SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Suomettumisen luurangot

patsasJUKKA AAKULA

Kolme pitkän linjan Venäjän ja Itä-Euroopan asiantuntijaa – Jukka Mallinen, Martti Puukko ja  Arto Luukkanen – ovat kirjoittaneet pienen mutta erittäin suositeltavan kirjan Lustraatio. Kirjan on toimittanut Pekka Virkki.

Lustraatio on terminä melkein kaikille tuntematon. Sana tarkoittaa puhdistamista – eli käytännössä Itä-Euroopan maissa suoritettua kommunistiajan historian käsittelyä. Erityisesti entisessä DDR:ssä entiset kommunistit puhdistettiin valtion viroista ja DDR:n salaisen poliisin kätyrit paljastettiin. Prosessi muistutti toisen maailmansodan jälkeistä denatsifikaatiota.

Monelle lukijalle herää jo tässä vaiheessa epäilys, onko kyseessä vain edellisen hallinnon palvelijoiden rankaiseminen ja suoranainen kosto. Toisaalta lukija voi ihmetellä miten tämä liittyy Suomeen.

Martti Puukon artikkeli Lustraatiota puolalaisen tapaan esittää Puolan esimerkin avulla ehkä parhaan perustelun sille, miksi historian kipeitä asioita on hyvä käsitellä ja miksi kommunismin ajan – ja suomettumisen ajan – vallan palvelijat on paljastettava vaikkakaan ei välttämättä puhdistettava viroistaan:

Henkilöt, jotka ovat toimineet yhteistyössä Neuvostoliiton tai DDR:n salaisen palvelun kanssa, ovat käytännössä riski kaikille Venäjän vallasta vapautuneille valtioille. Erityisesti tilanteessa,  missä Venäjä nyt on ryhtynyt uudelleen luomaan imperiumia ja nakertamaan naapurimaidensa suvereniteettiä, jokainen korkeissa tehtävissä oleva henkilö, jolla on luurankoja kaapissa, on helppo painostuksen kohde venäläisille.

Jukka Mallisen Asioiden pakosta yleisiin syihin avaa suomettumisen historiaa. Se osoittaa lukijalle selkeästi suomettumisen liittyvän pitkään perinteeseen Suomen ja suomalaisuuslikkeen historiassa. Jo kansallisfilosofimme J.V. Snellman vaati suomalaisilta suuta suppuun, jotta venäläisiä ei suututettaisi.

Niskuroiville kansalaisille Snellman saarnasi “realismia”. Liberaalit kuten Leo Mechelin pantiin ruotuun ja yksilöt asetettiin valtiota palvelemaan. Kansalliset projektit olivat ylhäältä ohjattuja ja kansa määrättiin niihin mukaan. Kansalaisten oma aktiivisuus ei ollut suotavaa.

Arvid Järnefelt kritisoi sata vuotta sitten fennomaaneja nöyriksi matelijoiksi. Kenraalikuvernööri Heidenin edessä he pokkuroivat ”fennomaanien ainaista tekonaurua nauraen.” Juho Kusti Paasikivi kritisoi aikoinaan Snellmania siitä, että tämä oli mennyt myöntyväisyydessään liian pitkälle. Paasikivi oli myös YYA-kaudella huolestunut kansan sielusta ja pelkäsi, että YYA-ajan valheet tukehduttavat suomalaisten sielun.

Suomi sai Snellmanin ja fennomaanien työn tuloksena autonomisen valtion, mutta torjui samalla kansalaisyhteiskunnan. Kansalaisyhteiskunta syntyi vasta sortokauden myötä, kun keisari ei ottanut suomalaisten manifestia vastaan ja suomalaisten lojaliteetti keisarin hyvätahtoisuutta kohtaan romahti.

Snellman ei tietenkään ollut pelkästään alistumisen profeetta vaan uskoi kansallisen itsetunnon kasvavan kulttuurista. Pieni kansa voi säilyä voimakkaampien uhan alla kunhan pitää kiinni omasta kulttuuristaan ja itsetunnostaan.

YYA-aika palautti Suomeen tsaarinaikaisen matelun. Intellektuelli toisensa jälkeen liittyi Kekkosen aikana ystävyyden ylistäjien joukkoon. Paavo Haavikko arveli, että Suomen ulkopolitiikka veisi henkisen selkärangan katkeamiseen. Hän tosin piti mätää opportunismia suomalaisten kansanluonteen ja hengen ytimenä ja suorastaan kansalaisuskontona.

Mallinen osoittaa toisaalta, että moni aluksi valheeseen mukaan lähtenyt intellektuelli  (Paavo Rintala, Pentti Saarikoski ja Arvo Salo) kritisoi ajan valheellisuutta kirjoissaan jo 1980-luvulla.

yya 2Opportunismin takana oli kuitenkin selkeä idea, jota voinee minusta pitää koko YYA-ajattelun ideana. Mika Aaltola puhuu hämärryttämisestä. Samalla kun puhuttiin “ystävyydestä” ja näytettiin nöyriltä, ajettiin päättäväisesti Suomen etua. Hämärryttäminen johti kuitenkin itsepetokseen. Se oli suomettumisen ajan suurin tragedia: hämärrytetty vastarinta muuttui henkiseksi miehitykseksi. Nuori polvi vasemmalla alkoi oikeasti uskoa YYA-liturgiaan päinvastoin kuin Kekkosen ikäpolvi.

Yhdeksi traagisimmista hahmoista alistumisen kulttuurissa osoittautuu professori Matti Klinge. Klingelle Tukholman syndrooma on koko elämän ydinkokemus. Hän rakastui panttivangin ottajiin ja alkoi kirjoissaan edistää Venäjän asiaa. Mallinen kuvaa Klingeä:

[Professori Matti] Klinge säikähti ja alkoi hyväksyä uhkan, uhkailun. Hän koki syvällisen psyykkisen muodonmuutoksen ja oppi selittämään uhan pois ja rakastamaan sitä. … Klinge alkoi sympatisoida uhkaajansa ja tästä tuli hänen ydinkokemuksensa – parempi elävä lammas kuin kuollut leijona. Tämä on tyypillinen Tukholma-ilmiö: panttivanki oppii rakastamaan vangitsijaansa.

Vasemmistolainen Arvo Salo sen sijaan tyrmistyi omasta alistumistaan ja harjoitti itsekritiikkiä jo 80-luvulla:

Meitä nöyryytettiin ja me rupesimme ihailemaan nöyryyttäjää: ainakin minä rupesin. Noottikriisi teki minusta toisen miehen. Ensin viehätti voima, heti perään myös itse idea.

Salo antaa siis aikalaistodistajan todistuksen Tukholman syndroomasta.

Suomettumisen ajan historian avaamista vastustetaan, eikä se ole ihme. Kyse ei ole vain Tiitisen listasta, historian ymmärtämisestä ja 70-luvun poliitikkojen tekojen kaivelusta.

Aleksanteri-Instituutin tutkimusjohtaja Markku Kangaspuro analysoi Suomen ja Venäjän suhteita Ylen uutisessa “asiantuntijana”. Vielä 80-luvulla sama mies oli jatkuvassa yhteydessä DDR:n suurlähetystöön SKP(y):n edustajana. SKP(y) oli Suomen Kommunistisen Puolueen taistolaisvähemmistön sirpalepuolue, joka sittemmin on ottanut nimen SKP.

Vaikka Kangaspuro on näkyvin taistolainen, joka on siirtynyt taistolaisuudesta Venäjän uuden patriotismin ymmärtäjien joukkoon, koko taistolaisajan toimittajasukupolvi on edelleen vaikuttamassa mieliimme. Toimittajaporukka on onnistunut siirtämään ajatuksensa seuraavalle sukupolvelle. Taistolaisten iskulauseen ”Nato on rauhan perikato” sisältö on siirtynyt seuraavalle länsikriittiselle sukupolvelle.

Neuvostoblokin hajottua eräissä sen sen maissa eliitti vaihtui radikaalisti, toisissa taas valtarakenne jatkuu uudella nimellä. Edellisissä menee demokratian ja markkinatalouden kannalta hyvin, jälkimmäisissä vallitsee parhaimmillaankin pysähtynyt pseudodemokratia. Suomi kuuluu lähinnä jälkimmäisiin.

Jo alussa mainittu Martti Puukon Lustraatio puolalaiseen tapaan käsittelee sitä, mitä tapahtuu kun avoimuus pettää. Lech Walesa – Puolan 80-luvun vapaustaistelun sankari ja vapaan Puolan pitkäaikainen presidentti – syyllistyi nuorena miehenä yhteistoimintaan kommunistisen salaisen poliisin kanssa niin kuin moni muukin puolalainen. Sen sijaan, että hän olisi avoimesti myöntänyt virheensä ja pyytänyt nuoruuden virheitään anteeksi, Walesa pyrki tekemään kaikkensa totuuden salaamiseksi. Hän hävitytti asiakirjoja rikollisilla ja pani median ja liittolaisensa demonisoimaan niitä jotka puhuivat Walesan rikoksesta. Puolan vapautumista varjosti valheen vyyhti. Walesan kaltaiset ihmiset, joilla on luurankoja kaapissa, ovat helppoja kohteita venäläisten painostukselle.

Se oli ongelma silloin kun Walesa toimi solidaarisuuden puheenjohtajana… Se oli ongelma kun Walesa toimi presidenttinä. Se avasi kiristysmahdollisuuden ja Walesa teki presidenttinä valtavia virheitä.

Suomeen heijastettuna ongelma on ilmeinen. Kun suurella osalla suomalaisista poliitikoista, jotka toimivat jo 70- ja 80-luvuilla politiikassa on enemmän tai vähemmän luurankoja tai kotiryssiä kaapissa ja Tiitisen lista yms. ovat kokonaan avaamatta, riski on suuri.

Ïåðåãîâîðû ïðåçèäåíòà ÐÔ Âëàäèìèðà Ïóòèíà è ïðåçèäåíòà Ôèíëÿíäèè Òàðüè Õàëîíåí.Itselleni tulee mieleen, että voisiko poliitikkojen hidastelu turvatakuiden hankkimisessa selittyä venäläisten painostuksella johtavia poliitikkoja kohtaan. Miksi Kalevi Sorsa esimerkiksi ajoi taivaanrannanmaalaaja Tarja Halosta presidentiksi länsimielisen Martti Ahtisaaren sijaan Suomen turmioksi? Venäjän käskystä?

Toisessa kirjoituksessaan Suomettumisen sikolätti Puukko käsittelee mm. Tarja Halosen presidenttiaikaa ja toteaa sen hyvin haitalliseksi Suomen kansalle. Halosen ainoa positiivinen merkitys oli, että hän rikkoi lasikaton presidentin viran osalta. Suurin ongelma oli se, että Halonen perustuslain vastaisesti keskitti Venäjän suhteiden hoidon kokonaan itselleen. Ulkoasiain valiokunta ohitettiin kokonaan. Suhteiden hoito Venäjään toi mieleen YYA-ajan. Halonen puhui ystävyydestään Vladimir Putiniin ja Suomella ja Venäjällä oli muka luottamukselliset suhteet.

Tarja Halosen kahden presidenttikauden perinnöksi monelle suomalaiselle jäi täysin vääristynyt kiiltokuvamainen kuva Putinin Venäjästä.

Suomalaisten keskuuteen saatiin levitettyä ajatusta, että Suomella ei ole enää sotilaallisia uhkia. Venäjän oli määrä kehittyä kohti demokratiaa ja Suomella ja Venäjällä oli Halosen mukaan sama arvomaailma. Presidentin lehdistöpäällikkö Maria Romantschuk antoi medialle kuvaa, että Halonen osasi suorastaan käsitellä Putinia – tosiasiassa Halonen myötäili Putinia.

Vuosi 2014 on täysin musertanut Halosen – ja häntä äänestäneiden – kuvitelmat Venäjästä ja Putinista. Naapurin poika Pietarista on osoittautunut aivan muuksi kuin millaisen kuvan Halonen on halunnut meille hänestä antaa. Kun tuo kylmäverinen KGB-mies hyökkäsi vuonna 2008 Georgiaan, Halonen oli hiljaa eikä tuominnut koskaan Venäjän toimia. Sen sijaan Halonen kritisoi Viroa ja väitti, että Viro ei ole osannut hoitaa suhteitaan Venäjään vaan kärsi postsovjeettisesta traumasta. Oma tulkintani on, että Halosen valinta presidentiksi oli jonkinlainen anti-lustraatio – kellon kääntäminen takaisin taistolaisaikaan.

Arto Luukkanen on kirjoittanut kirjaan kolme artikkelia. Ensimmäinen Luukkasen artikkeli Porkkana ja Keppi hallinnan välineenä teki minuun syvimmän vaikutuksen. Artikkeli palauttaa ajatukset vielä Snellmania aiempaan aikaan – Porvoon valtiopäiviin ja niille osallistuneiden ihmisten vaikuttimiin.

Porvoon valtiopäivät on suomalaisessa kansallisessa kertomuksessa nostettu osin aiheestakin yhdeksi historiamme kulmakiveksi. Suomi nostettiin silloin kansallisen kertomuksen mukaan kansakuntien joukkoon. Kansallisessa kertomuksessa kokoukseen osallistuneet toimivat kansakunnan hyväksi ja näin ollen moraalisesti arvokkaasti. Tässä on jälkipolvien tulkinnan suuri ongelma.

Luukkanen osoittaa varsin vakuuttavasti, että tekojen isänmaallisuus on myöhempien sukupolvien tulkintaa – valtiopäiville osallistuneet toimivat objektiivisesti tarkastellen Norjan Vidkun Quislingin ja Ranskan  Philippe Pétainin tavoin. Porvoon valtiopäivien yhteistoimintamiehistä tuli historian hyviksiä siksi ja vain siksi, että heidän toimintansa sopi jälkipolvien historiakäsitykseen.

Kertomus kansakunnan syntymisestä Aleksanteri I:n hyväntahtoisuuden ja Suomen säätyjen viisaan myöntyvyyspolitiikan yhteisvaikutuksena sopivat hyvin suomettuneen ajan ajatukseen Suomen ja Neuvosto-Venäjän luottamuksellisesta suhteista.

Luukkanen kysyy retorisesti:

Miten siirtyminen toiseen leiriin, tosin sanoen maanpetos, perusteltiin? Miten yhteistoimintamieheksi tultiin ja mitä hyötyä siitä sai? Ja ennen kaikkea: minkälaisia motiiveja jälkipolvet niissä näkivät?

Luukkanen esittää vahvoja argumentteja sen puolesta, että sekä Porvoon valtiopäivien ajan yhteistoimintamies että hänen suomettumisen aikainen veljensä ajoivat ensi sijassa tai pelkästään omaa poliittista etuaan. Suomettumisajan eliitille Porvoon valtiopäivien yhteistoimintamiesten toiminnan kohottaminen moraalin ja isänmaallisuuden sfääreihin sopi. Isänmaallisuus on suomettajalle viisasta vallanpitäjien ja Venäjän edessä nöyristelyä.

Kun Paavo Lipponen lähti Gaspromin palvelukseen edistämään Venäjän energianvientiä – ja samallla sen lieveimiöitä kuten Venäjän mahtiaseman edistämistä – Lipponen väitti tekoaan isänmaalliseksi.

[ajattelutapa] on ollut tuttu suomalaisille yhteistoimintamiehille Sprengtportenista Otto-Wille Kuusiseen saakka: niin suomettumisen kuin uussuomettumisen aikana lopullinen motiivi viholllisen kanssa vejeilylle oli kuitenkin selvä: kyseessä oli oman selviämisen maksimointi ja mahdollinen hyötyminen muiden säätyveljien kustannuksella.

Suomettumisen tärkein voimavara oli ja on oman edun tavoittelu. Siihen liittyy olennaisena osana mahdollisuus demonisoida kilpailijoita.

Porvoon valtiopäivät ja Suomen Ruotsista irtautuminen on esitetty suurena riemuvoittona kansakunnalle. Kuten Mallinen osoittaa se ei sitä ollut – tsaarinvallan aika pysäytti kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisvapauksien kehityksen – vasta sortokausi keskeytti suomalaisten yleisen vallanpitäjien hännystelyn ja sai kansalaisyhteiskunnan kehitykseen vauhtia.

lustraatioLuukkanen esittää herkullisen esimerkin jälkipolvien halusta selittää yhteistoimintamies isänmaan edun ajajaksi. Myöhemmän Porvoon piispan, teologian tohtori Gustav Bjökstrandin tutkimus Jacob Tengström. Universitetsman, kyrkoledare och nationbyggare selittää kirkon piirissä toimineen Quisling-piispan Jacob Tengströmin toiminnan isänmaanrakkaudesta kumpuavaksi.

Luukkasen toinen artikkeli Jälkisuomettumisen arkikokemuksista Ukrainan kriisiin osoittaa myös Helsingin Sanomien merkittävän roolin harhaisen toiveikkuuden levittämisessä. Vuonna 2001 HS esitti Putinin olevan moderni demokratiaa ajava johtaja ja torjui pääkirjoituksissaan erilaiset tulkinnat. Vuonna 2008 HS:n kanta alkoi Georgian tapahtumien myötä tosin muuttua ja vuonna 2014 HS oli jo täydessä paniikissa.

Lustraatio ei ole kuitenkaan vain analyysi menneestä vaan sisältää voimakkaan poliittisen vaatimuksen. Luukkanen vaatii suomettumisajan ilmiöiden avaamista:

Ainoa toive on meissä itsessämme. Suomen kansan on itse siirrettävä reippaasti romukoppaan ja historian jätelavalle ne poliitikot jotka eivät ole kyenneet näkemään suurta naaupuriamme sellaisena kuin se on.

Tarvitsemme suurta pyykinpesua, jossa käydään lävitse menneisyyden ikäviä moraalisia rähmälläänoloja Neuvostoliiton ja Venäjän edessä… [on] avattava Tiitisen lista.

Vuoden 2015 eräänä teemana voisi olla: SUOMI KUNTOON . Älä äänestä wanhaa suomettunutta!

Luukkasen kolmas artikkeli Totuuskomissio lustraatiosta esittää konkreettisen vaatimuksen totuuskomission perustamiseksi. Luukkanen hahmottelee ideaa totuuskomissiosta Etelä-Afrikan ja Saksan onnistuneiden menneisyydenhallintaprojektien pohjalta.

Yhteistoimintamiesten nimien ja toiminnan paljastaminen olisi alkusoittoa Walhesuomen rutiinien hylkäämiselle. Suomen Totuuskomissio ei tuomitsisi ketään, joka avoimesti tunnustaisi tekonsa. Nelson Mandelaa lainaten Luukkanen toteaa

Voimme antaa anteeksi, mutta emme unohtaa.

Lustraatiota tarvitaan. Ei vain siksi, että luurangot kaapissa ovat turvallisuusuhka koko maalle, vaan myös moraalisista syistä. Valheessa elävä kansa tai yksilö ei ole vapaa eikä kykene luomaan realistista kuvaa ympäröivästä maailmasta.

Kuulin vain vähän aikaa sitten väitteen, että suomettumisen muistelu on 70-luvun nostalgiaa. Oleellisin syy puhua 70-luvusta on se, että 70-luvun johtajista moni on edelleenkin vahvasti vallankahvassa ja 70-luvun mädät tavat ovat palaamassa suomalaiseen politiikkaan. Suomettajilla on nuoremmman polven oppipoikansa ja -tyttärensä – esimerkkinä vaikkapa Suomi-Venäjä-seuran puheenjohtaja Paula Lehtomäki.

Toisaalta kyse ei ole vain 70-luvun historian toistumisesta. Suomettumisen ja myöntyvyyden punainen lanka on vähintään 200 vuotta pitkä ja sen katkaisu tulee olemaan hyvin vaikeaa.

Meidän, jotka haluamme suomettumisen uutta nousua vastustaa, on minusta myös etsittävä historiasta työkaluja taisteluun vapauden ja kunnian puolesta sensuurimentaliteettia ja nöyristelevää Venäjän politiikkaa vastaan. 1900-luvun alun passiivisen vastarinnan perinne oli yksi hienoimmista vaiheista historiassamme. Siihen voisin palata myöhemmissä kirjoituksissa.

Arto Luukkanen, Jukka Mallinen, Martti Puukko: Lustraatio (toim. Pekka Virkki, Cre8 Oy, 2015)

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

Jukka Aakula on matemaatikko, IT-ammattilainen, isä ja konservatiivi. Kiinnostuksen kohteina mm. yhteisöllisyys, luonto, evoluutio, uskonto, antropologia, taloushistoria sekä ihmisen ja ihmisrotujen biologia.

 

Information

This entry was posted on maaliskuu 31, 2015 by in Historia, Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: