SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Reconquista 2.0

LAURI STARK

Historia toistaa itseään, vaikka ei koskaan sellaisenaan. Aiemmin tapahtunut ei determinoi tulevaa, eikä itsessään ole kaava tulevaisuuden ennustamiseksi. Olisi kuitenkin tyhmää olla katsomatta taustapeiliin ja oppimatta menneestä. Tietyt kuviot ja muodot toistuvat, eri aikojen välille vedettävät paralleelit antavat vihjeitä. Muutoksen tuulet puhaltavat, vaan mihin suuntaan?

Reconquista viittaa 700-vuotiseen jaksoon, jonka aikana maurivalta ajettiin pois Pyreneiden niemimaalta. 700-luvulla alkanut kamppailu päättyi vuonna 1492 Granadan valtaukseen. Prosessi ei ollut yhtenäinen monestakaan syystä, mutta pala palalta valloittaja hivutettiin takaisin. Omasta perspektiivistämme on mahdotonta hahmottaa moista aikajännettä, mikä antaa muistutuksen ettei pikavoittoja ole luvassa. Samalla se antaa toivoa, peliä ei ole menetetty niin kauan kuin vähäinenkin vastarinta elää.

Kirjoitukseni kannalta kiinnostavinta on kuitenkin, mitä tapahtui reconquistan päätyttyä. Iberian niemimaan takaisinvaltaus oli dramaattinen jakso, mutta sen jälkipyykki tarjoaa mehevimmän näkökulman nykyaikaan. Euroopassa ei näet ainakaan vielä ole kalifaatteja, eikä yhdenkään maan perustuslakiin ole kirjattuna shariaa. Muslimeilla ei ole omia armeijoitaan, ei edes miliisejä. Mutta Euroopassa on muslimeja ja päivä päivältä vain enemmän. Se, mitä lähitulevaisuudessa on odotettavissa, tulee heijastelemaan Espanjan tapahtumia reconquistan jälkeisinä vuosisatoina. Mitä siis tapahtui?

Vuonna 1492 muhamettilaiset kärsivät ratkaisevan sotilaallisen tappionsa ja kristityt vallat sinetöivät asemansa niemimaan herroina. Voittajilla oli kuitenkin käsissään ongelma, nimittäin maurivallan jäljiltä muodostunut suuri muslimiväestö. Siinä missä noin satatuhatta juutalaista ajettiin maasta välittömästi ulos, suhtauduttiin muslimeihin suopeammin ja suotiin heille jopa uskonnonvapaus Granadan alueella. Populaatio ei toki ollut aivan entisensä, sillä arviolta nykyisen Suomen väkilukua vastaava määrä oli vähentynyt reiluun puoleen miljoonaan reconquistan loppuessa. Ymmärrystä ei kuitenkaan loputtomiin riittänyt, kun valloitetut kieltäyivät kääntymästä kristinuskoon. Alkoi pakkokäännytys ja vapauksien kaventaminen. Seurasi kapinoitakin, mutta lopulta muslimit taipuivat ja kääntyivät. Syntyi uusien kristittyjen vähemmistö, moriskot.

Muodollisesta statuksestaan huolimatta valtaosa moriskoista jatkoi islamin harjoittamista salaa, paikoitellen he tekivät niin jopa avoimesti. Heidän lojaliteettinsa oli kyseenalainen ja tämä kasvatti tyytymättömyyttä. Yhtäältä oli inkvisitio vaatimuksineen ja toisaalta tavallista kansaa, joka näki moriskot kilpailijoinaan; etenkin itäisen Espanjan alueella Aragoniassa ja Valenciassa vallitsi syvä juopa paikallisen kristillisen keskiluokan sekä moriskoista koostuvan maatalousväestön välillä. Taloudelliset intressit löivät yhteen, eikä asiaa auttanut että paikallinen aatelisto hyötyi moriskojen työpanoksesta. Tilanteessa voi nähdä yhteyden nykypäivän eliittiin sekä heidän tahtoonsa riistää ulkomailta tuotua halpatyövoimaa ja yrityksessään polkea samalla kantaväestön asemaa.

Granadan moriskoja esittävä piirros 1500-luvulta.

1500-luvun aikana ristiriidat kasvoivat, ja myös Espanjan kokemat ulkopoliittiset paineet vaikuttivat asiaan. Vuonna 1609 saavutettiin käännekohta kruunun antaessa käskyn moriskoväestön karkottamisesta koko valtakunnan alueelta. Määräystä oli toteltava kuoleman uhalla ja mukaansa karkotetut saivat ottaa vain sen, minkä pystyivät kantamaan. Tylyistä ukaaseista huolimatta prosessi ei ollut erityisen väkivaltainen, eikä millään muotoa suoraviivainen. Karkotettujen määrä on edelleen kiistakysymys, mutta puhutaan kuitenkin noin parisataatuhatta henkeä käsittävistä luvuista. On arvioitu, että ehkä vajaa puolet moriskoista ei koskaan lähtenyt ja että karkotetuistakin osa palasi myöhemmin. Pakosalle ajetut hajautuivat pääosin Ottomaanien valtakuntaan Pohjois-Afrikkaan, mutta meni heitä myös Ranskaan ja Italiaan.

Vuodesta 1609 vuoteen 1614 kestäneet karkotukset olivat mutkikas tapahtumaketju, sillä olosuhteet vaihtelivat vahvasti paikasta toiseen. Esimerkiksi edellä mainitut Aragonia ja Valencia olivat jännitteisiä alueita, joissa segregoituneet väestöt olivat kroonisessa konfliktissa keskenään. Paikallinen aatelisto vastusti karkotuksia rahallisten intressiensä vuoksi, mutta eivät kyenneet niitä estämään. Väestönsiirrot olivat perusteellisia ja arviolta 33 % Valencian koko populaatiosta ajettiin pois. Tämä johti perinpohjaiseen taloudelliseen romahdukseen, sillä karkotetut olivat pääasiassa maanviljelijöitä eikä jäljelle jäänyt väestö kyennyt heidän paikkaansa täyttämään. Toisaalta taas Kastilian ja Andalusian alueilla moriskoja oli vähemmän ja he olivat ylipäätään paremmin integroituneita. Paikallisväestö suhtautui heihin usein myötämielisesti ja vastusti karkotusyrityksiä. Joillain alueilla moriskot olivat osana paikallista eliittiäkin. Niinpä karkotukset jäivät vain osittaisiksi, eivätkä paluumuuttajatkaan olleet harvinainen näky.

Mitä voimme tästä oppitunnista tajuta? Että ainakaan yleiseurooppalaista ratkaisua muukalaiskysymykseen ei ole tulossa. Osassa maista ristiriidat ovat syvällä ja tulehtuneita lähes kuolioon asti. Tämän lisäksi esimerkiksi Ruotsissa ja Saksassa ulkomaalaiset ovat niin kiinteä osa taloutta, että heidän karkottamisensa aiheuttaisi vaikeuksia. Mutta kuten historian taustapeilistä näkyy, ei tietyn rajan jälkeen moisia ratkaisuja epäröidä. Valencialaisille oli lyhyellä tähtäimellä epäilemättä epäsuotuisaa uhrata taloudelliset etunsa, mutta pitkällä aikavälillä heidän jälkeläisensä kiittivät. Rahaeliitti esittää vastalauseensa, kuten se on aina tehnyt. Mutta heidän setelinsä eivät voita kansanjoukkojen ylivoimaa. Espanjalaiset juurivat onnistuneesti islamin vaikutuksen tyystin, kunnes vasta nykypäivänä samainen vitsaus on palannut kansainvaelluksen muodossa.

Toisaalta on epäilemättä alueita, joilla on tapahtunut aitoa integraatiota tai jopa assimiloitumista. Eniten tämä tuntuu luultavimmin keskiluokkaistuneiden korttelien asujaimistoissa, jotka voivat monietnisestä rakenteestaan huolimatta olla sosioekonomisesti tasalaatuisia. Jos ja kun karkotuksiin ryhdytään puhtaasti etnisillä perusteilla, voi moniväristen alueiden valkoisille asukeille olla mahdoton ajatus että naapuri olisi ajettava ulos. Identiteettikomplikaatiot ovat väistämätön osa monikulttuuristen yhteiskuntien olemassaoloa ja on mahdotonta sanoa, millaista roolia ne näyttelevät tulevissa tapahtumissa. Jos siis reconquistan jälkeinen Andalusia tai Kastilia antavat minkäänlaista esimerkkiä, on mahdollista että muslimit ovat paikoitellen tulleet jäädäkseen.

Huomattavaa kuitenkin on, että uuden reconquistan koittaessa islam häviää Euroopasta joka tapauksessa; näin tapahtuu väestönsiirtojen ja assimilaation myötä. Se, miltä Euroopan geneettinen kartta näyttää tulevaisuudessa, onkin sitten kysymysmerkki. Alkuperäinen reconquista ja sitä seuranneet karkotukset eivät onnistuneet poistamaan islamilaisen väestön vaikutusta tyystin; he jättivät DNA-jälkensä Espanjaan. Tutkimuksista saadun tiedon mukaan nykyisen Espanjan ja Portugalin väestön perimässä on noin viisi prosenttia pohjoisafrikkalaista DNA:ta, mikä on paljon verrattuna Eurooppaan yleisesti. Kyseessä on kuitenkin jäämä, eivätkä historiallisten moriskojen jälkeläiset muodosta enää erillistä vähemmistöä. Pragmaattisesti ajatellen tässä ei ole mitään vikaa, sillä tuon tason assimiloituminen häivytti etnis-uskonnolliset ristiriidat. Ja sikäli kuin kyseisistä ristiriidoista vapaa kansallinen tulevaisuus on tavoitteemme, näyttää vuosisatojen takainen Espanja mallin reconquistalle 2.0.

Lauri Stark on parantumaton nostalgikko ja kynäilijä.

Information

This entry was posted on maaliskuu 21, 2019 by in Historia, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: