SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Älä luota kehenkään jota ei ole motattu kuonoon

tappeluSCOTT LOCKLIN   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Konservatiiveilla on tapana puhua länsimaisen sivilisaation rappion syistä: feminismistä, löyhästä moraalista, huumeidenkäytöstä, kristinuskon heikentymisestä, tosi-tv:stä. Sivilisaation rappion paneminen Andrea Dworkinin kaltaisen lihavan limanahkiaisen syyksi on sama kuin lääkäri diagnosoisi dementian vanhuksen ryppyjen perusteella. Sellaisen tolvanan vakavasti ottaminen on kulttuurisen rappion seuraus, ei syy. Sivilisaation rapautumisen syy on aivan yksinkertainen: vieraantuminen objektiivisesta todellisuudesta. Suuri pankkiiri ja journalisti (sekä alkuperäisen National Review’n perustaja) Walter Bagehot tiivisti asian hyvin melkein 150 vuotta sitten:

Historia on pullollaan raunioituneita kansakuntia, jotka ovat saavuttaneet pientä edistystä kaiken kovan miehisyyden hinnalla ja siten aiheuttaneet oman tuhonsa heti kun historian käänteet ovat sen mahdollistaneet.

Jokainen suuri sivilisaatio saavuttaa sellaisen vaurauden tason, jossa ihmisen on mahdollista elää koko elämänsä pasifistina ilman vakavia seuraamuksia. Monet sivilisaatiot ovat päätyneet taantuneeseen tilaan, jota edustaa nykyään Berkeleyn kaupungin tapakulttuuri parinvaihtoineen ja vegetarismeineen. Tällaiset ideat eivät synny karusta elämästä luonnonvoimien armoilla. Ne ovat väistämätön seuraus tylsämielisestä urbaanista velttoilusta, josta puuttuu kaikki merkityksellinen kosketus todellisuuteen. Ylisivilisoituneet väittävät turmelustaan ”evoluution korkeammaksi asteeksi” ja jäljittelyn arvoiseksi koska sellaista, kuten influenssaepidemioitakin, esiintyy vain huippukehittyneissä urbaaneissa kasvihuoneympäristöissä. Nämä hölöttävät taliaivot eivät kuitenkaan ole käsittäneet, mitä evoluutio tarkoittaa. Evoluutio sisältää brutaalia ja usein väkivaltaista luonnonvalintaa, eivätkä nämä tyypit ole olleet kosketuksissa evoluution raakoihin voimiin sen enempää kuin tavallinen lemmikkipuudeli.

Ihmislajin historiassa ryhdikkäät sivilisaatiot ovat käsitelleet ihmisen valitettavaa taipumusta heikkouteen ja nössöyteen eri tavoin. Eteläkorealaisilla (jotka ovat oman veikkaukseni mukaan kovinta väkeä koko nykyisessä Aasiassa) on siirtymäriittinä brutaalin ankara sotilaskoulutus. Olen kuullut, että Neuvostoliitossa opiskelijat nostivat perunoita yleisinä lomapäivinä. Antiikin kreikkalaiset käyttivät kilpaurheilua ja jatkuvaa sodankäyntiä. Angloamerikkalainen työväenluokka, viimeinen hyveellinen yhteiskuntaluokka joka näissä maissa on jäljellä, käyttää simputusta, väkivaltaisia urheilulajeja, nyrkkitappeluita ja ankaraa elämää.

Uskon, että rajut kokemukset synnyttävät tietynlaisen maailmankatsomuksen. Se on vähän niin kuin… miehisyys. Ollakseen mies ei tarvitse olla maailman kovin jätkä, mutta on oltava valmis taistelemaan kun tilanne sitä vaatii.

koreaMies joka on ollut tappelussa tai harrastanut kamppailulajeja tietää enemmän miehuudesta ja elämästä kuin sellainen joka ei ole. Käsirysyt, painiottelut, puukkotappelut, kamppailulajit, kaksintaistelut pesäpallomailoin, aseella uhatuksi tuleminen, ruhjoutuminen jalkapallokentällä – tällaisia asioita kokeneet miehet ovat erilaisia kuin niitä kokemattomat. Miehillä, joita on koulutettu sellaisiin tilanteisiin tai jotka ovat kohdanneet niitä on ensikäden kokemusta urheudesta ja henkisestä lujuudesta. Fyysisesti koetellut miehet tietävät, että epätasa-arvo on fyysinen tosiasia. Väkivaltaisissa tilanteissa pärjäävät miehet tietävät, että radikaalin feminismin opinkappaleet – että miehet ja naiset ovat tasa-arvoisia – ovat valhetta. Naiset eivät ole samanlaisia kuin miehet: eivät fyysisesti, henkisesti eivätkä moraaliselta selkärangaltaan.

Taisteluun osallistuneet miehet tietävät, kuinka vaikeaa on pitää puolensa ylivoimaa vastaan ja että sivistys on haurasta ja tärkeää. Väkivaltaa kokenut mies tietää, että pohjimmiltaan sivilisaatio on miesten välinen sopimus käyttäytyä kunnolla. Se sopimus voidaan rikkoa minä hetkenä hyvänsä: miehen osaan kuuluu olla valmis kun se rikotaan. Tappeluissa olleet miehet tietävät jotain asiasta, josta enää harvemmin puhutaan hihittämättä: kunniasta. He tietävät, että tietyllä tasolla sanat ovat vain sanoja: tietyllä tasolla niitä on tuettava teoin.

Ennen kaikkea tappeluissa olleet miehet tietävät, että uhriudessa ei ole mitään hyvää eikä jaloa. Tämän ymmärryksen nykyinen ”konservatiivinen liike”, jonka johtajat ovat suurimmaksi osaksi vätyksiä, on ehkä lopullisesti kadottanut. He jauhavat loputtomiin Israelin taakasta ja Martin Luther Kingin  ihmeellisyydestä, valittavat ettei media kohtele heitä reilusti ja oikeuttavat muslimien pommittamisen imelillä tekosyillä. Republikaaneilla on myös oma uhrikandidaattinsa: Michelle Bachmann. Hän on selvästikin keskilännen Barack Obama, jolla on tissit ja hiukan pölhömpi maailmankuva.

Modernit ”sivistyneet” miehet eivät joudu nyrkkitappeluihin. He eivät harrasta kamppailulajeja. He pelaavat videopelejä ja korkeintaan katsovat urheilua televisiosta. Modernit miehet ovat fyysisiä ja emotionaalisia surkimuksia. Ihannemies ei ole enää John Wayne, James Bond tai Jimmy Stewart. Hän on joku terapiassa käyvä tissiposki, eräänlainen kalulla varustettu lesbo joka soittaa poliisit (joita hän periaatteessa vihaa) joutuessaan vaikeuksiin. Moderni ihannemies on se brittipentu, joka antoi housunsa ryöstäjälle Etelä-Lontoossa.

Kuinka tähän päädyttiin? Ruoan estrogeenien takia? Kulttuurimarxilaisen mädätyksen takia? Perhekoon pienentymisen? Joillakin kovimmilla tuntemillani tyypeillä oli monta veljeä, joiden kanssa he tappelivat kasvaessaan. Kun hyvät taistelunhaluiset miehet ovat kuolleet sukupuuttoon, sivilisaatio lakkaa olemasta. Suurileukaiset könsikkäät eivät enää pelasta teitä barbaarilaumoilta. Kukaan Harvardissa väitellyt hienosteleva mammanpoika ei nouse puolustamaan yleistä säädyllisyyttä: se on sosiaalinen konstruktia, tiedätsä? Konservatiivisesta liikkeestä ei ole pelastajaksi: he ovat pelkurimaisia pyrkyreitä, jotka kangistuvat kauhusta heti kun sattuvat loukkaamaan jotain uhriryhmää.

Teddy Roosevelt, suosikkipresidenttini, piti leijonaa ja karhua lemmikkeinään Valkoisessa talossa ja treenasi päivittäin jiu-jitsua ja nyrkkeilyä. Hän jopa menetti näön toisesta silmästään nyrkkeilyottelussa presidenttikaudellaan. Kolme viimeisintä johtajaamme omistivat pörröisiä koiria ja kävivät lenkkeilemässä. En luota oravamaisiin, tyttömäisiin miehiin missään olosuhteissa. Vaikean päätöksen eteen joutuessaan he eivät tee niin kuin oikein on eivätkä kerro totuutta – he tekevät niin kuin on helpointa tai poliittisesti sopivinta. Toisin kuin nämä kolme viimeisintä, Teddy Roosevelt ei koskaan lähettänyt miehiä kuolemaan järjettömissä sodissa, vaikka lähti suurella innolla itse tai vaaransi nahkansa painiessaan karhujen kanssa.

En ole itse mikään huippu-uros. Olen pieni munapäinen pukumies, joka miettii päivät pitkät numeroita. En harjoittele enää itsepuolustusta ja kokemukseni väkivallasta ovat melko rajalliset. Siitä huolimatta arvioin ihmisiä tällaisten asioiden perusteella. Kun tapaan miehen ensimmäistä kertaa, en piittaa siitä millaisia palkintopokaaleja hänellä on seinällään. En piittaa siitä, onko hän liberaali vai konservatiivi. Haluan tietää, turvaisiko hän minun selustani tappelussa. Se on ainoa asia, jolla on oikeasti merkitystä.

Scott Locklin on Yhdysvaltain Berkeleyssä asuva kirjoittaja. Kirjoitus on julkaistu Taki’s Magazinessa syyskuussa 2011.

Information

This entry was posted on maaliskuu 30, 2015 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , .
%d bloggers like this: