SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Eurooppalainen ”limes” hahmottuu?

limes 3MIKA KERÄNEN

1. Roomalainen limes ja Kiinan suuri muuri

Ylen Teema-kanavalla esitettiin hiljattain kaksiosainen brittidokumentti, joka oli saanut suomalaiseksi nimekseen Rajamaa. Mielenkiintoinen otsikko ja varsinkin se ohjelmatiedoissa annettu sisältöreferaatti, jonka mukaan dokumentissa ”historioitsija Rory Stewart tutkii rajakonflikteja kautta aikojen”, vetivät minut tv:n ääreen. Mutta itse ohjelma osoittautui lopulta lievää suuremmaksi pettymykseksi. Eteläskotlantilainen Stewart esitteli sinänsä ansiokkaasti kotiseutunsa sekä sen välittömässä naapuruudessa sijaitsevan Pohjois-Englannin yhteistä vuosituhantista historiaa rajatematiikan näkökulmasta, mutta silti ohjelmatiedot antoivat odottaa hieman enemmän. Lisäksi Stewart veisasi vanhaa ja väsynyttä virttä kaikkien rajojen (ja siten myös rajariitojen) keinotekoisuudesta. Nyt käsillä olevan aiheen kannalta Stewartin ohjelman mielenkiintoisin anti liittyy kuitenkin erääseen noita rajaseutuja halkovaan ikivanhaan artefaktiin.

Pohjois-Englannin Cumbrian ja Northumberlandin kreivikunnissa lähellä Skotlannin rajaa on yhä nähtävissä rakennelma, jolla on ikää lähes kaksi kertaa enemmän kuin millään Brittein saarten moderneista kansakunnista. Tarkoitan tietenkin Hadrianuksen muuria tai oikeammin puhuen sen jäännöksiä. Tuo Irlanninmerestä Pohjanmereen ulottuva puolustusjärjestelmä nousi noille tuulen pieksämille nummille toisen kristillisen sataluvun alussa, kun keisari Hadrianus (vallassa 117–138) tuli Britannian vierailullaan siihen tulokseen, että Caledonian, so. nykyisen Skotlannin, ja sitä asuttavien villien piktien sivistäminen ei ollut roomalaisen veren ja aureusten väärti. Hänen seuraajansa Antoninus Pius (138–161) yritti vielä kerran siirtää rajaa pohjoisemmaksi, suunnilleen nykyisten Glasgown ja Edinburghin väliselle linjalle, mutta siitä ei tullut mitään. Hadrianuksen muuri jäi Imperium Romanumin pohjoisimmaksi rajaksi, ja sellaisena se edelleen muistetaan. Muuri oli tietenkin sinänsä mitätön osa keisarikunnan suunnattoman pitkää rajaa, mutta se oli yksi harvoista tämän järjestelmän osista, joissa luontoäidin luomuksia oli täydennettävä ihmiskäden töillä yli sadan kilometrin matkalla.

Rooman maantieteellinen asema olikin onnekkaampi kuin monen muun muinaisen imperiumin. Pitkää etelärajaa suojasi asumaton Sahara ja suurin osa melkein yhtä pitkästä rajasta Euroopan mannermaalla osui yksiin jokien, Reinin ja Tonavan kanssa. Toki tätä jokilinjaa täytyi vahvistaa säännöllisin välimatkoin sijoitetuin rajalinnakkein. Myös kokeneita veteraanilegioonalaisia pyrittiin aktiiviuransa jälkeen usein asuttamaan rajaseutujen tuntumaan ns. sotilaskolonioihin. Useammalla kuin yhdellä merkittävällä Reinin ja Tonavan varrella sijaitsevalla keskieurooppalaisella kaupungilla onkin menneisyys roomalaisena rajalinnoituksena, sotilasleirinä tai –kolonianana; sellaistenkaan roomalaisten sotilastaajamien kuin Vindobona tai Castra Regina nimet eivät ole kovin dramaattisesti vuosituhansien kuluessa muuttuneet.

Reinin ja Tonavan latvavesien väliin nykyisen Schwartzwaldin seuduilla jäi pitkähkö kuiva aukko, mutta se kurottiin umpeen moniportaisella linnoitusten ja vallien järjestelmällä. Juuri tämä Limes Germanicus tullee yhdessä Hadrianuksen muurin kanssa ainakin useimmille historian ystäville ensimmäisenä mieleen latinan sanasta limes, jolla tosin on useita merkityksiä mutta joka nimenomaan tässä yhteydessä tarkoittaa Rooman valtakunnan linnoitettua rajaa.

Oswald Spenglerin mielestäni uskottavan näkemyksen mukaan limes on kuitenkin yleiskäsite, jonka merkitys ei likimainkaan tyhjene konkreettisiin rajalinjoihin tai niitäkin konkreettisempiin valleihin ja linnoituksiin; limes on mitä suurimmassa määrin myös psykologinen tai mentaalinen tila, erään valmiiksi tulleen itseriittoisen sivilisaation sisäinen asenne ulkomaailmaa kohtaan. Saman voi sanoa myös limeksen läheisestä sukulaisilmiöstä ja sen kanssa osapuilleen samoihin aikoihin rakennetusta vaikka huomattavasti pitkäkestoisemmasta puolustuksellisesta artefaktista, nimittäin Kiinan suuresta muurista. (Kiinan muurin parhaiten säilyneet ja erityisesti turisteille esiteltävät osat on rakennettu vasta vuosina 1368–1644 hallinneen Ming-dynastian aikana, mutta vanhimmilta osiltaan se on roomalaisen limes-järjestelmän vanhempi aikalainen.)

limesSen enempää roomalainen limes kuin Kiinan muurikaan eivät sinänsä koskaan olleet (eivätkä voineetkaan olla) vedenpitäviä puolustusjärjestelmiä. Puhtaan strategisessa mielessä ne olivat tietenkin enemmän hidasteita kuin esteitä. Mutta niiden tärkein merkitys olikin muualla. Ennen kaikkea ne toimivat näiden täyteen kypsyyteensä kehittyneiden sivilisaatioiden kiveksi, paaluvarustuksiksi ja vartiotorneiksi materialisoituneina tahdonilmauksina barbaarisen ulkomaailman suuntaan; ne lähettivät sivilisaation vaurautta ja loistoa nälkäisesti tuijottaville heimokansoille tylyä viestiä: ”Tästä alkaa Rooma/Kiina, tämän linjan ylitätte vain kutsuttuna – tai hukka perii!” Toisaalta limes, erityisesti sisäisemmässä mielessä, on myös merkki sivilisaation luopumisesta valloituspolitiikasta ja muista imperialistista unelmista. Sattumoisin juuri ylempänä mainittu keisari Hadrianus, oli caesareista ensimmäinen, joka eksplisiittisesti totesi valtakunnan laajenemisen tulleen äärirajoilleen. Hän itse asiassa jopa suosiolla luovutti pois osan edeltäjänsä Trajanuksen tekemistä valloituksista. Limes merkitsee siis myös sisäänpäin kääntymistä, omiin asioihinsa keskittymistä: ”Jättäkää te meidät rauhaan, niin me jätämme teidät.”

Pax Romanan vuosisatoina limeksen barbaareille osoittama viesti meni vaihtelevassa määrin perille. Mutta rauha on suhteellinen käsite. ”Roomalainen rauha” tarkoitti juuri sisäistä vakautta, so. sitä että caesarit kuolivat vanhuuteen eivätkä tikariin tai myrkkyyn ja että heidän seuraajansa nousivat valtaistuimelle rauhanomaisesti, siis ilman verisiä sisällissotia tai metrien pituisia proskriptiolistoja. Ennen kaikkea Pax Romana tietysti merkitsi sitä, että kansalaiset – ja muutkin valtakunnassa laillisesti ja luvallisesti asuvat – saivat nauttia ihmiselämässä yleensä harvinaisesta vakaudesta ja ennustettavuudesta. Tätä vaihetta kesti Roomassa pitkälti toistasataa vuotta (ei siis kuitenkaan usein mainittua täyttä kahta vuosisataa). Ja tämän onnellisen asiantilan välttämätön ennakkoehto oli lujana seisova limes, paitsi konkreettisina rajalinnoituksina myös ja erityisesti sivilisaation sisäisenä psykologisena tahtotilana.

Rajoilla Pax Romana ei koskaan merkinnyt täysimittaista rauhaa. Päinvastoin. Rajalla päivystävillä legioonalaisilla riitti töitä, sillä jossakin päin pitkää rajaa oli jonkin asteinen rähinä päällä käytännössä koko ajan. Mitenkään muutenhan ei oikeastaan voisi ollakaan. Kehityskaarensa huippukohtaan noussut sivilisaatio näet on sen ulkopuolelle jääneille kansoille niin vastustamaton vetovoimatekijä, että osallisiksi sen siunauksista pyritään keinoilla millä hyvänsä. Ja siinä vaiheessa, kun sivilisaatio alkaa taipua tämän ulkoisen paineen edessä, siinä vaiheessa kun sen sisäinen psykologinen limes murtuu, se voikin samoin tein heittää vakaudelleen, hyvinvoinnilleen ja koko identiteetilleen hyvästit.

***

Vapaa maailma ilman rajoja” on tunnetusti joillekin peräti unelma. Mutta tällaiset unet ovat luksusta. Niitä voi nähdä vain poikkeuksellisen stabiilissa ympäristössä, olosuhteissa joissa tiukasti valvotut rajat ovat omalta osaltaan tehneet elämästä siinä määrin vakaata (ja pitkäveteistä), että itse rajoissakin on varaa nähdä ongelma. Kun Rooman limes murtui, ensin psykologisesti ja pian sen jälkeen konkreettisesti, nähtiin mitä maailma ilman rajoja todella merkitsi. Myöhäisantiikin kansainvaellusten kaaoksessa ja varhaiskeskiajan paikoin miltei läpitunkemattomassa pimeydessä oli vähänlaisesti unelman aineksia. (On asia erikseen, että tämän kaiken tuloksena lopulta syntyi jotain, joka oli monin verroin sortuneen antiikin yläpuolella, nimittäin sydänkeskiajan kristillinen sivilisaatio, jonka jälkeläisiä mekin olemme, myönsimme sitä tai emme. Mutta tämä oli laiha lohtu pimeiden vuosisatojen aikana elämään joutuneille sukupolville.)

Nykyeurooppalaisetkin saattavat olla hissukseen heräilemässä todellisuuteen.

2. Euroopan karu herääminen

Tätä pian päättyvää hullua ajastaikaa 2015 kai voi ilman liioittelun pelkoa luonnehtia Euroopan kriisien vuodeksi. Sanottu koskee myös Euroopan unionia. Tiedän, että Sarastuksen lukijoista monet, ehkä useimmat, kiroavat koko EU:n alimpaan helvettiin. Oma kantani ei ole aivan yhtä jyrkkä. No, Euroopan unionista nykymuodossaan minun on vaikea keksiä kovin paljon hyvää sanottavaa. Mutta Euroopan integraatioon yleisemmin suhtaudun hyvinkin myönteisesti, ja perusteitaan myöten reformoituna EU:n voisi ehkä saada toimimaan; on turha särkeä sellaista, minkä voi korjata. Jos lopulta osoittautuu, että Unioni ei ole korjattavissa (mikä vaihtoehto ikävä kyllä näyttää todennäköisimmältä), se joutaa kaikin mokomin hajota.

Unionin täydellinen hajoaminen olisi silti sääli, sillä oikein ymmärrettynä eurooppalaisuus ei ole kansallismielisyyden kanssa ristiriidassa sen enempää kuin kotiseututunne, so. maakuntarakkaus, on laajemman, useita vieraita maakuntia käsittävään isänmaahan kohdistuvan rakkauden ja lojaliteetin kanssa. Eurooppa on enemmän kuin kansallisvaltioiden summa aivan samoin kuin mikä tahansa kansallisvaltio on enemmän kuin sen muodostavien maakuntien summa. Tätä näkemystä voisi kutsua sivilisaatiopatriotismiksi. Sen tunnetuin ja Sarastuksessakin useampaan otteeseen (mm. täällä, täällä ja täällä) käsitelty muoto on Ranskassa ja muualla Keski-Euroopassa yleistyvä identitaarinen liike. Voisiko tämä nykyinen EU, joka materiansa puolesta on talouspainotteinen teknokraattis-byrokraattinen hirviö ja formaltaan jonkinlainen maailmanparannukseen keskittyvä universaali Martta-kerho, kehittyä aidosti sivilisaatiopatrioottiseen ja identitaariseen suuntaan? Tietystä peruspessimistisestä asenteestani huolimatta on pakko todeta: never say never.

EU tunnetusti kehittyy kriisien kautta. Integraation historiassa vaihtelevat taantumisen, stagnaation ja nopean etenemisen jaksot. Ja jos nyt ei ole kriisi, niin sitten en tiedä, milloin on. Kriisistä on turha puhua monikossa, vaikka poliittisesti korrektia onkin pitää maanosamme madaltunutta turvallisuustilannetta (josta räikeimpänä mutta ei missään tapauksessa ainoana esimerkkinä on mainittava tietysti Pariisi 13.11.) ja massiivista siirtolaistulvaa erillisinä ongelmina, jotka ovat vain sattuneet samaan aikaan. On kyse yhdestä ainoasta suuresta kriisistä, joka on viime kädessä rajakriisi. Tässä kohtaa pyydän prosessoimaan termiä ”raja” mahdollisimman laajasti.

Tällä hetkellä Euroopan limes, sekä konkreettisesti valvottuna ulkorajana että sisäisenä identiteettinä, so. käsityksenä meistä ja muista, on aivan levällään. Tietysti rajakriisi ilmenee myös konkreettisten sisärajojen poissaolona ainakin Schengen-maiden piirissä; mutta Schengen toimii, jos (ja vain jos) ulkoraja pitää. Tämä tosiasia on tiedetty Schengen-sopimuksen voimaantulosta saakka, vaikka vasta nyt todella tunnemme ulkorajan heikkouden luissamme. Schengeniin sopii osittain sama, minkä sanoin ylempänä koko EU:sta: jos ulkoraja saadaan tilkittyä edes jotenkin toimivaksi (hermeettisesti sitä ei voi sulkea – ei mitään rajoja voi; tässä kohtaa nykyään vallitseva poliittisesti korrekti totuus pätee myös tosiasiallisesti), niin Schengen saa minun puolestani jatkua. Ellei, niin tervetuloa takaisin kansallinen rajavalvonta! Mutta kansalliset sisärajat ovat tässä yhteydessä sittenkin toissijainen kysymys.

Nykyeurooppalaisten sisäinen limes on ennen kaikkea identitaarinen kysymys. Sillä kunnollisen ulkorajavalvonnan luomisen eräs edellytys on se, että eurooppalaiset tulevat sinuiksi itsensä ja identiteettinsä kanssa ja että Euroopan unionista (tai sen minkä tahansa nimisestä seuraajainstituutiosta) tulee eurooppalaisen identiteetin ulkoinen ilmaus ja sen suojelija samalla tavoin kuin kansallisvaltiot ovat olleet kansallisten identiteettien suojelijoita. Identiteetin olennainen osa on sen sisäistäminen, ketkä ovat eurooppalaisia ja varsinkin ketkä eivät sitä ole. Euroopalla on siis objektiiviset historialliset rajansa (valvottiinpa niitä tai ei). Eurooppalaisuus ei ole ilmoitusasia. Konkreettisesti tämä tarkoittaa mm. sitä, että Unioni ei voi laajentua loputtomiin. Uusia jäsenmaita Unioniin hyväksyttäessä tietoisuus Euroopan objektiivista rajoista on vähintään yhtä tärkeä kriteeri kuin jäsenkandidaatin talouden tunnusluvut tai sen ihmisoikeustilanne.

Vaikkapa joku Turkki ei missään tapauksessa kuulu Eurooppaan; Turkista ei tulisi eurooppalaista maata siinäkään tapauksessa, että se bkt:n ja muiden kansantaloudellisten indikaattoreiden osalta joskus ohittaisi Saksan ja vaikka sen ihmisoikeustilanne jonain päivänä saisi moniavioisen transseksuaalisen ruotsalaisen feministilesbon päivittelemään maan edistyksellisyyttä. Identitaarinen Eurooppa-käsitys siis on eksklusiivinen tavalla, joka joissain keskeisissä suhteissa muistuttaa keisarikauden roomalaisten limes-mentaliteettia (ja miksei myös suuren muurinsa suojaamien kiinalaisten sisäänlämpiävää kulttuuri-identiteettiä). Mutta tämä näkökanta on ollut pannassa oman aikamme eurooppalaisessa integraatiokeskustelussa oikeastaan sen alusta saakka. Limes-mentaliteetin lähin vastine nykyeurooppalaisessa käsitevarastossa on ”Eurooppa-linnoitus”. Tutkijapiireissä se on ollut toisille utopia, useimmille puhdas dystopia, mutta virallisissa kannanotoissa siitä ei käsittääkseni ole edes keskusteltu, se on poikkeuksetta torjuttu. Tämä saattaa olla muuttumassa.

eu 2Eurooppa-linnoitus” vilahteli käsitteenä siis jo 90-luvun integraatiokeskustelussa. Se oli eräänlainen bête noire myös Suomessa sellaisille EU-jäsenyyden kannattajille, joiden Eurooppa-käsitys oli läpikotaisin valistusfilosofian turmelema. Euroopasta ei kuulemma missään oloissa saisi tulla ”linnoitusta”. Ja tämän sortin ”eurooppalaisiahan” meillä riitti, korkeinta valtionjohtoa myöten. Jos Eurooppa tosiaan halutaan nähdä globaalina rauhan, demokratian ja ihmisoikeuksien majakkana tai peräti koko maailman vaivaistalona, jossa on ikuiset avoimien ovien päivät, niin ajatuksessa sen linnoittamisesta ei olekaan paljon järkeä. Tässä paradigmassa Euroopan historia alkaa itää ns. reformaatiossa, nousee oraalle ns. valistuksesta, puhkeaa täyteen kukkaansa Ranskan vallankumouksessa ja lopulta se hedelmöittää siunatulla siitepölyllään koko maailman. Eurooppa on tässä universaali idea, jolla ei ole lukkoon lyötyjä rajoja – jo pelkkä ajatus rajoista, saati Eurooppa-linnoituksesta, olisi tässä skeemassa syvästi epäeurooppalainen.

Mutta tämä Eurooppa-käsitys ei ole ainoa mahdollinen. Jotkut meistä ovat sitä mieltä, että eurooppalaisissa on kyse joukosta ihmisiä ja kansoja, jotka jakavat keskeisiltä osiltaan yhteisen historian, kaikkine rikkaine paikallisine variaatioineenkin juuriltaan yhteisen kulttuuritradition ja myös pääosin yhteisen geeniperinnön. Eurooppalaisuus on siis eräs ajassa ja tilassa suhteellisen tarkkaan rajattavissa oleva kulttuurimuoto, eräs ainutkertainen tapa olla ihminen. Tämä tapa ei ole absoluuttisesti ajatellen sen parempi kuin monet lukuisista muista ainutkertaisista tavoista elää Homo sapiens –lajin jäsenenä tällä pallolla. Ei se kyllä ole yhtään huonompikaan. Ja meille, uskoakseni useimmille meistä, se on ainoa mahdollinen ja siinä mielessä subjektiivisesti ajatellen myös paras. Tässä skeemassa Eurooppa ei ole loppujen lopuksi mitään sen ihmeellisempää ja korkealentoisempaa kuin eurooppalaisten ihmisten koti. Ajatus kodista linnoituksena ei vaikuta lainkaan hullummalta; tästähän taitaa erityisesti briteillä olla oikein lentävä lausekin…

Nykymuotoinen EU toimii mahdollisimman huonosti identitaarisen Euroopan institutionaalisena perustana. Ja siihen on syynsä, jotka juontavat kauas Unionin ja sen edeltäjien EY, EEC:n ja aina vanhan Hiili- ja teräsyhteisön syntyvaiheisiin saakka. Olen käsitellyt tätä teemaa lyhyesti toisaalla, joten en tässä yhteydessä siihen enää tämän kummemmin puutu. Mutta miten Unionista olisi saatavissa paremmin todellista Eurooppaa ja eurooppalaisuutta palveleva instituutio? En suoraan sanoen tiedä, onko Unioni ylipäätään uudistettavissa. Pelkään pahoin, että ei ole. Mutta spekuloidaan silti vähän.

Aivan yleisellä tasolla puhuakseni, mitään abstraktia eurooppalaisuutta ei ole olemassakaan. Kukaan ei siis voi olla ”vain eurooppalainen” ilman että kuuluu johonkin eurooppalaiseen kansakuntaan. (Tämä ei tietenkään estä sitä, että joillakin voi olla samanaikaisesti läheisiä siteitä useampaan kuin yhteen kansakuntaan, useimmiten käytännössä kahteen. Jos molemmat kansakunnat ovat eurooppalaisia, ei useimmiten synny vakavia identiteettiongelmia. Jos sen sijaan toinen kansakunta kuuluu eurooppalaisuuden kanssa räikeästi ristiriidassa olevaan kulttuuripiiriin, kaksoisidentiteetti ei ole ongelmaton.) Harvassa ovat tosin sellaiset kansakunnatkin, jotka eivät rakentuisi kansallista identiteettiä alemmantasoisten identiteettien päälle, ja silloin kansallisvaltio toimii parhaassa tapauksessa paikallisidentiteettien harmonisena yhteenliittymänä ja suojelijana, pahimmassa tapauksena niiden sentralistisena tukahduttajana ja sortajana. Kansallisvaltio on hyödyllinen keksintö, mutta sitä on turha ihannoida ainoana inhimillisen järjestäytymisen muotona; jakobiinisessa muodossaan se voi tosiaan olla paikallisidentiteeteille vielä pahempi Babylon kuin konsanaan nykyinen Bryssel on kansallisvaltioille. Kaikessa kaavamaisuudessaankin tämä kolmiportainen identiteettistruktuuri on mielestäni toimiva kuva aidosta eurooppalaisuudesta, ja varsinainen ongelma on, kuinka jakaa valtaa kaikille näille portaille juuri siinä määrin kuin on tarkoituksenmukaisinta.

Subsidiaarisuus eli lähivastuuperiaate on jo nykyisen EU:n juhlapuheissa korkealla sijalla. Mutta enimmäkseen vain niissä. Tuo 1900-luvun alkupuoliskon katolisesta yhteiskuntaopetuksesta lähtöisin oleva periaate ei tarkoita mitään muuta kuin sitä, että julkisen vallan päätökset tulisi tehdä mahdollisimman lähellä päätöksenteon kohteita ja että ylempien tasojen on huolehdittava vain niistä asioista, joista alemmat eivät selviä. Epäilemättä Brysselin käytävillä ajelehtii paljon sellaista valtaa, joka olisi syytä kotiuttaa jäsenmaihin. Toki myös monissa jäsenmaissa (tilanteet vaihtelevat tässä suhteessa maittain) valtaa olisi varaa delegoida kansallisvaltiota alemmille tasoille. Mutta subsidiariteettiperiaatteeseen sisältyy siis myös toinen puoli: on hyväksyttävä, että jotkin asiat kerta kaikkiaan vain hoituvat tehokkaammin ylemmillä tasoilla.

Migrants stage a protest in front of the Bicske railway station in BicskeJa tässä meillä on käsissämme todella kuuma peruna. Jotkut identitaarisen liikkeen ajattelijat ovat sitä mieltä, että Euroopan sotilaallinen puolustus olisi yksi niistä tehtävistä, joka olisi järkevintä ja tehokkainta suorittaa yhdessä, jonkinlaisen Euroopan konfederaation puitteissa. Euroopan ulkorajojen valvonta voisi olla toinen. Pariisin terrori-iskut ja massiivinen siirtolaiskriisi ovat saaneet aikaan merkittäviä liikahduksia molemmissa suhteissa, vaikka mitään ratkaisevaa ei tietysti vielä olekaan päätetty. EU:n jäsenmaiden keskinäinen sotilaallinen avunantovelvollisuus, jota jo ehdittiin luulla kuolleeksi kirjaimeksi, nousi yllättäen tapetille heti marraskuun 13. päivän jälkeen. Asiasta on puhuttu myös meillä, ja hyvä että on. Siirtolaiskriisin armottomasti osoittama EU:n ulkorajojen heikkous puolestaan johti komission esitykseen uusista rajavalvontajoukoista.

EU-komissio on Unionin mutkikkaassa päätöksentekoapparaatissa se instituutio, jonka on tarkoitus erityisesti huolehtia Unionin kokonaisedusta siinä missä Eurooppa-neuvostossa myös jäsenmaat voivat ajaa omia erityisetujaan. Siksi on luontevaa, että ajatus uusista rajavalvontajoukoista tuli juuri komissiolta. Mikä olisi näiden joukkojen suhde jo olemassa olevaan rajavalvontavirasto Frontexiin, on ainakin itselleni vielä tässä vaiheessa hämärän peitossa.

Lähes varmasti komission ehdotus tulee Eurooppa-neuvostossa kaatumaan ainakin alkuperäisessä muodossaan, johon siis sisältyy ajatus oikeudesta toimia jäsenmaan tahdosta riippumatta. Nämä rajajoukkojen suuret valtuudet ymmärrettävästi kauhistuttavat monia perinteiseen kansallisvaltioon kiintyneitä eurooppalaisia. Ymmärrykseni mukaan sellaisilla EU:n rajaseuduilla sijaitsevilla jäsenmailla, jotka hoitavat omaa tonttiaan sivuavan ulkorajan valvonnan mallikelpoisesti (kuten mm. Suomi tekee), ei kuitenkaan pitäisi olla mitään pelättävää tämän ylikansallisen rajavartioston taholta. Sen sijaan löperömmin ulkorajaansa valvovia jäsenmaita se saattaisi kannustaa ryhdistäytymään. Tosin Unkari, kuten muistamme, valvoi rajaansa esimerkillisesti, mutta siitä huolimatta sama komissio, joka nyt kaavailee näitä rajajoukkoja, katsoi asiakseen lukea sille lakia; Brysselissä oikea käsi näkyy harvoin tietävän mitä vasen tekee. Joka tapauksessa Unionin ulkorajojen tehokas valvonta olisi tietenkin kaikkien jäsenmaiden etu. Muistettakoon, että kaksi Pariisin terroristia tuli Euroopan unionin ulkorajan Kreikan kautta pakolaisreittejä pitkin…

Sekä EU:n sotilaallinen ulottuvuus että yhteinen rajavalvonta ovat vasta kehitteillä eikä niiden lopullisesta kohtalosta voi sanoa tässä vaiheessa mitään. No sen verran ehkä, että toteutuessaan ne olisivat lupaava liikahdus kohti Eurooppa-linnoitusta, joka puolestaan on edes jollain tasolla yhtenäisen Euroopan edellytys. Sen vaihtoehto on tosiaan koko integraatiokehityksen kumoutuminen ja paluu kansallisesti pirstoutuneeseen Eurooppaan. Kyllä senkin vaihtoehdon kanssa tietysti elää voi.

***

Ei siis ole kysymys siitä, onko Eurooppa-linnoitus toivottava kehityssuunta maanosallemme; se ei ainoastaan ole toivottava, se on suorastaan koko yhdistyneen Euroopan olemassaolon edellytys, aivan kuten roomalainen limes oli Rooman sine qua non. Kysymys onkin siitä, ovatko eurooppalaiset kypsiä hyväksymään tämän tosiasian ja sulkeutumaan ulkomaailmalta edes niissä puitteissa kuin se on realistisesti ajatellen mahdollista. Vaikka nykyinen kriisi on herättänyt maanosan miettimään keinoja tehostaa ulkorajojen valvontaa ja yhteistä puolustusta, vaikka se on herättänyt jopa orastavaa tietoisuutta monikulttuurisuuden syvästä ongelmallisuudesta ja Euroopan vastaanottamien maahanmuuttovirtojen kestämättömyydestä, niin sopii epäillä, löytyykö aitoa linnoitus-mentaliteettia vielä tässä vaiheessa riittävästi.

Joka tapauksessa nämä toimet, joita on nyt otettu, saattavat olla askel oikeaan suuntaan. Naapurustomme ja siellä erityisesti islamilaisen Lähi-idän luonne takaavat sen, että näitä kriisejä, myös terrori-iskuja, tulee jatkossa lisää ja kaiken todennäköisyyden mukaan entistä rajumpina. Ja kun kerran kunnolla räjähtää, niin se saattaa johtaa eurooppalaisten keskuudessa lopulliseen mentaaliseen muutokseen; toistettakoon, että EU kehittyy kriisien kautta. Euroopan integraatiokehityksen suuriin ja kiistattomiin saavutuksiin kuuluu ilmeisen pitkäkestoinen (en sano ”ikuinen”) rauha Euroopan sisällä; sota sellaisten vanhojen kiistakumppanien kuin Saksa ja Ranska välillä on jo pitkään ollut käytännössä mahdoton. Ja siinä on saavutusta tarpeeksi. Eurooppalainen rauha ja vakaus eivät ole vientikelpoisia tuotteita, ja jos tämä lopulta hyväksytään, kuten aikoinaan roomalaiset lopulta hyväksyivät sen, että heidän (todellinen tai kuviteltu) kutsumuksensa viedä sivistystä ja järjestystä maailmaan oli tullut luonnollisille äärirajoilleen, niin silloin ehkä näemme Euroopan limeksen nousevan sijoillensa. Tai sitten emme.

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää Palaneen käryä -blogia.

Mika Keränen on Turussa asuva valtiotieteen maisteri, katolilainen. Kiinnostuksen kohteina eurooppalainen aatehistoria, kulttuurihistoria, valtio-opilliset teoriat, Ranska ja Venäjä, kirjallisuus, kristinusko. Pitää
Palaneen käryä -blogia.

Information

This entry was posted on joulukuu 21, 2015 by in Historia, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: