SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ultima Staffanstorp

JOAKIM ANDERSEN   (suomentanut Alarik Notis)

Skånelainen Staffanstorpin kunta on viime päivinä joutunut mediamyllytykseen johtuen eräästä mainosvideosta, joka esittelee turvallisuuden ja yhteisöllisyyden pikkukunnan valtteina. Mainos on provosoinut ennalta-arvattavasti tiedostavaa luokkaa, joka syyttää mainosta rasistiseksi. Voimme vain spekuloida oliko tämä Staffanstorpin tarkoitus – jos oli, vie se ajatukset tapaan, jolla Trump saa ilmaista mainosta suututtamalla vastustajiaan. Markkinointimielessä video on joka tapauksessa menestys, sillä siitä on tullut viraali-ilmiö pienestä budjetista huolimatta ja se on myös metapoliittisesti onnistunut. Mainos osuu usean mielenkiintoisen nykyajan trendin solmukohtaan ja tuo ainakin kaksi niistä esille.

Ensinnäkin mainoksen aiheuttamat reaktiot osoittavat, että ideologia ei rajoitu pelkästään teksteihin. Vähintään yhtä tärkeässä osassa ovat kuvat ja assosisaatiot. Mainosvideon näyttelijät ovat kauttaaltaan kantaruotsalaisen näköisiä (ml. videon alussa näkyvä “nuorisojengi”, muu olisi aivan liian kaukana ns. mielipidekäytävän ulkopuolella ja tämäkin kertoo jotain kollektiivisista etuoikeuksista yms). Useat kommentaattorit pitävät tätä rasistisena. Kokonaan kantaruotsalaiset ryhmät ja yhteisöt ovat muuttuneet heidän silmissään epäilyttäviksi, lyhyesti sanottuna sellaiset hiertävät ja aiheuttavat heissä epämukavuutta. Jokainen voi vetää omat johtopäätöksensä siitä, mitä tämä tarkoittaa ruotsalaisen kantaväestön tulevaisuuden kannalta, jos valtaapitävät kokevat homogeeniset meikäläisporukat epämiellyttävinä. Mainoksen ympärillä käytävissä keskusteluissa asia tulee ottaa esille koska suuri yleisö ei välttämättä tiedosta, että tässä on kyse postmodernista rasismin muodosta. Poliittisesti korrektit eivät yksinkertaisesti kärsi edes nähdä meitä, koko olemassaolomme on tavallaan rasismia. Siitä johtuu paradoksi, jossa homogeeniset mustien ryhmät ovat ongelmattomia mutta homogeenisest valkoiset ryhmät aiheuttavat epämukavuutta “antirasisteissa”. Heidät on ehdollistettu reagoimaan näin pidemmän aikaa niin mainoksien kuin Hollywood-elokuvien avulla eikä niinkään teksteillä tai puheilla.

Toisekseen Staffanstorpin mainosvideo käsitetään petturuutena ja hyökkäyksenä Malmötä ja sen ongelmia ja sitä kautta koko liberaalia projektia vastaan. Fnordspotting onkin todennut, että reaktioiden hysteerisyys on täysin loogista. “Edistyksellisyyden tarjous” tarkoittaa käytännössä enemmän Malmötä, eikä kukaan halua sitä osakseen ymmärrettävistä ja tunnetuista syistä. Staffanstorp taas on se Ruotsi, jossa monet meistä kasvoivat, maa joka oli toimivampi ja homogeenisempi kuin siitä on sittemmin tullut. “Staffanstorp, paikka jollainen koko Ruotsin tulisi olla”. Ajatus, että ihmiset saisivat kaikessa rauhassa vertailla näitä kahta tarjousta on edistyksellisille turmiollinen, siksi hysteerinen demonisointi, siksi mainoksessa esiintyvien näyttelijöiden huonosti peitelty mustamaalaus iltapäivälehti Expressenissä et cetera. Liberaaleilla ei ole muutakaan, heidän tarjouksensa sisältää vain yhä enemmän nöyryyttämistä ja turvattomuutta. Kyse on mustasta pedagogiikasta, jossa palkintona on rangaistuksetta jääminen. “Tee niin kuin me sanomme, niin annamme sinun olla.”

Vertailu Malmön kanssa on mielenkiintoinen myös luokkaperspektiivistä. Neoreaktionäärit ovat kuvanneet aikamme rintamalinjaa siten, että daliitit ja bramiinit ovat liittoutuneet vaišyo-kastia vastaan. Jos tämä terminologia tuntuu vaikeaselkoiselta, voidaan daliitit kääntää “maahanmuuttaneeksi alaluokaksi”, bramiinit “managereiksi”, “boboiksi” tai “uudeksi luokaksi” ja vaišyo-kasti “tavalliseksi kansaksi”. Ranskalainen maantieteilijä Christophe Guilluy on kehittänyt samansuuntaisen teorian teoksessaan Twilight of the Elites, jonka mukaan bobot [boheemit porvarit, so. hyvin toimeentulevat arvoliberaalit, suom. huom.] ovat gentrifikaation kautta ottaneet haltuunsa suurkaupunkien yksityiset asuinalueet ja daliitit ovat käytännössä etnisesti puhdistamalla ottaneet haltuunsa keskeisten alueiden kunnalliset taloyhtiöt. Tuloksena on ilmiö, jota kutstumme white flightiksi, ja tavalliset ranskalaiset asuvat nykyään melko kaukana työpaikoistaan ja ovat haavoittuvaisia esimerkiksi polttoaineen hinnankorotuksille. Samansuuntaiset prosessit ovat käynnissä Ruotsissa.

Nyt kysymys kuuluukin, kuinka stabiili poliittisesti korrektin keskiluokan ja maahanmuuttaneen alaluokan liittouma oikein on. Jos Carl Schmittia on uskominen, se joka ei kykene hahmottomaan todellista vihollistaan on heikoissa kantimissa, ja edellä mainittu bramiinien ja daliittien liitto on suurelta osin tiedostamaton. Tiedostamaton osapuoli puree herkästi ruokkivaa kättä. Tämä tarkoittaa, että alati kasvava ei-eurooppalainen alaluokka tulee jossain vaiheessa kohdistamaan väkivaltaansa muihinkin kuin haavoittuvassa asemassa oleviin ranskalaisiin (“petit gaulois”) ja ruotsalaisiin (“svennar”). Näihin sanoihin sisältyy etnisen ulottuvuuden lisäksi selvä luokka-aspekti. Bobot, porvarilliset boheemit, joiden minäkuvaan kuuluu olennaisesti epämiehekkyys, ovat silloin helppo ja itsestäänselvä maalitaulu ja sama koskee myös heidän lapsiaan ja kotejaan. Malmöläinen Henrik Jönsson kuvasi ilmiötä Quillettessa julkaistussa artikkelissaan, jossa hän kertoo, kuinka hänen perheensä kotiin on murtauduttu useampaan otteeseen hänen ollessa paikalla tyttäriensä kanssa. Poliisi oli enemmän tai vähemmän suoraan neuvonut “asumaan jossain muualla kuin Malmössä” ja myöntänyt, että he ovat menettäneet tilanteen hallinnan (asia, joka ohimennen sanottuna selittää, miksi poliisi hiljattain kutsui kaupungissa todellista valtaa käyttävät pizzalle). Mutta Jönsson käsittelee myös, miten kaupungin kaaos on alkanut koskettamaan myös boboja vaikka hän ei kutsu itseään sellaiseksi: ”in recent years, the attacks have shifted from underprivileged areas and into the more prosperous city center, where professionals inhabit 19th-century houses on picturesque cobblestone roads.” Ammattitaitoiset ihmiset pakenevat kaupungista, muun muassa Staffanstorpiin.

Viimeistään tämä osoittaa, miten vastenmielinen on tämä yhteiskuntaluokka, joka ei kykene elämään niin kuin opettaa. Puhutaan lämpimikseen “monimuotoisuudesta” samalla kun sitä paetaan. Tämä kyvyttömyys heikentää tasaisesti myös heidän omien lastensa tulevaisuudennäkymiä, sillä kuten todettu, heidän ideologinsa eivät tule hyväksymään homogeenisiä enklaaveja missään. Tämä on sinäänsä mielekiintoista, sillä hyökkäykset Staffanstorpia vastaan tarkoittavat, että valtaapitävät epäävät omalta yhteiskuntaluokaltaan mahdollisuuden vähin äänin vetäytyä “monikulttuurisuuden” piiristä. Mutta tapaukset Jönsson ja Staffanstorp osoittavat, että liittolaissuhde korkeasti koulutettujen ruotsalaisten ja maahantuodun alaluokan välillä on kenties saavuttamassa päätepisteen. Liittolaissuhteella, jossa toinen osapuoli ryöstää ja nöyryyttää toisen osapuolen lapsia ja pommittaa heidän asuinalueitaan, ei ole erityisen hyvät lähtökohdat. Siinä tilanteessa on järkevää etsiä uusia ystäviä. Kyseessä on yhteiskuntaluokka, jolla on kollektiivisella tasolla merkittäviä resursseja mutta heikot edellytykset yksilötasolla. He ovat sitä paitsi käyttäneet suuren osan elämästään kouluttautuakseen oikeaoppiseen ajatteluun. On vaikea ennustaa, miten nopeasti henkinen uudelleenorientoituminen voi tapahtua uudessa vallitsevassa todellisuudessa. Hehän voivat muuttaa Staffanstorpiin ja tuoda aatteensa mukanaan. Nähtäväksi jää.

Yhteenvetona voimme todeta, että Staffanstorpin mainosivdeon ympärillä vellova sanasota on palanen nykyhistoriaa. Se havainnollistaa valkoisia vastaan suunnatun postmodernin rasismin, jonka mukaan valkoisuus on itsessään epämiellyttävää. “It’s not ok to be white”. Se havainnollistaa myös bobojen, white flightin ja alaluokan välisen ristiriitaisen suhteen sekä sen, miten Malmö ja Staffanstorp edustavat kahta erilaista vaihtoehtoa Ruotsille. Nämä teemat ovat olleet yhä useammin esillä julkisuudessa viime aikoina ja ihmiset ovat tulossa tietoisiksi niistä, vaikka mielipidekäytävä estääkin heitä puhumasta asioista selväsanaisesti.

Joakim Andersen (aiemmin tunnettu nimimerkillä Oskorei) kirjoittaa ruotsalaiselle motpol.nu -sivustolle.

%d bloggers like this: