SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Karnevalistisen antifasismin rajat

fnMATHIEU BOCK-CÔTÉ   (suomentanut Mika Keränen)

Sanankäänteet ovat sovinnaisia ja vähän onttoja, mutta silti niitä viljellään ikään kuin lohduttavina ja horjuvaa uskoa vahvistavina talismaaneina: Kansallisen rintaman nousuun aluevaaleissa on reagoitu pääasiassa närkästyneesti mutta selviä tuskanhuutojakin on kuultu. Joidenkin mielestä suvaitsemattomuus on nyt marssilla ja Kansallisen rintaman läpimurto itse asiassa kielii ranskalaisten moraalisesta alennustilasta. Toiset taas ovat sitä mieltä, että 30-luku nostaa jälleen rumaa päätään. Joka tapauksessa demokratian uskotaan nyt olevan vaarassa tavalla, joka edellyttää välitöntä mobilisaatiota. Päätoimittajat enimmäkseen yhtyvät tähän analyysiin, joka noin yleisesti ottaen nojaa menneiden vuosikymmenten antifasismin kategorioihin. Ja melkein kaikkialla myös ulkomainen lehdistö toistelee vähäisin nyanssein tätä tulkintaa päivitellen Ranskan äärioikeiston historiallista nousua.

Se nyt kuitenkin on aivan selvää, että tämä parku vaalituloksen skandaalimaisuudesta ei auta meitä todella ymmärtämään ilmiön taustoja. Entistäkin vakuuttuneemmaksi tässä kyllä tulee siitä, kuinka aikansa elänyt on se käsiteapparaatti, jonka kehyksissä eurooppalaista populismia yhä yritetään tulkita. Oltakoon populismista muuten mitä mieltä hyvänsä, on silti ymmärrettävä, että oman aikamme poliittisen elämän ilmiöt eivät aina ole palautettavissa toisen maailmansodan aikaiseen todellisuuteen. Usein näkee yritettävän todistella Kansallisen rintaman demokratianhalveksuntaa rinnastamalla puolue tiettyihin 1900-luvun ensipuoliskon antiparlamentaarisen oikeiston toimijoihin. Mutta tässä ei ole kyse mistään asiallisesta politologiasta vaan pikemminkin poliittisesta retoriikasta: sen on tarkoitus vahvistaa tämän antitasavaltalaisista aikeista epäillyn poliittisen liikkeen syyllisyys ja osoittaa kaikki sen lojaalisuudenvakuuttelut vilpillisiksi.

Tosiasiassa kuitenkin viittaukset äärioikeistolaisuuteen vaikuttavat aina vain epäonnistuneemmilta. Tätä käsitettä on lakkaamatta määriteltävä uudelleen, jotta se saataisiin edes jollain lailla sopimaan kohteeseensa. Politologimme ja sosiologimme laajentavatkin äärioikeiston määritelmää jatkuvasti. Silti tilanne on nykyään se, että tätä korttia käytetään huomattavasti enemmän herjaamiseen (à décrier) kuin kuvailutarkoituksessa (à décrire). Sitä käytetään erityisesti poliittisen ulossulkemisen välineenä, ja ne, jotka ovat tämän leiman otsaansa syystä tai syyttä saaneet, saattavat hyvinkin tuntea olevansa noitajahdin kohteena. Haistettaessa todellista tai kuviteltua äärioikeistolaisuuden rikinkatkua sovelletaan usein eräänlaista ”ei savua ilman tulta” –ajattelua. Saatetaan myös huomauttaa, että epäilyksenalaisten aatteet löyhkäävät olivatpa tarkkaan ottaen äärioikeistolaisia tai eivät. Tämä argumentaatio liikkuu siis hajuaistin ympärillä. Vastustajalle nyrpistetään inhoten nenää ja hänet karkotetaan kauas yleisiltä paikoilta, hajuetäisyyden ulottumattomiin. Kansallista rintamaa vastaan agitoiminen normaalin poliittisen diskurssin keinoin ei enää riitä ”antifasismin” osoitukseksi. Ylipäätään koko tämä anakronistinen fasismin käsite tuntuu nyt tulleen äärirajoilleen.

Viime vuosien aikana on nähty pyrkimyksiä ulottaa se koskemaan myös kaikkia niitä, jotka tavalla tai toisella torjuvat monikultturistisen ideologian eivätkä pidä maailmaa ilman rajoja mitenkään erityisen toivottavana asiaintilana. On haluttu lyödä äärioikeistolaisuuden leima koko oikeistoon sikäli kuin se ei suostu pelaamaan vasemmiston sanelemien julkisen keskustelun pelisääntöjen mukaan. Saman kohtelun ovat saaneet osakseen ne intellektuellit, jotka ilmaisevat huolensa ranskalaisen yhteiskunnan luisumisesta epäkansalliseen suuntaan (dénationalisation) ja jotka eivät halua pitää monikulttuurisuutta (diversité) lähtökohtaisesti riemuna ja rikkautena. Heitä syytetään ”pelaamisesta Kansallisen rintaman pussiin”. Heitä täytyy siis sensuroida ja siten yrittää pitää yllä median fantasiaa Ranskasta onnellisena monikulttuurisena yhteiskuntana. Elämme suurenmoisia aikoja, ja jokaista, joka muuta väittää, on syytä epäillä taantumuksellisista taipumuksista.

Regional elections in FranceJos näkökulma on tämä, ei ole syytä ottaa vakavalta kannalta niitä syvällekäyviä huolenaiheita, jotka työntävät kasvavaa äänestäjäjoukkoa Kansallisen rintaman taakse. Jo iät ja ajat olemme tottuneet kuulemaan esimerkiksi jupinaa, jonka mukaan Ranskassa ei ole todellista turvattomuutta, vain turvattomuuden tunnetta. Siksi onkin johdonmukaisesti tuomittava kaikki ne, jotka turvattomuuden tunnetta lietsovat ja ylläpitävät. Samalla tavoin suomitaan niitä, joiden mukaan Ranskan koulujärjestelmän nykyisessä kriisissä on kyse perusteellisesti dokumentoidusta tosiasiasta eikä suinkaan pelkästä taantumuksellisten nostalgiasta. Viattominkin viittaus kansalliseen identiteettiin säännönmukaisesti torjutaan ja pidetään kaikkea identitaarista jämähtäneisyyttä vain psykologisten ongelmien oireina. Ranskassa ei kuulemma myöskään ole nähtävissä mitään todellisia rappion merkkejä, vaikka liikkeellä onkin tiettyjä harhaisia rappioteorioita (déclinisme), joita lietsovat ideologit saavat osakseen julkisen tuomion.

Noin viidentoista viimeisen vuoden kuluessa olemme saaneet todistaa erilaisten ”fobioiden” räjähdysmäistä lisääntymistä. Ne omalta osaltaan edesauttavat psykiatrisen kielenkäytön leviämistä poliittisen elämän sanastoon. Toisinajattelua pidetään psyykkisenä häiriötilana, ja olemme joutuneet toteamaan, kuinka moraalis- ja ideologisperusteiset kiellot ovat nekin huomattavasti lisääntyneet. Massiivisten maahanmuuttoaaltojen tai monikulttuurisuusideologian edessä tunnettu huoli samastetaan nyt ksenofobiaan. Ranskan suurten muslimiväestöjen integroitumisen ilmeisestä vaivalloisuudesta tunnettu huoli puolestaan on merkki islamofobiasta. Euroopan unionin syvenevää integraatiota kohtaan heränneet kriittiset ajatukset ovat peräisin eurofobiasta. Fobioiden listaan on luettava myös homo- ja transfobia, joista molemmista on viime vuosina ollut paljon puhetta. Vuoden -68 sukupolveen kuuluva uusi poliittinen eliitti vaatii, että suhtaudumme innokkaan vastaanottavaisesti niihin unelmiin loistavasta ja moniarvoisesta tulevaisuudesta, jotka saivat alkunsa tuona hulluna vuonna. Mutta mediaeliitin todellisuuspakoisen maailmankuvan edessä moni meistä on jo valmis etsimään keinoja aikaisempaa rajumpiin protestin muotoihin, tiettyjen ylilyöntien uhallakin.

Vuoden -68 sukupolven ideologian (l’idéologie soixante-huitarde) näkyvin ilmenemismuoto on nykyään monikultturismin ja yleisen monimuotoisuuden pyhittäminen. Tavoitteena on juurruttaa tämä ohjelma yhteiskuntaamme pysyvästi, ja sen tehtävän onnistumiseksi tarvitaan fasismin myyttiä. Myytti mahdollistaa sen, että viattomimmatkin osoitukset halusta puolustaa traditionaalisia arvoja ja niitä tukevia instituutioita voidaan tuomita yhdellä viittauksella 1900-luvun historian pahimpiin kauhuihin. Niinpä vallassa oleva edistysideologia (progressisme) voi esittää olevansa ainoa vaihtoehto: valittavana ovat joko monikultturismi tai barbaria. Kansanomainen toisinajattelu on aina mitätöity fasismikorttia heiluttamalla, ikään kuin jokainen erimielisyyden osoitus olisi merkki siitä, että nyt seistään sillä viimeisellä rajalla, jonka toisella puolen odottaa täysi kääntymys äärioikeistolaisuuteen. Itse asiassa tässä onkin kyse pyrkimyksestä riisua tavallinen kansa mentaalisesti aseista ja tehdä se näin kyvyttömäksi vastustamaan meneillään olevaa ennennäkemätöntä yhteiskunnallista insinööriprojektia, joka tähtää paitsi Ranskan kansallisen identiteetin myös koko eurooppalaisen sivilisaation perusteelliseen muodonmuutokseen.

[–]

Tänä syksynä on paljon kyselty, miksi intellektuelleilla on nykyään enemmän vaikutusvaltaa yhteisiin asioihin kuin poliitikoilla. No, tietysti he voivat puhua poliitikkoja vapaammin. Intellektuellit eivät myöskään ole samalla tavoin vastuullisessa asemassa kuin poliitikot. He herättävät vähemmän epäluuloja; puoluesidonnaisuuksista vapaina heidän arvellaan voivan esittää asiat kokonaisvaltaisemmin, piilottamatta joitakin puolia ja vastaavasti ylikorostamatta toisia. Mutta olennaisempaa on kuitenkin se, että koska intellektuellit eivät välttämättä pyri sijoittamaan itseään [yhä käytössä olevalle mutta monessa mielessä vanhentuneelle] vasemmisto-oikeisto –akselille, he voivat muita helpommin rakennella tästä jakolinjasta piittaamattomia synteesejä, jotka ovat tarpeen yritettäessä hahmottaa toimivia vastauksia tämän ajan ratkaiseviin kysymyksiin; ja nimenomaan tätä ei ole mahdollista tehdä niin kauan, kun roikutaan kiinni siinä sovinnaisessa ja eroavaisuuksia liioittelevassa vastakkainasettelussa jota niin oikeiston kuin vasemmiston puoluejohtajat kuvittelevat olevansa velvollisia ylläpitämään. Yhä useammin nykyintellektuellien piiristä voidaan kuulla eräänlaista sivilisaatiopatriotismia edustavan konservatismin ilmaisuja. Ja juuri tälle näkemykselle on Ranskassa nykyään iso ideologinen markkinarako. Itse asiassa enemmistö ranskalaisista kannattaa sitä siitäkin huolimatta, että media mollaa sitä lakkaamatta.

Unohdetaan hetkeksi se antifasismin suuri kertomus, jota media pitää keinotekoisesti hengissä. Sen lisäksi on olemassa toinenkin tarina eurooppalaisen populismin noususta. Ja tämän populismin elinvoima perustuu niin oikeiston kuin vasemmistonkin hallituspuolueiden tahoillaan tekemään petokseen. Oikeisto uhrasi konservatismin ihanteet luopumalla siitä patriotismista, joka luonnehti vielä [gaullistista] RPR-puoluetta, ennen kääntymystään siihen modernistiseen liberalismiin, joka ei ole koskaan innostanut ketään muuta kuin globalisaatiointoilijoiden pientä ja etuoikeutettua piiriä. Vasemmisto puolestaan hylkäsi tavallisen kansan etujen puolustamisen kääntyessään monikultturismin (diversité) lähetyssaarnaajaksi ja ryhtyessään kohottamaan jalustalle kaikkia mahdollisia vähemmistöryhmiä, myös seksuaalivähemmistöjä. Nämä marginaaliryhmät ovat nyt ottaneet vasemmiston ohjelmassa sen yhteiskunnallisen etujoukon paikan, joka aikaisemmin kuului ranskalaiselle proletaarille. Näihin kahteen luopumukseen siis perustuu Kansallisen rintaman nousu.

Sanalla sanoen Ranskan eliitit ovat uhranneet politiikan yhteiskuntaa puolustavan, so. konservatiivisen funktion. Ne ovat siis kääntäneet selkänsä tietyille yhteisön ytimessä kyteville hyvin perustavanlaatuisille toiveille. Ne ovat ylenkatsoneet syvällä ihmissydämessä asuvaa tarvetta vaalia juuriaan. Yhteiskunnallisen pelin panokset ovat viime vuosina koventuneet. Alkaa olla ilmeistä, että politiikkaa ei voi alentaa pelkäksi talouselämän käsivarreksi ilman että se olennaisesti köyhtyy. Ihmisyhteisössä on kuin onkin kyse enemmästä kuin satunnaisten, atomisoituneiden yksilöiden solmimasta sopimuksesta. Ihmisten välillä on kuin onkin tätä syvempiä keskinäisiä siteitä. He haluavat asua maailmassa, jonka tuntevat omakseen ja jossa he jakavat yhteisen historian ja kulttuurin. Mutta olemme monessa suhteessa joutuneet todistamaan tämän maailman katoamista pelkän juridisen fiktion tieltä.

fn2Eikä siinä kaikki. Suuret yhteiskunnalliset uudistushankkeet on myyty poliittiselle yleisölle historiallisesti väistämättöminä. Tämän historiallisen kohtalon myytin ylläpitämä voimattomuuden tunne on kuitenkin synnyttänyt vastavaikutuksen. Monet ovat nykyään jo sitä mieltä, että politiikalla on kuin onkin merkitystä ja että sen avulla voi muuttaa historian kulkua sekä jälleenrakentaa sellaista mitä ei olisi pitänyt purkaa alun perinkään. Ne poliittiset puolueet, jotka tavalla tai toisella väittävät politiikan olevan vain juridiikan ja hallintotieteiden jatketta tiettyjen yhteiskunnallisten ohjelmien ratkaisemiseksi, saattavat herättää vastakaikua kansan keskuudessa. Nehän antavat ymmärtää, että ihminen on kaikesta huolimatta oman kohtalonsa herra, vaikka tekevätkin sen joskus demagogisella tavalla antaen ymmärtää, että kansan tahto on kaikkivoipa ja kykenevä vapautumaan jopa ajan poliittisten välttämättömyyksien painosta.

Marraskuun 13. päivän joukkomurhaa seuranneiden muutaman viikon aikana olemme nähneet Marseljeesin ja trikolorin kokeman hämmästyttävän arvonpalautuksen. Kukaan ei sitä tietenkään valita. Kyse oli todella ihailtavasta patrioottisesta heräämisestä; se oli kaukana niistä katumusharjoituksista, joissa mediamaailma spontaanisti alkoi rypeä. Mutta silti pieni itsekritiikki olisi tässä tervetullutta: voisimme kysyä itseltämme, miksi eliitti (ja aivan erityisesti vasemmistoeliitti) oli alun alkaenkin mennyt kääntämään selkänsä kansallisille symboleille? Sillä Kansallinen rintamahan ei ole aktiivisesti anastanut kansakunnan ideaa omaan käyttöönsä, tuo idea on pikemminkin tieten tahtoen luovutettu sille. Rintaman kasvu viime vuosien aikana ei perustu niinkään puolueen ohjelmaan, joka onkin varsin kirjava ja jota on vaikea määritellä täsmällisin politologisin käsittein. Sen sijaan puolue on kasvanut, koska se on ollut jokseenkin ainoa toimija, joka on kyennyt suoraan vastaamaan kansakunnan toiveisiin, niin muotopuolilta kuin sen vastaukset toisinaan saattavat vaikuttaakin.

Laajennetaanpa perspektiiviä. Itse asiassa olemme joutuneet todistamaan pahenevaa legitimiteettikriisiä. Kriisi koskettaa kaikkia länsimaisia yhteiskuntia, joskin se ainoastaan Ranskan kohdalla ulottuu itse sivilisaation perusteisiin saakka. Ranskasta on tullut koko läntistä maailmaa ravistelevien suurten ristiriitojen päänäyttämö. Valta vaikuttaa olevan voimaton tämän ennennäkemättömän kriisin edessä; valta vain tyytyy hyljeksimään kaikkia niitä, jotka muistuttavat sitä sen velvollisuuksista sekä kehottavat sitä humanitaarista liturgiaa rakentavampiin ratkaisuihin vaikkapa tämän meneillään olevan siirtolaiskriisin hoidossa. Valta jopa katsoo oikeudekseen vainota niitä, jotka osoittavat sen voimattomuuden. Niinpä yhä yleisemmiksi käyvät oikeusjutut, joissa syytetyn penkillä ovat hallitsevan ideologian kanssa törmäyskurssilla olevat mutta silti aivan ilmiselvät tosiasiat. Tietyssä mielessä käräjäsali onkin vallan ainoa jäljellä oleva keino.

On varmasti monia erittäin hyviä syitä vastustaa Kansallista rintamaa. Mutta ei todellakaan ole mitään mieltä nähdä Rintaman uudessa nousussa eurooppalaisen sivilisaation hämärissä kellareissa kummittelevan ikiaikaisen fasismin renessanssia. Tämä lähestymistapa epäilemättä vahvistaisi merkittävästi poliittisen ja intellektuaalisen eliitin tiettyjen pienryhmien asemaa, sillä ne saisivat tässä tilanteessa etulyöntiaseman voidessaan osoittaa taistelevansa iljettävää petoa vastaan. Sen sijaan ne kansakunnan tilan huolestuttavat piirteet, jotka varsinaisesti selittävät Kansallisen rintaman nousua Ranskan puoluekentän kärkeen, katoaisivat näköpiiristä ja muuttuisivat lähes mahdottomiksi käsitellä. Ja sanottakoon tämäkin suoraan: ainakaan sillä ei puolueen etenemistä pysäytetä, että entistäkin päättäväisemmin ajetaan sitä tuhoisaa politiikkaa, josta puolue saa suosiotaan kiittää.

Mathieu Bock-Côté (s. 1980) on identitaarista liikettä lähellä oleva kanadanranskalainen yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiologi, jonka akateeminen työ keskittyy monikultturismin ongelmiin, läntisten demokratioiden tämän hetken haasteisiin sekä kansallisuuskysymyksiin Kanadan Québecissa. Bock-Côté on myös journalisti ja avustaa mm. Ranskan Le Figaro –lehteä, jossa tämäkin artikkeli on alun perin julkaistu (Figaro-Vox, 08.12.2015). Käännöksessä hiukan lyhennetty artikkeli on kirjoitettu Ranskan aluevaalien ensimmäisen ja toisen kierroksen välillä, siis Front Nationalin maanvyörymävoiton jälkeen mutta ennen toisen kierroksen hieman heikompaa tulosta. Bock-Côté asuu Montréalissa.

Information

This entry was posted on joulukuu 19, 2015 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: