SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Awakening-haastattelu 3: Olena Semenyaka (osa 1)

Olena Semenyaka on ukrainalaisen Kansalliset joukot -puolueen kansainvälisten asioiden sihteeri. Puolue on osa laajaa kansalaisliikettä, jonka perustana on Ukrainan kansalliskaartiin kuuluva ja sisäministeriön alaisuudessa toimiva Azov-vapaaehtoisrykmentti. Semenyaka toimii myös aktiivisesti kansainvälisessä Intermarium-projektissa. Intermariumista voi lukea lisää Timo Hännikäisen Sarastus-artikkelista ”Intermarium ja toinen Eurooppa” sekä M. A. Meretvuon geopoliittisiin kysymyksiin keskittyvästä blogista, jota hän pitää verkkolehti Kansalaisessa. Semenyaka on puhujana 6.4.2019 järjestettävässä Awakening-konferenssissa. Kahdessa osassa julkaistavan haastattelun on tehnyt ja suomeksi tulkinnut Timo Hännikäinen.

Olena Semenyaka, olet merkittävä hahmo Ukrainan nationalistipiireissä, ja sinulla on myös läheiset yhteydet moniin muihin eurooppalaisiin nationalistisiin / identitaarisiin liikkeisiin. Olet toiminut Oikeassa sektorissa ja Azov-rykmentissä. Kertoisitko hieman itsestäsi ja poliittisesta taustastasi?

Kiitos ystävällisistä sanoistasi! Lyhyesti sanottuna matkani nationalistipiireihin alkoi aatehistoriasta ja yliopisto-opinnoista, ja nyt olen kiertänyt täyden ympyrän, koska Ukrainan nationalistinen liike on saavuttanut kehitysvaiheen, jossa minun täytyy keskittyä pääosin laatimaan koulutusohjelmaa aktivisteillemme. Osallistun myös hankkeeseen, jossa kehitellään uutta humanitaarista ja tieteellistä perustaa koko ukrainalaiselle yhteiskunnalle.

Opintojeni ja jatko-opintojeni aikana tutkin Saksan konservatiivisen vallankumouksen perintöä. Päähuomioni kohdistui Ernst Jüngeriin ja hänen Martin Heideggerin kanssa käymäänsä keskusteluun länsimaiden vanhan metafysiikan muuttamisesta ja “jumalten paluun” mahdollisuuksista. Merkittävin filosofi, joka muovasi heidän keskusteluaan eurooppalaisen nihilismin ylittämisestä, oli tietenkin Friedrich Nietzsche, jonka filosofiaan minä puolestani tutustuin Jack Londonin romaanien välityksellä. Ilman voimakasta elämänviettiä filosofian takana minusta tuskin tulisi käytännön arkkitehtia niille paneurooppalaisille aatteille, joita Jünger, Julius Evola, Oswald Mosley, Pierre Drieu la Rochelle ja muut geopoliittisen kolmannen tien ajattelijat kannattivat. Niinpä teoreettiset opintoni ja käytännön toimintani limittyvät.

Aluksi kehittelin näkemyksiäni metapoliittisessa ryhmässä nimeltä Ukrainan Traditionalistinen Klubi, ja kun Maidanin vallankumous alkoi, aloin ajan mittaan kertyneiden kansainvälisten kontaktieni avulla mainostaa Ukrainaa poliittisen vapauden alueena, jossa on mahdollista kehitellä geopoliittista kolmatta tietä lännen ja Venäjän väliin. Kun Oikea sektori oli sirpaloitunut ja lakannut olemasta laajapohjainen kansallis-vallankumouksellinen liike, jatkoin työtäni Andrij Biletskin johtamassa Azov-liikkeessä. Tällä hetkellä Intermarium (Adrianmeren-Itämeren-Mustanmeren liitto) lännen “uudelleenlaukaisun” alustana on parlamentaarisen siipemme eli Kansalliset joukot -puolueen virallinen geopoliittinen oppi.

Toisin sanoen, geopoliittisen (sotilaallisen, taloudellisen, kulttuurisen, viestinnällisen ja niin edelleen) yhteistyön ohella Kansallisten joukkojen ulkomaanpolitiikka nojaa mutkikkaisiin metapoliittisiin käsityksiin, kuten “horisontaaliseen” (kulttuurinen ja sivilisaatioanalyysi, etnografia, identiteettipolitiikka jne.) ja “vertikaaliseen” (“pyöreä” historiankäsitys, arkeofuturismi, dynaaminen käsitys traditiosta, erityinen modernisaation muoto, jne.) aspekteihin, joista puhuin viimeisimmässä Etnofutur-konferenssissa Tallinnassa monien suomalaistenkin kuulijoiden läsnäollessa. Johtamani Kansallisten joukkojen kansainvälinen osasto on käynnistänyt metapoliittisen yhteistyöprojektin Plominin klubin kanssa viedäksemme pitkäaikaisen synergiamme uudelle tasolle. Tämänhetkinen työni liittyy näiden Azov-liikkeen kahden rakenteen limittymiseen.

Valitettavasti Guillaume Faye, ranskalainen Intermarium-teoreetikko, kuoli äskettäin. Mielestäni tehtävämme on jatkaa hänen geopoliittisen rakennelmansa kehittämistä.

Nationalistit olivat Maidan-mielenosoitusten etulinjassa vuonna 2013 ja heillä on tärkeä rooli meneillään olevassa sodassa, mutta he eivät ole saaneet merkittävää kansansuosiota Ukrainassa. Uskotko tilanteen muuttuvan tulevaisuudessa?

Itse asiassa kansallisen liikkeen mahdollisuudet ovat lisääntyneet dramaattisesti vallankumouksen jälkeen. Minun täytyy vielä huomauttaa, että Maidanin vallankumous on kesken, ja oligarkkien hallitsema media muovaa tai, tarkemmin ilmaistuna, ”edustaa” yhä vahvasti kansan mielipidettä. Ukrainan tämänhetkistä presidenttiä (seuraavat vaalit ovat maaliskuun lopulla) Petro Poroshenkoa voi luonnehtia sekä länsimieliseksi että oikeistopopulistiksi. Saadakseen länneltä taloudellista tukea, joka ei tietenkään päädy maamme talouden ja armeijan käyttöön, Poroshenko vakuuttelee alituiseen kannattavansa vakaasti ”avointa yhteiskuntaa” ja ”edistyksellisiä arvoja”. Koska ukrainalainen yhteiskunta ei kuitenkaan ole yhtä ”avomielinen”, Poroshenkon vaalikampanjan keskeiset iskulauseet kosiskelevat realistisesti ukrainalaisten konservatiivisia tunteita (”Äidinkieli! Armeija! Usko!”). Ukrainan heikentyneen taloustilanteen tuntien voin vakuuttaa, että hallinnon laajaa kannatusta osoittavat gallupit ovat väärennettyjä.

Kansalliset joukot -puolueen mielenosoitus.

Maaliskuun alussa Kansalliset joukot pakotti Poroshenkon erottamaan erään suojattinsa, joka oli kähveltänyt miljardeja puolustusbudjetista. Tutkimukset ovat kuitenkin jäissä eikä syyllisiä ole pidätetty. Pian tämän jälkeen Kansalliset joukot järjesti joukkokokouksen presidentin kanslian luona, ja Poroshenkon tapaaminen kansalaisten kanssa keskeytyi, kun aktivistimme esittivät hänelle hankalia kysymyksiä. Osa aktivisteista pidätettiin heidän jouduttuaan kahnauksiin poliisin kanssa. Tällä hetkellä Kansallisten joukkojen ja Poroshenkon vastakkainasettelu on kärjistymässä entisestään.

Lisäksi vallankumouksen jälkeinen poliittinen eliitti nousi valtaan vuonna 2014 kahdesta syystä: 1) Oikea sektori ei laajana kansallisena liikkeenä onnistunut tuottamaan sopivia henkilöitä tyhjiksi jääneisiin hallinnollisiin virkoihin, joten valtatyhjiön täyttivät Poroshenkon kaltaiset ”isänmaalliset” ja ”vallankumousmieliset” oligarkit. 2) Uuden ”kansallis-liberaalin” eliitin menestyksen on mahdollistanut pelkästään se, että he ovat omaksuneet tai oikeastaan kaapanneet kansallismielisten ajatukset Ukrainan kielen, historian, kulttuurin ja kansallissankareiden suojelemisesta. Esimerkiksi vuonna 2015 Ukrainan hallitus nosti Ukrainan vastarinta-armeijan (UPA) veteraanit, joita on niin lännessä kuin Venäjällä pidetty ”kolmannen valtakunnan yhteistyökumppaneina”, puna-armeijan veteraanien rinnalle. Mutta on sanomattakin selvää, että se oli vain poliittinen ele, jonka tarkoituksena oli mielistellä vallankumouksen herättämiä etnosentrisiä tunteita. Ukrainan hallitus ei myöskään piittaa kansallisten vähemmistöjen asemasta, mikä vahingoittaa Ukrainan suhteita sen naapurimaihin eli luonnollisiin liittolaisiimme.

Laajemmassa mittakaavassa Maidanin vallankumouksen ovat kaapanneet myös lännen poliittinen eliitti ja media, jotka ilmaisevat tukensa ukrainalaisten taistelulle demokratian ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Tämän strategian tarkoituksena on vähätellä nationalistien roolia, vaikka juuri nationalistit toteuttivat vallankumouksen kaduilla. Esimerkiksi nationalistinen Svoboda-puolue, joka liittoutui liberaalien kanssa Maidanin vallankumouksen aikana, menetti asemansa samasta syystä kuin Oikea sektori sai niin vähän ääniä vallankumouksen jälkeisissä parlamentti- ja presidentinvaaleissa. “Maltillisemmat” poliittiset voimat olivat varastaneet heidän agendansa.

Tästä syystä Azov-liike, uuden sukupolven nationalistiliike, omaksui erilaisen strategian. Tästä “armeijasta politiikkaan” -strategiasta puhuin myös Tallinnan konferenssissa, ja siinä keskitetään huomio parlamentaariseen politiikkaan ja pyritään vastaamaan hybridisodankäynnin haasteeseen, jonka Ukraina ja muu maailma ovat tällä vuosituhannella kohdanneet. Emme kehitä pelkästään Kansalliset joukot -puoluetta ja valmistaudu syksyn parlamenttivaaleihin, vaan kiinnitämme huomiota myös liikkeemme sotilaalliseen siipeen eli Ukrainan kansalliskaartin yhteydessä toimivaan Azov-rykmenttiin (joka on Ukrainan sisäministeriön alaisuudessa), kehitämme aluepuolustusta (Kansalliset miliisijoukot) ja veteraaniyhteisöä (Veteraaniveljeskunta), jonka jäseniä on mukana äskettäin perustetun Ukrainan veteraaniministeriön kansalaisvaltuustossa. Mutta strategista huomiota kiinnitetään myös koulutusohjelmiin, jotka tukevat yhteiskunnallista vastakulttuuria ja yliopistojen poliittista vapautta, sillä oikeistopopulismin poliittinen suosio on väliaikaista ja riittämätöntä.

Kansalliset joukot -puolue on Azovin ”parlamentaarinen siipi”. Se on liikkeenä melko uusi, mutta näyttää saavan suosiota erityisesti nuorten keskuudessa. Se muistuttaa Italian CasaPoundia, eurooppalaista identitaariliikettä ja muita epätavanomaisia nationalistisia ruohonjuuritason liikkeitä. Olivatko mainitsemani liikkeet jonkinlainen esikuva Kansallisille joukoille?

On totta, että Kansalliset joukot (Azov) nauttii suurta suosiota nuorison keskuudessa. Azov-liikkeen ympärille on muodostunut oma alakulttuurinsa, ja “azovilaiset” erottuvat selvästi muista ukrainalaisten nationalistiliikkeiden aktiiveista, joiden ajatukset ja ulkoasu eivät juurikaan ole muuttuneet sitten 90-luvun. Sekin pitää paikkansa, että CasaPound, jossa toimii useita ukrainalaistaustaisia aktivisteja ja joka yhtenä ensimmäisistä eurooppalaisista liikkeistä osallistui ja tuki Maidanin vallankumousta, on aina ollut roolimalli meille uuden sukupolven ukrainalaisille nationalisteille. Yksi toimitiloistamme, Kiovan ydinkeskustassa sijaitseva nuorisokeskus nimeltä “Kasakkatalo”, on perustettu CasaPoundin kuuluisan vallatun kerrostalon esimerkin mukaan. Siellä on kuntosali, luentosali, taidekoulu, äänitysstudio, ja mikä tärkeintä, siellä toimii metapoliittinen Plominin klubi, joka sekin on paljon velkaa CasaPoundin Zentropa-projektille ja myös Ranskan uudelle oikeistolle. Uuden paneurooppalaisuuden pioneerina CasaPound oli myös edustettuna toisessa Paneuropa-konferenssissa Kiovassa, paikalla oli heidän ulkomaankirjeenvaihtajansa Alberto “Zippo” Palladino. Projektina paneurooppalaisuus perustuu kahdelle pilarille, metapolitiikalle ja geopolitiikalle, ja nämä asiat toivat minutkin Kasakkataloon.

Identitaarienkin kanssa olemme läheisessä yhteistyössä, erityisesti saksalaisten (Flamberg Club, Jungeuropa Verlag). Keväällä 2018 puhuin Flambergin klubin järjestämässä Ukraina-illassa, ja loppukesästä puhuin Intermariumista ensimmäisessä Jungeuropa-foorumissa Dresdenissä. Viime helmikuussa kävin NPD:n Haus Montag Pirnassa, joka myös toimii heidän metapoliittisena keskuksenaan. Vierailun aikana sovimme julkaisuvaihdosta ystävällismielisten kustantamoiden kanssa, muiden muassa Götz Kubitschekin johtaman Antaios Verlagin. Myös Kiuas Kustannus on erittäin tervetullut mukaan joukkoon!

Viime kesänä vierailin myös Der Dritte Wegin tilaisuudessa nimeltä “Nuoriso myrskyssä”, joka piti sisällään urheilua, metapolitiikkaa ja musiikkia. Ensi toukokuussa puhun portugalilaisen vaikuttavasti nimetyn Escudo Identitário -järjestön konferenssissa. Sveitsiläiset, ranskalaiset, flaamilaiset, tsekkiläiset, slovakialaiset ja tietenkin balttilaiset etnofuturistijärjestöt, identitaariset videobloggarit ja aktivistit voidaan ehdottomasti lukea Kansallisten joukkojen liittolaisiin. Ja metapoliittisiin avauksiimme on tietenkin vaikuttanut suuresti Generation Identity.

Azov-rykmentin sotilaita.

Mutta myös erot ovat selviä, huolimatta Azov-liikkeen yhä suuremmasta keskittymisestä parlamentaariseen politiikkaan. Ainutlaatuiset historialliset olosuhteet, joissa puolisotilaallinen järjestö kehittyi nopeasti arvostetuksi eliittiyksiköksi ja kaltaiseni nuoret naiset nousivat kunnianhimoisten meta- ja geopoliittisten projektien johtoon, kohottavat meidät (ala)kulttuurisen tason yläpuolelle ja saavat meidät asettamaan globaaleja tavoitteita. Ne määrittävät Azov-liikkeen kehityksen logiikan ja sen tärkeimmät tämänhetkiset elementit: Azov-rykmentti (sotilaallinen siipi), Kansalliset joukot (parlamentaarinen siipi), Kansallinen miliisi (puolisotilaallinen rakenne) ja yli 30 sosiaalista, urheiluun tai koulutukseen liittyvää projektia, jotka toimivat itsenäisinä kansalaisjärjestöinä. Näin me itse asiassa rakennamme “valtiota valtiossa”, ja jotkut projektit, kuten isänmaalliset nuorisoleirit, ovat valtion tukemia. Korruptio, lännen myötäily ja Kremlin viides kolonna ovat kuitenkin liian vakavia ongelmia ratkaistavaksi tämäntyyppisellä “soluttautumisella”. Painostamme viranomaisia ja näytämme voimaamme tehdäksemme selväksi, että jos heidän vastuuton ja epäkansallinen politiikkansa saa aikaan uuden Maidanin, se ei salli heidän palata virkoihinsa isänmaallisessa valeasussa.

Onko nykyinen ukrainalainen nationalismi Stepan Banderan ja OUN:n suora perillinen, vai eroavatko ideanne aiemmasta traditiosta? Kiovan Rus on ilmeisesti edelleen tärkeä historiallinen kiintopiste Ukrainan nationalistisessa ajattelussa.

Nykyistä ukrainalaista nationalismia ei varmasti olisi syntynyt ilman OUN:n ainutlaatuista järjestötoimintaa ja sen osasto B:n (Bandera-osaston) osoittamaa taisteluhalua. Sellaisten järjestöjen puute lähimenneisyydessä selittää, miksi esimerkiksi venäläisten nationalistien on niin vaikea vaikuttaa alakulttuureihin. Ukrainan tapauksessa tällainen perusta on ollut olemassa siitä lähtien kun Neuvostoliitto hajosi ja Ukrainan valtio perustettiin muodollisesti uudelleen. Lisäksi OUN:n sotilaallinen siipi eli Ukrainan vastarinta-armeija (UPA) kävi tehokasta sissisotaa Neuvostoliittoa vastaan aina vuoteen 1955 saakka. Mutta nykyisen ukrainalaisen nationalismin perusta ei ole pelkästään OUN-UPA:ssa. Holodnyi Jarin partisaanit ja muut Ukrainan itsenäisyyden puolesta vuosina 1917-1921 taistelleet ovat Ukrainan tämänhetkisten vapaaehtoispataljoonien ja nationalistipuolueiden suoria edeltäjiä.

Ukrainalaisen nationalismin sotilaallinen ulottuvuus on syntynyt elinvoimaisena uudelleen vain Azov-pataljoonan ansiosta, ainoan vapaaehtoispataljoonan joka laajeni rykmentin kokoiseksi, vaikkakin monet nationalistit Ukrainan armeijassa ja kansalliskaartissa täyttävät isänmaallisen velvollisuutensa omissa pienemmissä yksiköissään, kuten Oikean sektorin perustamissa Ukrainan vapaaehtoisjoukoissa. Kuitenkin vain Azov on onnistunut perustamaan sotilaskoulun, joka on nimetty OUN:n perustajan Jevhen Konovaletsin mukaan. Sen järjestää kaikille Ukrainan asevoimien edustajille avoimia upseerikursseja ja pyrkii palauttamaan kersantin arvon, jonka neuvostoarmeija lakkautti.

Mutta Azov-liikkeen ideologia ja teoreettinen kehys on paljon laajempi, kuten on ukrainalaisen identiteetin kulttuuris-historiallinen perustakin. En puhu muiden Ukrainan nationalistiliikkeiden puolesta, koska useimmat niistä suhtautuvat epäluuloisesti paneurooppalaiseen tai muuhun laajempaan perspektiiviin, joka voisi sulauttaa niiden ideologisia rajoja. Niinpä vanha ajatuksemme kaikkien nationalistiliikkeiden aktiiveille avoimesta yliopistosta on edelleen ajankohtainen.

Kansalliset joukot on aloittanut historiallisen projektin nimeltä ”Kansakunnan muisti” täydentääkseen valtion rahoittamaa kommunismin purkamisohjelmaa, joka on usein pintapuolinen. Emme halua pelkästään kaataa kommunismin aikaisia muistomerkkejä, vaan myös korvata ne eri alueiden vähemmän tunnettuja kansallissankareita esittävillä patsailla.

Tämän projektin tuloksena Svjatoslav Rohkean, Kiovan Rusin soturikuninkaan, sinettisormus palautettiin Venäjältä Ukrainaan, josta se oli alunperin löytynyt. Svjatoslav on historiallisena hahmona hyvin tärkeä Azov-liikkeelle, sekä myös Intermarium-teoreetikko Jurij Lypalle ja kolmas tie -ideologi Mykola Stsiborskylle.

Meta- ja geopoliittisen toimintamme leikkauspisteessä on kuitenkin myös sellaisia historiallisia projekteja, jotka ylittävät ukrainalaisen identiteetin, etnogenesian ja valtiohankkeen. Esimerkiksi edellä mainitsemani Jevhen Konovalets vaikutti Kaunasissa ollessaan myöhempiin liettualaisiin neuvostovastaisiin partisaaneihin, metsäveljiin. Ylipäätään yksi koordinoimani Intermarium Support Groupin strategisista tavoitteista on levittää Euroopan kansojen paikallista, ja laajassa perspektiivissä paneurooppalaista, historiallista kuvastoa.

Tiukan tieteellistä taustaa Intermariumille ja paneurooppalaisuudelle tarjoaa indoeurooppalaisuuden tutkimus, jonka alueella tutkimme myös indo-iranilaisia kulttuurisia ja antropologisia vaikutteita, jotka tulivat nykyisen Ukrainan alueelle skyyttien ja sarmatialaisten mukana. Ennen Kiovan Rusia Ukrainassa olivat goottien ja skyyttien kuningaskunnat, joista molemmat ulottuivat myös Krimille ja jättivät sinne jälkensä. Edellä mainitsemani Jurij Lypa tutki kaupankäynnin myötä tulleita skandinaavisia ja kreikkalaisia vaikutteita tutkielmassaan “Varangeista kreikkalaisiin”. Äskettäinen geenitutkimus Ruotsissa viittaa siihen, että nykyisten ruotsalaisten DNA on lähes identtinen Ukrainassa 5000 vuotta sitten asuneiden ja sieltä myöhemmin länteen ja pohjoiseen muuttaneiden kansojen kanssa.

Pyhä maantiede, sekä teoreettisena tutkimuksena että muinaisten maamerkkien kenttätutkimuksena nyky-Ukrainassa ja muualla, auttaa elvyttämään ja vahvistamaan eurooppalaista yhtenäisyyttä kansallisten rajojen yli. Kehyksenä on arkeofuturismi, joka tarkoittaa arkaaisen maailmankäsityksen ja uskaliaiden ”faustisten” projektien yhdistämistä.

Olet ollut aktiivinen Intermarium-projektissa. Intermarium oli alkujaan Puolan johtaja Józef Pilsudskin suunnitelma keski- ja itäeurooppalaisten maiden valtioliiton perustamiseksi. Nyt keski- ja itäeurooppalaiset nationalistit yrittävät elvyttää suunnitelman vaihtoehtona EU:lle ja niin sanotulle Euraasian unionille. Voitko kertoa tästä enemmän?

Itse asiassa sotienvälisessä Euroopassa oli kolme vastaavanlaista Intermarium-suunnitelmaa, ja me viittaamme niihin kaikkiin Intermarium Support Groupin levittämässä aineistossa. Ne olivat marsalkka Pilsudskin Intermarium (Miedzymorze), NKVD:n salamurhaaman geopoliitikko Jurij Lypan Mustanmeren doktriini, ja Baltian-Mustanmeren suunnitelma, jonka oli kehittänyt latvialainen kenraali Peteris Radzins, joka palveli myös hetman Pavlo Skoropadskin päämajassa ja myöhemmin Ukrainan kansantasavallassa. Radzins on tässä mielessä ainutlaatuinen hahmo alueellisen tietoisuuden muotoutumisen kannalta, sillä hän oli sekä latvialainen että ukrainalainen patriootti. Tällä hetkellä olemme aktiivisessa yhteistyössä Latvian Kansallinen liittouma -puolueen ja Peteris Radzins -yhdistyksen kanssa, ja osallistumme toistemme järjestämiin tilaisuuksiin molemmissa maissa.

Mielenkiintoista on, että huolimatta kaikille suunnitelmille yhteisestä pyrkimyksistä siirtyä länsi-itä -akselista perinteiseen eurooppalaiseen pohjoinen-etelä -akseliin, Intermariumin koostumus oli erilainen Pilsudskilla, Lypalla ja Radzinsilla. Lypa keskittyi Mustanmeren alueen maihin, piti Valko-Venäjää Ukrainan ”kilpenä” ja luokitteli Puolan Baltian alueen maaksi. Radzins laski Baltian-Mustanmeren liittoon entiset Venäjän imperiumin alusmaat: Baltian maat, Suomen, Puolan ja Ukrainan. Pilsudskin tavoin Radzinsia huoletti sekä Venäjän että Saksan uhka, mutta toisin kuin Pilsudskilla ja Lypalla, hänen mielestään alueen tulevaisuuden kannalta tärkein maa oli Ukraina eikä Puola. Lypa ja Pilsudski liittivät suunnitelmiinsa ajatuksen Venäjän pilkkomisen itsenäisiksi kansallisvaltioiksi – ”prometheismin” doktriinin. Pilsudskin Intermarium-versiosta, johon kuuluivat myös Keski-Euroopan maat (Jugoslavia, Unkari ja Tsekkoslovakia) tuli nykyaikaisen Intermariumin eli Adrianmeren-Itämeren-Mustanmeren liiton perusta.

Vuonna 2015 Puolan juuri valittu presidentti Adrzej Duda ehdotti Adrianmeren-Itämeren-Mustanmeren maiden kumppanuuden kehittämistä virkaanastujaispuheessaan. Suunnilleen samoihin aikoihin Kroatian presidentti Kolinda Grabar-Kitarovic perusti kahdestatoista EU-maasta koostuvan Adrianmeren-Itämeren-Mustanmeren ryhmän. Vuoden 2016 Dubrovnik-foorumissa ryhmän nimi muutettiin ”Kolmen meren aloitteeksi”. Yksi foorumin paneelikeskusteluista oli nimeltään ”Eurooppaa lujittamassa: pohjoisen ja etelän yhdistäminen”. Vuonna 2017 Donald Trump osallistui Kolmen meren aloitteen huippukokoukseen, ja siellä hän ei pelkästään asettunut Puolan puolelle kysymyksessä siirtolaiskiintiöistä ja taakanjaosta, vaan lupasi myös täyden taloudellisen tuen Kolmen meren vaihtoehdolle.

Visegrád-nelikon (jonka julkilausumaton viides jäsen on Kroatia) ohella Kolmen meren aloitetta voi pitää EU:n sisäisinä autonomisina liittoumina, vaikkakin ne virallisesti pyrkivät syvempään integraatioon. On kuitenkin vain yksi skenaario, sotilaallinen sellainen, joka mahdollistaisi Intermariumin rakentamisen puhtaalta pöydältä. Muussa tapauksessa kannatamme realistista askel kerrallaan -strategiaa autonomisesta liittoumasta itsenäiseksi sotilaallis-poliittiseksi blokiksi. Tässä ensimmäisessä vaiheessa pyrimme yhteistyöhön myös ”tavallisten” oikeistolaisten EU-kriitikkojen kanssa.

Pidämme Pohjoismaiden neuvostoa esikuvaluonnoksena alueellisen yhteistyön ensimmäiselle vaiheelle. Neuvoston jäsenenä Suomi tietää, että se on pohjoisen alueen hallitusten kansainvälinen yhteistyöelin, jonka tarkoitus on lisätä alueen kilpailukykyä ja tehostaa taloudellisten, ekologisten ja muiden ongelmien ratkaisemista. Aivan niin kuin ideoimamme Intermarium, Pohjoismaiden neuvosto koostuu maista, jotka kuuluvat eri sotilallisiin ja geopoliittisiin liittoihin. Norja ja Islanti ovat NATO:n jäseniä mutteivät EU:n, Ruotsi ja Suomi kuuluvat EU:iin mutteivät NATO:on, Tanska on molempien jäsen.

Samoin Baltian maat, Unkari, Puola, Romania jne. ovat sekä EU:n että NATO:n jäsenmaita. Avainmaat kestävän Intermariumin kehittämiseksi ovat kuitenkin Ukraina, joka on liittoutumaton, ja Valko-Venäjä, joka tällä hetkellä yrittää välttää masentavan kohtalon joutua Venäjän federaation jäsenmaaksi. Pohjoismaiden neuvoston malli sallii kuitenkin näiden maiden tehdä keskenään yhteistyötä rinnakkaisen tai monisuuntaisen geopolitiikan alueella. Viron suureksi kasvanut EKRE-puolue, jonka puolueohjelmaan kuuluu Intermariumin strateginen kehittäminen erillään euroatlanttisesta yhteistyöstä, on kirkas esimerkki tällaisesta viisaasta ja kaukokatseisesta lähestymistavasta.

Suomi on monessa mielessä rajamaa (skandinaavinen ja balttilainen, eurooppalainen ja suomalais-ugrilainen, länsi- ja itäeurooppalainen ja niin edelleen), puhumattakaan siitä että sen oma historiallinen vapaustaistelu muistuttaa Ukrainan vastaavaa. Niinpä sillä on hyvin tärkeä asema Intermarium Support Groupin ja Kansallisten joukkojen geopoliittisessa ohjelmassa. Lisäksi Suomella on yhteys Venäjän alueella asuviin suomalais-ugrilaisiin kansoihin, joten sen maantieteellis-kulttuurinen vaikutusvalta on suuri.

Kun Keski- ja Itä-Euroopan maat pyrkivät kyseenalaistamaan EU:n “keskus-periferia” -mallin, Ukrainalla on pätevä syy pyrkiä alueelliseen yhdentymiseen puolustuksellisista syistä. Venäjän varustautumista ei voi jättää huomiotta alueella. Latvia ei erityisemmin luota NATO:n väliintuloon, jos Donbassin tapahtumat toistuvat niissä latvialaisissa kaupungeissa, joissa on venäjänkielinen “vähemmistö”. Kymmenisen vuotta sitten tuollaiset epäilykset olisivat olleet mahdottomia Latviassa. Mutta vuoden 2014 jälkeen lännen reaktio Krimin miehitykseen sekä NATO:n kriisi ovat selvästi osoittaneet, että sotilasliitto ei reagoi hybridisodankäyntiin. Vuonna 2008 monet uskoivat, että NATO:n kieltäytyminen hyväksymästä Georgiaa jäseneksi antoi Venäjälle luvan hyökätä maahan ja perustaa sen alueelle ensimmäiset nukketasavallat. Toisin sanoen aluetta ei aikoihin ole jätetty oman onnensa nojaan, mutta euroatlanttisen solidaarisuuden romahdettua tilanne on selvästi muuttunut.

Niinpä Ukrainan tilanne saattaa helposti laukaista alueen uudelleenvarustautumisen ja lopulta yleiseurooppalaisen puolustusjärjestelmän sekä Keski- ja Itäeurooppaa suojelevan ydinasekilven luomiseen. Tässä mielessä Ukrainan ja Japanin kehityskulut ovat hyvin samankaltaisia. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto miehitti Kuriilien saaret, ja vasta uusien Pohjois-Koreaan liittyvien jännitteiden jälkeen Yhdysvallat on näyttänyt Japanin varustautumiselle vihreää valoa. Vaikka Ukrainaa ei pakotettu Japanin kaltaiseen radikaaliin aseistariisuntaan, se luopui vuonna 1994 maailman kolmanneksi suurimmasta ydinasepelotteesta vastineeksi “turvatakuista” ja “poliittisen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden” tunnustamisesta. Takuut ja tunnustuksen antoivat Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Venäjä (myöhemmin joukkoon liittyivät Ranska ja Kiina), ja näistä Venäjä hyökkäsi myöhemmin Donbassiin ja miehitti Krimin. On tarpeetonta sanoakaan, että Ukraina suhtautuu myönteisesti kaikentyyppiseen sotilasyhteistyöhön alueella sekä armeijan modernisoimiseen.

Muistamme hyvin, että viime vuosisadalla ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot olivat kiinnostuneita itäisestä Euroopasta vain karanteeni- ja puskurivyöhykkeenä. Ukrainan hallitusten vaihtuessa tiheästi, Puolasta tehtiin lännen etuvartio, joka kuitenkin pian uhrattiin kolmannelle valtakunnalle ja Neuvostoliitolle, aivan niin kuin Ukrainakin. Nykyään tilanne ei ole paljon muuttunut, joten ne jotka puhuvat lännen imperialismista ja Zbigniew Brzezinskin ”suuresta shakkilaudasta” unohtavat sen yksinkertaisen tosiseikan, että EU ja NATO itse tekivät selväksi ettei Ukraina olisi tervetullut niiden jäseneksi seuraaviin 20 vuoteen. Minskin rauhansopimus ja Morelin suunnitelma, joka salli vaalit Ukrainan miehitetyillä alueilla ilman vanhan rajan palauttamista ja jonka Ukrainan hallitus torjui vasta Kansallisten joukkojen järjestämän 10 000 ihmisen mielenosoituksen jälkeen, osoittavat nekin, että länsi piittaa itäisen Euroopan kohtalosta senkään vertaa kuin 1900-luvulla. Joka tapauksessa me näemme nykyhetkessä historiallisen tilaisuuden palauttaa Euroopan geopoliittinen itsenäisyys, ja otamme haasteen vastaan.

Intermarium Support Groupin jäsenistöä.

Intermarium Support Groupin strategiana on olla aluksi yhteistyössä alueen hallinnollisten rakenteiden ja Intermarium-suunnitelmalle myötämielisten kansalaisjärjestöjen kanssa, sitten muodostaa liittoja alueen poliittisten puolueiden (esimerkiksi Latvian Kansallisen liittouman ja Viron EKRE:n) kanssa, ja niiden noustua valtaan muodostaa Pohjoismaiden neuvoston kaltainen kansainvälinen parlamentaarinen elin ja perustaa Intermarium itsenäisten kansojen konfederaatioksi. Toteutamme tätä strategiaa edistämällä Intermarium-projektia Ukrainassa, sen lähialueilla ja muualla, liennyttämällä mahdollisia etnisiä ristiriitoja alueella ja järjestämällä vuosittaisia konferensseja alueen maiden hallinnollisten ja sotilaallisten rakenteiden edustajille.

Intermarium Support Group on järjestänyt jo kolme kansainvälistä konferenssia, joihin on Ukrainan edustajien lisäksi osallistunut valkovenäläisiä, puolalaisia, venäläisiä (Kaliningradin alueelta), kroatialaisia, latvialaisia, liettualaisia, virolaisia, georgialaisia ja slovakialaisia. Unkarin, Romanian, Liettuan ja Puolan sotilasattaseat olivat läsnä järjestön avajaiskonferenssissa. Kolmannessa konferenssissa me lisäksi laadimme suunnitelman tulevasta turvallisuusyhteistyöstä Puolan puolustusministeriötä edustavan Damian Dudan kanssa, ja kroatialainen prikaatinkenraali Bruno Zorica lupautui auttamaan Ukrainan muukalaislegioonan kehittämisessä. Ensin mainittu suunnitelma alkaa toteutua niinkin pian kuin tämän vuoden huhtikuussa, jolloin Lublinissa kokoontuu turvallisuusfoorumi, ja jälkimmäistä aletaan luultavasti panna täytäntöön syyskuussa Zagrebissa järjestettävässä seuraavassa Intermarium-konferenssissa. Tällä hetkellä Kroatian nationalistiset puolueet ovat luomassa koalitiota, joka toimii tapahtuman isäntänä. Sitä paitsi juuri kroaatit avoimesti myönsivät, ettei heidän itsenäisyystaistelunsa onnistunut niinkään lännen ansiosta kuin lännen vaatimusten uhmaamisen vuoksi.

Toinen merkittävä ero oman Intermarium-visiomme ja viime vuosisadan vastaavien välillä on paneurooppalainen näkökulma, joka on suosittu puheenaihe Intermarium-projektin länsieurooppalaisten ymmärtäjien keskuudessa. Heitä se kiinnostaa yleiseurooppalaisen suurvallan rakennusalustana.

%d bloggers like this: