SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Itsenäisyyspäivän jälkilöylyt

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

TIMO HÄNNIKÄINEN

On jälleen aika kirjoittaa perinteinen jälkipuinti itsenäisyyspäivän juhlallisuuksista. Päivää edeltänyt ja sen jälkeinen mediasota oli tänä vuonna poikkeuksellisen kiivasta ja sisälsi huikeita farsseja, kuten paljon puhutun lasten alpakkatapahtuman paljastuminen yritykseksi viedä 612-kulkueelta lähtöpaikka. Näistä on kirjoitettu muualla niin paljon, että keskityn tässä 612-kulkueeseen ja sen jälkeiseen Suomi 100-konserttiin.

Kaiken kaikkiaan kulkue sujui hyvässä järjestyksessä. Saapuessani Töölöntorille vähän ennen kulkueen lähtöä näytti, että paikalla olisi ollut selvästi edellisvuotta vähemmän väkeä. Mutta järjestäytymisen aikana mukaan liittyi sivukaduilta loputtoman tuntuinen virta ihmisiä, ja lopulta liikkeellä oli poliisin arvion mukaan noin 2800 osanottajaa. Oma arvioni on jonkin verran suurempi, noin 3500 ihmistä. Soihtuja oli tämänkertaista kulkuetta varten tilattu 2200 kappalletta, ne kaikki jaettiin ja soihduttomia oli joukossa paljon.

Sää oli tällä kertaa ihanteellinen, varsinkin vuoden 2015 katastrofaalisiin olosuhteisiin verrattuna, ja lämpötilakin oli edellisvuotta miellyttävämpi. Kasvot eivät paleltuneet eikä räntäsade piiskannut soihtuja sammuksiin. Aiemmista virheistä järjestelyissä oli myös opittu. Edellisenä vuonna Hietaniemen hautausmaalle oli aiheutunut sotkua pois heitetyistä soihduista, nyt soihdut kerättiin pois jo hautausmaan portilla. Käytännön järjestelyistä vastaavat olivat tehneet kovan ja hatunnoston arvoisen työn, ja poliisin turvatoimet olivat pitävät.

Kulkueen rauhallista ja hyvää henkeä alleviivasi niin sanottujen vastamielenosoittajien toiminta. Heitä oli kerääntynyt reitin varrelle 30-50 kappaletta, ja kömpelöt ja vaimealla itkuvirsinuotilla esitetyt iskulauseet aiheuttivat spontaaneja naurunremakoita kulkueessa. Joku heitti kananmunia marssijoita kohti, jolloin järjestysmiehet painoivat hänet nopeasti katuun ja poliisi korjasi talteen.

Pikanttina yksityiskohtana voisin mainita, että jossakin vaiheessa huomasin, että edelläni kulki afrikkalaista syntyperää oleva pariskunta soihdut kädessä. Myöhemmin joku tiesi kertoa heidän olevan etiopialaisia, jotka ovat asuneet Suomessa kymmenkunta vuotta. Ironista kyllä, 612 näytti olevan etnisesti kirjavampi kuin sitä vastustamaan kerääntyneet kantaväestön eliittikakarat ja elämäntapasyrjäytyneet.

Mutta ei koskaan niin hyvää, ettei olisi jotain pahaakin. Osa marssijoista oli kyvyttömiä tai haluttomia noudattamaan moneen kertaan julki lausuttua sääntöä, jonka mukaan 612 on poliittisesti sitoutumaton ja poliittisten sekä järjestötunnusten käyttö sen aikana on kiellettyä. Näkyvimmin sääntöä rikkoi pari-kolmekymmentä Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsentä, jotka kantoivat järjestönsä väreillä ja riimutunnuksella varustettuja kaulahuiveja tai olivat pukeutuneet järjestön logolla koristeltuun takkiin. Lisäksi näkyi muutama Perussuomalaisten kaulahuivia kantanut, ja joku kantoi jopa pahvista kylttiä, jossa luki ”Hallitus ja matut ulos”.

Tunnuksia on näkynyt aiemmillakin marsseilla, ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että asialle olisi nyt tehtävä jotain. Vähän väliä järjestäjille on esitetty vaatimuksia, että aatesuuntauksen x tai y edustajia pitäisi kieltää tulemasta kulkueeseen. Tällaisia vaatimuksia olen aina vastustanut, sillä kulkue on sitoutumaton ja tarkoitettu kaikille poliittisista näkemyksistä riippumatta, eikä asiassa ole poikkeuksia. Jos joku haluaa osallistua siihen kunnioittaakseen Suomen itsenäisyyttä, minulle on sama vaikka hän olisi sarjamurhaaja. Tämän suvaitsevaisuuden ehtona kuitenkin on, että ihmiset tulevat paikalle omana itsenään eivätkä yritä käyttää tilaisuutta aatteensa mainostamiseen. Jos ei voi olla mainostamatta viiteryhmäänsä yhtenä iltana vuodessa noin puolentoista tunnin ajan, kannattaa etsiytyä johonkin aivan muuhun tilaisuuteen.

Kyseessä ei ole aivan vähäpätöinen asia. Vaikka tunnuksia kantavia on aina ollut pieni vähemmistö osallistujista, sanomalehdissä tullaan jälkeenpäin näkemään juuri ne valokuvat, joissa Vastarintaliikkeen logot ja vastaavat näkyvät. Silloin on kätevä kirjoittaa ”äärioikeiston kulkueesta”, ”natsimarssista”, ”mielenosoituksesta” ja niin edelleen. Ja entäpä jos tulevina vuosina joukossa alkaa näkyä anarkistien, kommunistien ynnä muiden symboleja kantavia ihmisiä, jotka vetoavat siihen että onhan poliittisia tunnuksia muillakin?

Käytännön ratkaisu ongelmaan on sitten toinen kysymys. Puserolaki ei ole ollut voimassa sitten vuoden 1945, joten juridisia keinoja kiellon valvomiseen ei ole. Tänä vuonna järjestysmiehet kyllä huomasivat sääntöjä rikottavan ja asiasta oli neuvoteltu etukäteen poliisinkin kanssa, mutta poliisin ohjeistuksen mukaan pukeutuminen kuuluu yksilönvapauden piiriin eikä sen perusteella voida poistaa ketään voimakeinoin. Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen kohdalla tilanne todennäköisesti muuttuu, koska järjestö on äskettäin julistettu laittomaksi, ja asian edetessä ylempiin oikeusasteisiin tuomioistuin luultavasti määrää sille väliaikaisen toimintakiellon, joka koskee myös liikkeen tunnusten käyttöä.

Liian suurta painoarvoa en toki halua tälle asialle antaa. Jos noin 3000 ihmisen joukossa on kolmisenkymmentä kansallissosialistisen järjestön kannattajaa, osoittaa melkoista tarkoitushakuisuutta väittää tapahtumaa uusnatsistiseksi. Tarkoitushakuisuuttahan toimittajilta, poliitikoilta ja vasemmistoaktivisteilta toki löytyy, mutta omilla aivoillaan ajattelevien ei kannattaisi tästä liikaa piitata. Kaiken tapahtuman ympärillä vuosittain kiehuvan polemiikin perusteella voi päätellä, että kulkueesta jolla oli alkujaan yhdistävä tarkoitus on tullut yhteiskuntamme jakaantumisen yksi mittari. Minua se ei sinänsä haittaa, sillä aina kulkueen vastustajien joukkoa katsellessani tunnen kuuluvani oikeaan porukkaan. Mieluummin marssin kulkueessa jossa saattaa olla mukana muutama uusnatsijärjestön jäsen kuin Antifan, anarkistien ja muun rupusakin seassa.

Toinen itsenäisyyspäivän keskeinen tapahtuma oli Vantaan Bar Rock Bearissa pidetty Suomi 100 -konsertti, jota Sarastus oli mukana järjestämässä. Vaikka jotkut lehdet olivat kirjoittaneet siitä ”natsien jatkoina”, ainakaan Vastarintaliikkeen jäseniä en nähnyt yleisössä. Sen sijaan Suomen Sisun ja KELSU ry:n väkeä sekä Sarastuksen avustajakuntaa tunnistin joukosta runsaasti, ja heidän lisäkseen baariin ahtautui suuri määrä monenlaisia musiikinystäviä. Tervehdyksen yleisölle esitti Jarkko Pesonen, ja musiikista vastasivat neofolk-trubaduuri Pyhä Kuolema alias Mikko Pöyhönen sekä rockyhtyeet Vapaudenristi ja Sankar’hauta.

Musiikkiosuuden avannut Pyhä Kuolema soitti kirkkaan ja komean kappalevalikoiman, johon kuului myös levyttämätöntä materiaalia. Pyhän Kuoleman laulut ovat kansallisromanttisia mutta samalla siinä määrin henkilökohtaisia ja kekseliäitä, että tekijän itse käyttämä nimitys ”Suomi-avantgarde” on aivan perusteltu. Vaikka toisena soittanut Sankar’hauta ei juurikaan vastaa omaa musiikkimakuani, sen esitys oli erinomaisen viihdyttävä. Vanhoista isänmaallisista ja marssilauluista (Sillanpään marssilaulu, Akateemisen Karjala-seuran marssi, Vapaussoturin valloituslaulu ym.) tehdyt hardcore-versiot olivat tarkalla ammattitaidolla soitettuja ja saivat yleisön liikkeelle.

Illan pisimmän osuuden soitti Mikko Aspan luotsaama kolmihenkinen Vapaudenristi, ja sen musiikissa kansallishenkinen aatteellisuus oli avoimimmin läsnä. Yhtyeen punk- ja RAC-vaikutteisen rockin etuna on kuitenkin mahdottomuus naulata sitä mihinkään tarkasti määriteltyyn ideologiseen julistukseen. Verenperinnöstä ja ihmismielen mytologisesta puolesta kertovat sanoitukset olivat ehdottomia ja avoimia samanaikaisesti. Aspa itse kertoi poliittisuudestaan tyhjentävästi Sarastuksen haastattelussa pari vuotta takaperin:

Jos kyse on siitä, edustanko jotain tarkasti määriteltyä oikeaoppisuudestaan tarkkaa poliittista linjaa tai puoluetta tai äänestänkö vaaleissa, vastaus on tietysti: en todellakaan.

Jos kysymyksenasettelu on joku toinen, voi ilmetä että olen äärimmäisen poliittinen henkilö. Minulle politiikka on sama kuin maailmankatsomus. Minua ei niinkään kiinnosta hallinnointi ja talouden vivahteet jotka dominoivat politiikkaa. Minua kiinnostaa ne taustalla olevat kysymykset. Edustan ihmiskeskeisyydestä ja liberaaleista, humanistisista arvoista irtautuvaa radikalismia, mutta en ole erityisen dogmaattinen sen suhteen kenen kanssa milloinkin voi työskennellä asian eteen.

Ehkä eniten konsertin poliittisesta puolesta kertoivat kuitenkin ne kaksi poliisin mustaamaijaa, jotka päivystivät vastapäisen rakennuksen pihalla koko illan. Ne olivat paikalla, koska paria päivää aiemmin keikkapaikan omistajaan Veikko Bakkeriin oli kohdistettu tuhopoltto. Kolme hänen omistamaansa autoa oli poltettu hänen kotipihassaan molotovin cocktaililla, ja anarkistit olivat ottaneet teon nimiinsä Takku-sivustollaan.

Terroriteko, uhkaukset ja boikottivaatimukset eivät saaneet Bakkeria taipumaan, ja hänen hyväkseen kerättiin konsertissa kolehti. Tuhopoltto kuitenkin kertoo suorasanaisesti poliittisen väkivallan tulosta osaksi itsenäisyyspäivän viettoa. Kenellekään ei pitäisi tämän jälkeen olla epäselvää, miltä suunnalta pahin väkivallan uhka tulee.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat kirjat proosateos ”Kuolevainen” (2016) ja muistelmateos ”Lihamylly” (2017). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

 

%d bloggers like this: