävänsä ja asemansa ja ovat pakottaneet kansansa vihatun ja typerän lain alle, ei heidän pidä hämmästyä, jos protestit lakia vastaan ilmenevät kaikissa niissä muodoissaan, joita minulla jäljempänä on ilo kuvata.

Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, että nämä mainitut fanaatikot ovat käsittäneet olevansa erilaisia kuin muut, mutta kun he tästä ovat vielä vetäneet sellaisen johtopäätöksen, että he olisivat muuta ihmiskuntaa parempia ja kutsuvat kadotettuja sieluja ”nousemaan” omalle tasolleen, niin se on jo kyllä eriskummallista. Puoluekoneiston avulla läpi runnottu laki, jos sitä ei kumota, valmisteltu maan ja kansan tuho, sehän se on oikea rikos, eikä neljännes punssia tai viinipullo ruokasalissa.

Valtiovalta yritti pakottaa kansan kuuliaiseksi rangaistuksia koventamalla. Lisäksi lain valvonta yritettiin tuoda laajojen kansalaispiirien huoleksi ilmiantojärjestelmällä. Lain rikkojien ilmiantamisesta maksettiin palkkio, ja valtio budjetoi suuria summia ilmiantojärjestelmän rahoittamiseen. Kuten kyttäysjärjestelmiä aina, sitä käytettiin kostamiseen ja hyödyntavoitteluun, ja siitä tuli erittäin epäsuosittu. Jopa kieltolain kannattajat pitivät sitä moraalisesti kyseenalaisena ja toivoivat kansan viisastuvan mahdollisimman pian, ettei ihmisten enää tarvitsisi kannella toisistaan.

Paljon on puhuttu talvisodan kansaa yhdistävästä vaikutuksesta, mutta omalla erikoisella tavallaan myös kieltolaki toi sisällissodan repimän kansan yhteen. Sitä vihattiin kaikissa kansankerroksissa. Suojeluskuntalaisen ja entisen punakaartilaisen, suomen- ja ruotsinkielisen väliset erot tasoittuivat, kun he kohtasivat toisensa salakapakoissa ja salakuljetustouhuissa. Vaikka tämä yhteys säröytyikin uudelleen Lapuan liikkeen ja 30-luvun poliittisten kiistojen myötä, se oli pitkään käsinkosketeltavaa. Kirjassaan Kieltolaki (2015) toimittaja Jonna Pulkkinen kertoo vuonna 1924 sattuneesta tapauksesta, jossa kieltolakietsivät pidättivät Helsingin Kuusiluotoon ankkuroituneesta hyttiveneestä toistakymmentä salakuljettajaa, joilla oli mukanaan 3000 litran pirtulasti. Joukossa oli suomalaisia ja suomenruotsalaisia, valko- ja punakaartilaisia, ammattirikollisia ja taustaltaan puhtoisia. Miesten pidätykseen oli johtanut se, että he olivat ryypänneet yhdessä miettiessään peitetarinaa kiinnijäämisen varalta ja sitten sammuneet.

Yhteiskuntaluokkien väliset erot näkyivät kieltolain aikana muun muassa siinä, että ylä- ja keskiluokka joi laadukkailla klubeilla ja rahvas haki pullonsa pirtutaloista. Kaikki kuitenkin joivat, ja kunnioittivat kieltolakia yhtä vähän. Sukupuoliroolit ilmenivät erilaisessa tehtävänjaossa pirtukaupan piirissä: miehet hoitivat viinan salakuljetuksen (ja yleensä myös juomisen), naiset vähittäismyynnin. Tyypillinen 20-luvun lestinheittäjä oli työläistaustainen keski-ikäinen nainen. Naiset olivat alkujaan kannattaneet laajalti kieltolakia, ja naisten äänioikeus oli merkittävä tekijä lain hyväksymisessä vuonna 1907. Lain voimassaoloaikana naisväestön asenteet kuitenkin muuttuivat, ja kun vuonna 1931 kieltolain kumoamisesta järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys, naisten enemmistö äänesti kumoamisen puolesta.

Kansanäänestykseen mennessä käytännössä kaikki olivat menettäneet uskonsa kieltolakiin, vaikka sitä virallisesti puolustettiinkin. 20-luvun lopulla Svinhufvud ja Mannerheim olivat osallistuneet Lääkäriliiton puheenjohtajan syntymäpäiville, jossa oli tarjottu kuutta erilaista alkoholijuomaa. Syntymäpäiväsankarin veli oli tulevissa vaaleissa kirkollisten ja raittiuspiirien tukema presidenttiehdokas. Sen lisäksi että kieltolaki oli johtanut entistä laajempaan alkoholinkäyttöön, väkivaltarikollisuuden kasvuun ja verotulojen menetykseen, se uhkasi tehdä naurunalaiseksi koko hallinnon.

Kieltolaki on yksi esimerkki siitä, miten yritys muovata kansaa ja suojella sitä itseltään on johtanut aivan päinvastaisiin lopputuloksiin. Toisaalta kansan reaktio lakiin muodostaa mielenkiintoisen särön suomalaisen mentaalihistorian yleisessä linjassa. Suomalaisia on pidetty auktoriteettiuskoisena kansana, joka reagoi mielivaltaisimpiinkin määräyksiin korkeintaan puimalla nyrkkiä taskussa, mutta kieltolain vastaisuus kertoo toista. Kenties viina on ainoa asia jota tältä alistuneelta ja passiivis-aggressiiviselta joukolta ei voi ottaa pois ilman vakavia seurauksia. Tai sitten kieltolain ajan vastarinta ilmentää vain ajoittain esiin tunkeutuvaa mutta silti katkeamatonta omapäisyyden juonnetta suomalaisessa mentaliteetissa, impivaaralaista haluttomuutta alistua yhteiskunnan vaatimuksiin silloin kun ne menevät liian pitkälle.

Joka tapauksessa suomalaisten kapinointi 20-luvulla oli esimerkillistä. Kansa ei noussut avoimeen kapinaan joka olisi voitu tukahduttaa, vaan ryhtyi eräänlaiseen italialaiseen lakkoon, oli yksinkertaisesti noudattamatta lakia. Siihen ei auttanut edes kurinpidon kiristäminen, vaan lopulta kieltolaki oli lakkautettava. Tätä spontaanin kansalaistottelemattomuuden kautta on pidettävä yhtenä historiamme suurista hetkistä, se voidaan laskea samaan sarjaan sortokauden vastarinnan ja talvisodan kanssa.

Varsinkin nykyisen hallituksen aikana on odotettavissa lainsäädännöllisiä mielivaltaisuuksia. Varsinkin sananvapautta vastaan voidaan käydä takautuvin vihapuhelaein, asettamalla virkamiehet arvostelun ulottumattomiin tai organisoimalla ilmiantojärjestelmiä. Ja jälleen kerran kaikki tehdään kansan omaksi parhaaksi, sivistyneen keskustelun tai ihmisoikeuksien nimissä. Toivoa sopii, että tällaiset pyrkimykset törmäävät yhtä laajaan välinpitämättömyyteen ja kansalaistottelemattomuuteen kuin kieltolain aikana. Mielettömät lait muuttuvat kuolleiksi kirjaimiksi kun kukaan ei kunnioita niitä.

–

Kirjallisuutta:

Algoth Niska: Seikkailujani (suomentanut Kyösti Helin; Hexen Press, 2019)

Jonna Pulkkinen: Kieltolaki. Kielletyn viinan historia Suomessa (Minerva, 2015)

–

–

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuorein kirja esseekokoelma ”Pyhä yksinkertaisuus” (2019). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.