SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ideologioiden taistelusta koheesion edistämiseen

JUKKA AAKULA

Liberalismin ja valistuksen diskurssissa edistyksellinen politiikka on sananvapauden, elinkeinovapauden, ihmisten samankaltaisen kohtelun ja suvaitsevaisuuden edistämistä sekä tieteellisen maailmankuvan ajamista. Monta harha-askelta on otettu – sitä mitä on ennen pidetty edistyksenä ei ehkä myöhemmin enää ole laskettukaan mukaan edistyksen palettiin. Toisaalta ei voi kieltää, että monia hyviä asioitakin on saavutettu.

Valistuksen ohjelman ajoittainen epäonnistuminen johtuu osin siitä, että joidenkin ihmisten taloudellinen tai muu etu on vastustaa valistuksen ohjelmaa. Elinkeinovapauden vastustaminen voi olla edullista kartellien jäsenille ja samankaltaisen kohtelun vastustaminen edullista niille etnisille ryhmille, joilla on maassa valta. Etelä-Afrikan Apartheid-politiikka piti mustien kaivostyöläisten palkat keinotekoisesti valkoisten kaivostyöläisten palkkoja alempina. Taksiliitto vastusti Suomessa liikennekaaren uudistusta.

Mutta selittääkö valistuksen ohjelman vastustaminen pohjimmiltaan esimerkiksi USA:n nykyistä kriisiä, joka huipentui Trumpin valintana presidentiksi? Miksi USA on ajautunut poliittiseen polarisaatioon niin että esimerkiksi vastapuolen lehdistö mielletään valemediaksi? Miksi USA:ssa tieteellistä maailmankuvaa (mm. evoluutioteoriaa) vastustetaan raivoisasti?

Hyvän edistäminen voi johtaa pahaan?

Vapaakaupan edistäminen on parantanut hyvinvointia dramaattisesti monissa kehitysmaissa. Segregaatiopolitiikan lopettaminen USA:ssa taas on parantanut USA:n vähemmistöjen asemaa. Jokin on kuitenkin mennyt USA:ssa pahasti vikaan niin kuin Economist-lehden pari vuotta sitten julkaisema allaoleva graafi osoittaa. Valkoisten keski-ikäisten amerikkalaisten miesten kuolleisuus on kääntynyt selvään kasvuun siinä missä kuolleisuus muualla maailmassa ja muissa USA:n väestöryhmissä alenee.

 

Valkoisten kuolleisuuden kasvu on äärimmäinen esimerkki USA:n kurjistumiskehityksestä. Yhteiskuntatieteilijä Robert Putnamin Our Kids: The American Dream in Crisis ja hänen kollegansa Charles Murrayn Coming apart: State of the White America kuvaavat USA:n väestön jakautumista onnistujiin ja epäonnistujiin. Lista esimerkeistä on dramaattinen:

  1. Säätykierto on 50-luvulta näihin päiviin romahtanut. Lähiöt ovat erityneet sosiaalisesti. Koulujen taso alimpien sosaaliluokkien lähiöissä on romahtanut. Alimmista sosiaaliluokista ei enää juurikaan nousta ylempiin sosiaaliluokkiin.
  2. Alempien sosiaaliluokkien perheet ovat suurelta osin romahtaneet. 40-vuotiaiden alaluokan äitien alaikäisistä lapsista 25% asuu molempien vanhempien luona kun vastaava luku on ylemmän keskiluokan keskuudessa 85%.
  3. Alimpien sosiaaliluokkien miehet ovat suurelta osin työmarkkinoiden ulkopuolella. 30-49 vuotiaat naimattomat ja eronneet miehet ovat yli kolme kertaa todennäköisemmin työmarkkinoiden ulkopuolella kuin naimisissa olevat.

Globaalien työmarkkinoiden synty on johtanut palkkatason nousuun monissa kehitysmaissa kuten Kiinassa, Vietnamissa, Bangladeshissa ja Intiassa. Toisaalta teollisuusmaiden kuten USA:n perinteinen työväenluokka on kärsinyt työmarkkinoiden kilpailun kasvusta. Kyse ei kuitenkaan ole vain taloudellisesta ahdingosta vaan myös henkisestä.

Koko maailman kannalta katsottuna USA:n suurin ongelma ei ole valkoisten miesten kuolleisuuden nousu tai muu vastaava sosiaalinen ongelma, vaan USA:n yhteiskunnan polarisaation räjähtäminen, joka vaikuttaa USA:n mahtiaseman takia kaikkiin maailman ihmisiin.

Nature-lehti kirjoitti viisi vuotta sitten:

Kulttuurisesti polarisoituneet demokratiat harjoittavat epätodennäköisemmin tieteelliseen tietoon perustuvaa politiikkaa kuin vähemmän polarisoituneet demokratiat. Näin on myös sellaisessa tilanteessa, jossa tieteellisen tiedon hyväksikäyttö oleellisesti vaikuttaisi kokonaisetuun.

Yhteiskunnan tehokkuus edellyttää, että väestön suuri enemmistö kokee tietynasteista yhteenkuuluvuuden tunnetta. Suuret tuloerot ja kurjistumiskehitys heikentävät yhteenkuuluvuuden tunnetta oleellisesti.

Yhteiskunnan tehokkuus edellyttää myös, että poliittinen eliitti kykenee demokratiaan luonnollisesti liittyvistä ristiriidoista huolimatta yhteistyöhön puoluerajojen yli. USAssa on 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa tapahtunut hyvin jyrkkä polarisoituminen eliitin keskuudessa. Yhteistyö puolueiden välillä on USA:ssa käytännössä romahtanut.

Kulta-aikaa etsimässä?

USA:ssa kansakunnan synty 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ei ollut ensi sijassa vapautumista kolonisaatiosta vaan erillisten eurooppalaisten etnisten ryhmien sulautumista kansaksi. Saksalaiset, ruotsalaiset ja englantilaiset maahanmuuttajayhteisöt elivät 1700-luvulla hyvinkin erillisinä mm. omien kirkkokuntiensa puitteissa. Yhteisöjen sisällä autettiin vaikeuksiin joutuneita, mutta vain yhteisöjen sisällä.

Eri etnisten ryhmien sulautuminen yhdeksi keskinäistä solidaarisuutta kokevaksi kansaksi tapahtui amerikkalais-venäläisen historioitsijan Peter Turchinin mukaan lännen valloituksen ja intiaanisotien myötä (Turchin: War and Peace and War). Rajaseutujen maanviljelijät elivät jatkuvan intiaaniuhan alla – solidaarisuus ja koheesio valkoisten ryhmien välillä syntyi ensin rajaseudulla ja levisi sieltä koko maahan.

Kärsijöinä olivat intiaanit, joiden rooliksi jäi olla kansakunnan synnyn katalysaattori. Yhteiskunnan koheesioon pyrkiminen on historian aikana ollut usein raaassakin ristiriidassa hyvien asioiden – kuten vähemmistöjen oikeuksien – edistämisen kanssa.

Suomessa valkoisten ja punaisten välisen polarisaation nujertamiseen taas tarvittiin sota.

1800-luvun alun USA:ssa elettiin voimakkaan koheesion ja yhteen hiileen puhaltamisen aikaa. Aikakausi on saanut nimen Era of Good Feelings. Ranskalaisen filosofin Alexis de Tocquevillen kuuluisa Amerikan ylistys Demokratia Amerikassa on tuolta ajalta. Toimittaja Marko Maunula referoi Tocquevillea Suomen Kuvalehdessä:

De Tocqueville ihailee amerikkalaisten yhteisöllisyyttä ja valtion rajoitettua roolia kansalaisten elämässä. Amerikkalaiset vain pakon edessä vetosivat julkiseen hallintoon, perustaen mieluummin omia vapaaehtoisia järjestöjään. Amerikkalaiset luottavat kirkkoihinsa, kerhoihinsa, kauppakamareihinsa, hyväntekeväisyysjärjestöihinsä jne. enemmän kuin he luottavat valtioon, de Tocqueville hämmästeli ihaillen.

Romahdus

Hyvien fiilisten aikakausi” kuitenkin päättyi. Turchinin toinen kirja Ages of Discord mallittaa historiaa koheesion nousun ja laskun sykleinä. Koheesion lasku alkoi USA:ssa 1800-luvun toisella neljänneksellä. Turchinin mukaan koheesion lasku ja epästabiilisuuden nousu liittyi työn tarjonnan niin voimakkaaseen nousuun, että tuloerot alkoivat nopeasti kasvaa. Alla oleva kuvaaja suhteuttaa työntekijöiden palkan bruttokansantuotteeseen. Palkat laskivat 1820-luvulta 1910-luvulle asti suhteessa pääomatuloihin.

Poliittis-taloudellisen eliitin tulot sitä vastoin nousivat työläisten palkkojen laskiessa voimakkaasti. Eliitin koko ja osuus väestöstä nousi nopeasti. Kilpailu eliitin jäsenyydestä kiihtyi.

Palkkaerojen nousua ei voi sinällään välttämättä pitää yksilön kannalta pahana mikäli siihen liittyisi – niin kuin USA:ssakin liittyi – palkkatason nousu. Yhteiskunnan tasolla taloudellinen polarisaatio johti kuitenkin poliittiseen polarisaatioon. Lisäksi aikaa ei leimannut vain palkkaerojen nousu vaan voimakas kurjistumiskehitys: elinajanodote lyheni 1800-luvulla aivan samoin kuin nykyään, ja myös miesten keskipituus aleni.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Työn tarjonnan nousu ja taloudellisen eriarvoisuuden kasvu liittyi suurelta osin maahanmuuton nopeaan kasvuun mutta toki myös luonnolliseen väestönkasvuun ja väestön muuttamiseen maaseudulta kaupunkiin.

Kurjistumiskehityksen ja taloudellisen polarisaation myötä syntyneet poliittiset ristiriidat yhteiskunnassa alensivat yhteiskunnan stabiliteettia. Poliittinen vasemmistolainen väkivalta vahvistui 1800-1900-lukujen vaihteessa.

Aikakautta ei kuitenkaan leimannut vain köyhälistön kurjistuminen ja poliittinen radikalisoituminen. Eliitin määrän nousu johti Turchinin mukaan eliitin sisäiseen kilpailuun poliittisesta vallasta. USA:n sisällissota oli Turchinin mukaan ensi sijassa eliitin sisäisen konfliktin seurausta. Toisella puolella oli vanha eliitti, joka eli orjanomistukseen perustuvasta puuvillakaupasta – etelän plantaasinomistajat ja pohjoisen puuvillakauppaa harjoittavat kauppiaat. Toisella puolella se uusi eliitti, joka halusi liberalisoida USA:n talousjärjestelmää ja muuttaa USA:n puuvillan tuottajasta moderniksi teollisuusvaltioksi.

Lyhyen tähtäimen edun ajamisesta yhteiskuntarauhan takaamiseen eli kulta-ajan paluu

1900-luvun alussa amerikkalainen eliitti heräsi yhteiskuntarauhan romahtamiseen viimeistään siinä vaiheessa kun äärivasemmisto otti vallan Venäjällä. Turchin kirjoittaa:

Vuoden 1920 paikkeilla rajoittamattoman maahanmuuton negatiiviset seuraukset alkoivat muuttua ilmeisiksi poliittiselle ja taloudelliselle johdolle. … USA:ssa oli vallankumouksellinen tilanne – eliitti koki että vallankumouksen uhka oli todellinen ja se aiheutti akuuttia epävarmuutta eliitissä.

Massiivinen maahanmuutto kontribuoi kriisin syntymiseen kahdella tavalla – suoraan ja epäsuorasti:

Toisaalta se epäsuorasti loi työn ylitarjontaa. Vaikka työn ylitarjonta oli edullista yksittäisille yrityksille, se johti myös laajoihin väkivaltaisiin työtaisteluihin, jotka lähenivät kansannousuja. Maahanmuutto myös pahensi rotumellakoita, jotka primääristi johtuivat mustien tulosta vapaille työmarkkinoille, mikä loi lisääntyvää kilpailua valkoiselle työvoimalle.

Maahanmuutto johti myös suoraan eliitin turvattomuuden lisääntymiseen. Etelä- ja Itä-Euroopasta muutti maahan italialaisia anarkisteja ja juutalaisia sosialisteja, jotka muodostivat vastaeliitin. Työnantajien lakonmurtajiksi maahan tuomat ulkomaalaiset kieltäytyivät toimimasta tässä roolissa tai siirtyivät jopa lakkolaisten puolelle. Vuoden 1900 jälkeen maahanmuuttajat alkoivat järjestäytyä ja järjestää itsenäisesti lakkoja.

Aluksi eliitti pyrki muuttamaan maahanmuuton lähdemaat Etelä- ja Itä-Euroopasta Pohjois-Eurooppaan, mutta lopulta kongressin maahanmuuttokomitea totesi: “on mahdotonta pitää ulkona vallankumouksellisia ja bolshevikkeja, ellei estä kaikkia tulemasta”.

Eliitti päätti siis tehdä jotain yhteiskuntarauhan heikkenemiselle. Jo paljon ennen 30-luvun New Dealia USA:ssa alkoi uudistusten aika – ns. Progressive Era.

Liberaali Salon-sivusto referoi Turchinin kirjaa ja kuvaa Progressive Eraa aikana, joka yhdisti työväen oikeuksien parantamisen vähemmistöjen yhdenvertaisen kohtelun purkamiseen ja maahanmuuton radikaaliin leikkaamiseen. Progressive Era vapautti markkinoita purkamalla kartelleja, paransi työväestön asemaa, vahvisti sosiaalista vastuuta mutta samanaikaisesti alensi inklusiivisuutta mm. rajoittamalla juutalaisten ja aasialaisten pääsyä yliopistoihin ja ja mustien pääsyä avoimille työmarkkinoille.

Yhteiskunta käänsi selkänsä lassez-faire kilpailulle ja tunnisti työvoiman oikeudet ainakin rajoitetusti. Kun Suuri Lama iski, palkkoja ei leikattu …, vaikka työttömyys kasvoi voimakkaasti.

Toisaalta tapahtui ns. patriarkaatin sulkeminen, missä olemassaoleva eliitti sulki rivinsä … Pääsy eliittiin suljettiin mm. muuttamalla Harvardin, Princetonin ja Yalen sisäänpääsysääntöjä, mikä iski erityisen pahasti juutalaisiin ja mustiin.

 Maahanmuuttoa, joka oli ollut suoranainen kultasuoni amerikkalaiselle työnantajille koska se tarjosi keinot pitää palkat alhaalla, leikattiin voimakkaasti. Eliitin ohjelma oli turvata valtion olemassaolo ja sitä kautta markkinatalousjärjestelmän säilyminen vähentämällä valkoisen työväestön tyytymättömyyttä ja korottamalla siten yhteiskunnan koheesiota. Turchin kirjoittaa:

Valtio ei [enää] toiminut yksittäisten työnantajien edun mukaisesti [pitämällä palkat alhaalla] vaan pikemmin edistääkseen koko yritysmaailman yhteisöllistä etua. Valtio ryhtyi toimiin koska maahanmuutto uhkasi koko valtion ja yritysmaailman olemassaoloa. Maahanmuuttolait ajettiin läpi, koska poliittinen eliitti ja osa taloudellisesta eliitistä ymmärsi että “ne olosuhteet jotka … johtuvat voittojen maksimoinnista uhkaavat stabiliteettia, jonka varassa koko poliittinen ja taloudellinen järjestelmä lepää.

Aiemmin taloudellinen eliitti oli nimenomaan pyrkinyt vaikuttamaan valtioon niin että maahanmuutto pysyisi korkeana.

Amerikkalainen eliitti oli hyvin tietoinen siitä että jatkuva maahanmuuttajien virta mahdollisti palkkojen pitämisen alhaalla ja pääoman tuoton korkealla. 1866 Andrew Carnegie vertasi maahanmuuttoa kultavirtaan. Yritysmaailma käytti valtiovaltaa varmistamaan että kultavirta pysyisi vahvana. Kongressi päätti 1864 laista nimeltä “Laki maahanmuuton edistämisestä”. Laki oli hyvin tehokas ja nosti maahanmuuttoa muutamassa vuodessa 90 000:sta 280 000 vuodessa. Reaalipalkat laskivat samaan aikaan neljänneksellä.

Progressiivinen aika paransi valkoisen työväestön asemaa mutta vahvisti rotusortoa. Progressiivisen ajan suurista uudistajapresidenteistä mm. Woodrow Wilson on leimautunut nykyaikana rasistiksi ja hänen nimeään kantavien julkisten laitosten nimiä on haluttu muuttaa. Wilsonista on haluttu tehdä suorastaan täydellinen epähenkilö. Progressive Eran poliitikkojen “pimeää puolta” on toisaalta haluttu myös ymmärtää ajalle tyypillisenä. “Kaikkihan silloin kannattivat eugeniikkaa ja olivat rasisteja”. Todellisuus Wilsonista on kuitenkin Turchinin näkökulmasta pikemmin se, että rasismin lisääminen, kartellien murskaaminen ja työväestön aseman parantaminen oli osa eheätä poliittista ohjelmaa, jonka eheää luonnetta nykyajan ihmisen on vain vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

USA:n progressiivisen ajan uudistuksia voi rinnastaa suomalaisen eliitin talvisodan aikana tekemään julkilausumaan, jossa Suomen Työnantajain Keskusliitto tunnusti ammattiliitot ja keskusjärjestö SAK:n neuvotteluosapuoliksi työmarkkinoita koskevissa kysymyksissä. Työnantajajärjestön julkilausuma sai nimen Tammikuun kihlaus. Rajamaalla ei ollut Venäjän uhan alla varaa poliittiseen polarisaatioon. Julkilausuma ymmärrettiinkin Moskovassa aivan oikein Neuvostoliiton uhan takia syntyneeksi ja se tuomittiin ankarasti.

USA:n progressiivisen ajan uudistukset johtivat dramaattisiin muutoksiin valkoisen työväestön asemassa. Palkkaerot kääntyivät voimakkaaseen laskuun 1910-luvun lopussa. Ne kääntyivät uuteen nousuun vasta 60-luvun alussa.



Tärkein hyvän yhteiskunnan merkki oli kuitenkin säätykierron vahvistuminen. Amerikkalainen unelma siitä, että kuka tahansa voi nousta köyhyydestä varakkuuteen yrittämisen kautta, toteutui.

Tässä suhteessa 50-luku todella oli kulta-aikaa amerikkalaisille valkoisille. Robert Putnam kuvaa 50-lukua sekä esimerkein omasta nuoruudestaan että tilastoin. Työväestön perheistä noustiin college-tasolle melkein yhtä usein kuin varakkaammista perheistä. Ainoa ero oli, että työväestö rohkaisi lapsiaan collegeen hieman vähemmän kuin akateemisesti koulutetut. Valkoiset tytötkin menivät collegeen poikien lailla, mutta varhainen avioituminen johti 50-luvulla hyvin usein naisten koulutuksen keskeytymiseen. Naisten koulutustaso ja urakehitys pysyi siksi oleellisesti alhaisempana kuin miesten.

Ajalle oli tyypillistä myös ajattelu, että kaikki lapset ovat meidän lapsiamme. Heikoimmassa asemassa olevien perheiden lapsia tuettiin monella tapaa eikä vain viranomaisten vaan eritoten yksityisten ihmisten toimesta.

Uusi romahdus

Mutta kulta-aika alkoi hiljalleen nakertua 60-luvulta lähtien. Säätykierto hidastui ja palkkaerot alkoivat kasvaa. Ajatus meidän lapsistamme mureni 2000-luvulle tultaessa täysin ja koulut segregoituivat sosiaalisesti. Kulta-aikaa kaivaten mm. Clintonit ovat puhuneet siitä miten lapsen kasvatukseen tarvitaan koko kylä, mutta puheet eivät ole johtaneet tuloksiin, koska yhteisvastuun luomiseen ei riitä pelkkä ylhäältä tuleva mahtikäsky.

Samalla kun koulut ja lähiöt segregoituivat, koulujen tasoerot kasvoivat voimakkaasti. Putnam kuvaa alempien sosiaaliluokkien kouluja paikoiksi joissa kaikki aika kuluu järjestyshäiriöiden käsittelyyn ja oppilaiden turvallisuuden takaamiseen. Alempien sosiaaliluokkien perheet romahtivat. Siinä missä ylemmät sosiaaliluokat satsaavat henkisiä ja taloudellisia resursseja lapsiinsa, alempien sosiaaliluokkien äidit kasvattavat lapsiaan yksin. Tai jättävät lapsensa heitteille ainakin henkisesti – joko siksi että työ vie äidin kaiken ajan tai siksi että äitien elämää leimaa huumeiden käyttö ja konfliktintäyteinen elämä nopeasti vaihtuvien enemmän tai vähemmän asosiaalisten poikaystävien kanssa. Mutta nykyajan kuvakaan ei ole kokonaan musta: ainakin ylempien sosiaaliluokkien naisten ja joidenkin vähemmistöjen koulutustaso ja urakehitys on parantunut oleellisesti.

USA:n 50-luku oli kulta-aikaa myös siinä suhteessa, että poliittinen eliitti kykeni kongressissa tehokkaaseen yhteistyöhön yli puoluerajojen. Tilanne on tässä suhteessa kääntynyt päälaelleen. Polarisaatio nousi huippuunsa vuoden 2016 presidentinvaaleissa.

Suomessa poliittisen eliitin yhteistyö näyttäisi eläneen samantyyppisen kehityskaaren. 50-luvun kaupunginvaltuustoissa Kokoomuksen ja SDP:n ns. aseveliakseli teki tehokasta yhteistyötä. Valtakunnan tasollakin tehtiin runsaasti sosiaalisia uudistuksia. Sittemmin poliittisen järjestelmän kyky tehdä uudistuksia on romahtanut. Eduskunnasta on tullut puhdas riitelyn näyttämö.

Johtopäätös

Nykyinen USA:n polarisaatio- ja kurjistumiskehitys ei siis Turchinin mielestä ole millään lailla ainutkertainen. USA:n yhteiskunnan polarisaatio oli 1910-luvulla kehittynyt siihen pisteeseen, että yhteiskuntajärjestelmän jatkuvuus oli epäselvä. 1800-luvulla oli jopa ajauduttu sisällissotaan.

Nykyinen tilanne on siinä suhteessa kuitenkin paljon ongelmallisempi, että USA on tänä päivänä maailman merkittävin valtio. USA:n ongelmat suorastaan tulvivat kaikkialle maailmaan, olipa kyse sitten taloudellisen yhteistyön ongelmista, ongelmista ympäristöpolitiikan koordinoimisessa tai sitoutumisessa Naton viidenteen artiklaan.

Progressive Eran keinoja ei tarvitse eikä voi kopioida yksi yhteen, mutta ainakin niistä on syytä oppia.

Kolumbian yliopiston professori Mark Lilla vaati erityisesti Hilary Clintonin kampanjalle tyypillisen idenititeettliberaalismin – eli amerikkalaisten jakamisen naisiin ja vähemmistöihin (hyviin) yhtäältä ja valkoisiin heteromiehiin (pahoihin) toisaalta – lopettamista.

Republikaanien olisi omalta osaltaan lopetettava rikkaiden lyhyen tähtäimen etujen ajaminen. Republikaanien politiikka on ainakin Trumpin aikaan asti ollut rikkaiden etujen ajaminen yhdistettynä rivikannattajille tarjottaviin sirkushuveihin – kuten abortin, evoluutioteorian, ilmastotieteen ja homoavioliittojen vastustamiseen – innokkuudella, joka tuo väistämättä mieleen Rooman ajan gladiaattoritaistelut.

Suomessa koheesion edistäminen on nostettava politiikan keskiöön. Oleellisempaa kun keinojen miettiminen on tällä hetkellä se, että jokainen suomalainen selkeästi ymmärtää, että koheesiota tarvitaan koska vanha vainooja uhkaa Suomea ja kaikkia Rajamaita jälleen. Puheet Venäjän uhan teoreettisuudesta ovat pahinta maanpetturuutta. Vaikka Suomi harjoittaisi snellmanilais-kekkoslaista myöntyvyyspolitiikkaa, kansakunnan koheesio on välttämätöntä.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

 

Information

This entry was posted on heinäkuu 2, 2017 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , , .
%d bloggers like this: