SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Mietteitä Ranskan tapahtumista

ranska 1TIMO HÄNNIKÄINEN

Ranskalainen Charlie Hebdo on vasemmistohenkinen satiirinen viikkolehti, jonka juuret ovat 1960-luvun kulttuuriradikalismissa. Lehti on toiminut tällä nimellä vuodesta 1970, jolloin sen edeltäjä Hara-Kiri määrättiin lakkautettavaksi sen tehtyä pilaa presidentti Charles de Gaullen kuolemasta. Charlie Hebdon tyyli on vulgaari ja alapäähuumoria viljelevä. Se on tehnyt pilaa kaikista yhteiskunnan vakiintuneista instituutioista: päämaalina on ollut katolinen kirkko, mutta myös muut kirkkokunnat ja (etenkin konservatiiviset) poliittiset puolueet. Yleislinjaltaan Charlie Hebdo on edustanut siis aivan turvallista, harmitonta ja valtavirtaista ”yhteiskuntakritiikkiä”, mutta onnettomuudekseen lehti rienasi myös islamia. Sillä siinä missä fundamentalistinen kristitty reagoi – jos hän nyt ylipäätään reagoi – uskontonsa pilkkaan paheksunnalla, fundamentalistinen muslimi tarttuu rynnäkkökivääriin ja kostaa profeetan häpäisijöille.

Viikko sitten Charlie Hebdon toimituksessa Pariisissa tapahtunut verilöyly herätti hyvin ennalta-arvattavia reaktioita. Ranskassa ja muualla Euroopassa järjestettiin mielenilmauksia sananvapauden puolesta. Laajin niistä tapahtui viime sunnuntaina, kun noin puolentoista miljoonan osanottajan ”tasavaltalaiselle” marssille osallistui myös presidentti François Hollande ja kymmeniä Euroopan poliittisen eliitin edustajia, mukaan lukien Suomen pääministeri Alexander Stubb. Sosiaalisessa mediassa levisi Je suis Charlie -kampanja, jossa yksityishenkilöt osoittivat tukeaan terrorin kohteeksi joutuneelle ranskalaislehdelle. Jotkut Euroopan suuret sanomalehdet julkaisivat artikkeliensa yhteydessä pilapiirrokset, jotka olivat johtaneet hyökkäykseen.

Samalla kaikki valtavirtaiset tahot hokivat velvollisuudentuntoisesti, että terrorismilla ei ole mitään tekemistä islamin ja Eurooppaan suuntautuvan muslimimaahanmuuton kanssa ja ilmaisivat huolensa siitä, että Ranskan tapahtumat saattavat nostaa äärioikeiston suosiota. Kotimainen Antirasismi X -niminen ryhmä ennätti järjestää kynttilämielenosoituksenkin, jossa korostettiin, että tärkeintä on ”islamofobian” ehkäiseminen ja monikulttuurisen projektin jatkuminen keskeytyksettä. Suomessa islamin ja terrorismin yhteyksiä oli erityisen innokkaasti kiistämässä professori Jaakko Hämeen-Anttila, jonka mielestä terrori-iskujen tekijät tulisi nähdä ”häiriintyneinä ihmisinä”. Viime torstaina Hämeen-Anttila antoi Turun sanomille omituisen haastattelun, jossa hän ensin väitti Pariisin iskun tekijöiden olevan ”hyvin kaukana islamin valtavirrasta” ja sitten sanoi radikaalin islamin elävän nyt ”aktiivista vaihetta” ja kukoistavan varsinkin Irakin ja Syyrian alueella. Hän selitti terrorismin johtuvan henkisesti epätasapainoisista yksilöistä, jotka hakevat uskonnosta legitimaatiota väkivallalle.

terrorHämeen-Anttila jättää huomiotta muun muassa antropologi Scott Atranin, joka on tutkinut terrorismia muun muassa Euroopassa, Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa ja keskustellut tutkimuksensa yhteydessä myös lukuisten jihadistien kanssa. Atranin mukaan tyypillinen muslimiterroristi ei ole tietämätön, syrjäytynyt tai henkisesti häiriintynyt, vaan pikemminkin koulutettu, keskiluokkainen ja kaikkien tavanomaisten mittapuiden mukaan mieleltään vakaa. Hämeen-Anttilan väitteitä ei tue myöskään suomalainen terrorismintutkija Atte Kaleva, jonka mukaan islamilaisessa maailmassa esiintyy laajaa hyväksyntää tai hiljaista ymmärrystä terroristien teoille, vaikka suuri enemmistö muslimeista ei koskaan radikalisoidukaan samalla tavalla. Hämeen-Anttilan lausuntojen takana on tuskin varsinainen tietämättömyys, vaan liberaali maailmankuva, joka jonkinlaisen luonnonvoiman tavoin saa kannattajansa sulkemaan silmät tietyiltä tosiasioilta. Hämeen-Anttilan kaltainen liberaali jostakin syystä uskoo, että hänellä itsellään on absoluuttiset ja universaalit arvot, joiden mukaan hän kykenee määrittelemään, mikä on ”oikeaa islamia” ja mikä uskonnon väärinkäyttöä. Kukaan muslimi ei kuitenkaan ole hänelle tällaisia valtuuksia antanut. Jos lähtöoletuksena on, että kaikki uskonnollisuus on pohjimmiltaan rauhaa, suvaitsevuutta ja universaalia veljeyttä korostavaa, joutuu pettymään usein ja katkerasti.

Pariisin verilöylyn jälkeiset reaktiot ovat osoittaneet paitsi länsimaisen liberalismin naiiviuden, myös sen tekopyhyyden. Kun poliitikot ja toimittajat ovat nyt ryhtyneet sananvapauden puolustajiksi ja ”charlieiksi”, heiltä on jäänyt mainitsematta, että Charlie Hebdolla ei ole lainkaan tahraton menneisyys tässä asiassa. Vuonna 1996 kolme lehden työntekijää, heidän joukossaan viime viikolla murhattu Stéphane Charbonnier, julkaisi lehdessä 170 000 ihmisen allekirjoittaman vetoomuksen, jossa vaadittiin Front National -puolueen hajottamista. Vuonna 2009 pilapiirtäjä Maurice Sinet sai potkut lehdestä kirjoitettuaan juutalaisuutta käsittelevän satiirisen kolumnin.

Niin ikään on vaiettu suomalaisten uusheränneiden sananvapaustaistelijoiden menneisyydestä. 12.1. ilmestyneessä Demokraatti-lehden numerossa vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö vaati edelleen voimassa olevan uskonrauhan rikkomista koskevan lakipykälän kumoamista, koska ”sananvapaus on vapaan yhteiskunnan perusta.” Kun Helsingin käräjäoikeus vuonna 2009 tuomitsi islamia ”pedofiiliuskonnoksi” sanoneen Jussi Halla-ahon sakkoihin kyseisen pykälän perusteella, vihreiden äänepainot olivat toisenlaiset. Puolueen naisjärjestön puheenjohtaja Heli Järvinen totesi: ”Olemme hirveän tyytyväisiä, että oikeudessa on nyt määritelty ne rajat, joiden puitteissa ihmiset voivat kirjoittaa.” (Vihreä lanka, 8.9.2009) Suomen PEN-klubi, joka on nyt osoittanut näyttävästi solidaarisuuttaan Charlie Hebdolle, vaikeni virallisissa kannanotoissaan tyystin Halla-ahon tapauksesta. Ja siinä missä toimittajat nyt varoittelevat muslimien leimaamisesta, Anders Breivikin vuonna 2011 tekemän joukkomurhan jälkeen Helsingin Sanomat yhdisti avoimesti Breivikin ideologian perussuomalaisten kansallismieliseen siipeen ja julisti, että ”kiveäkään ei pidä jättää kääntämättä” asiaa tutkittaessa. Siitäkin huolimatta, että Breivikillä ei ollut taustallaan mitään järjestöä tai tukijajoukkoa, eikä hänen tekonsa saanut ymmärrystä oikeastaan keneltäkään.

Jos jihadistit olisivat ampuneet Éric Zemmourin tai iskeneet Front Nationalin puoluetoimistoon, valtamedian ja ihmisoikeusjärjestöjen reaktio olisi epäilemättä ollut aivan toisenlainen. Isku olisi silloinkin varmasti tuomittu, mutta ainakin sivulauseissa olisi muistettu sanoa ”rasismin ruokkivan terrorismia” ja niin edelleen. Charlie Hebdon toimittajat sopivat hyvin sananvapauden marttyyrin osaan, koska he kannattivat virallisesti hyväksyttyjä ajatuksia ja ”arvoja”. Islamia tölviessään he todella käyttivät rohkeasti sananvapauttaan, mutta heillä ei ollut mitään sanottavaa.

Vastenmielisintä on kuitenkin poliittisen ja kulttuurisen eliitin kieltäytyminen oppimasta tapahtuneesta mitään. Tämän asenteen tiivisti Ylen haastattelussa Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Teemu Sinkkonen: ”Ollaan kuin tämä ei oikeasti vaikuttaisi meidän yhteiskuntaan millään tavalla. Silloin tämä teko mitätöityy parhaalla mahdollisella tavalla.” Toisin sanoen: jatkakaamme muslimien sisäänottamista Eurooppaan kantaväestön mielipiteistä riippumatta, mielistelkäämme heitä, antakaamme heidän perustaa omia rinnakkaisia oikeusjärjestelmiään, luopukaamme omista perinteistämme ja vapauksistamme sikäli kun ne loukkaavat heitä. Rakkaus ja avoimuus kyllä saavat heidät ennen pitkää luopumaan sisäryhmäajattelustaan ja vääräuskoisten halveksunnasta.

Samaan aikaan kun Eurooppa yrittää toipua Pariisin iskun aiheuttamasta traumasta, mantereelle on pyrkimässä valtava määrä sotien liikkeelle ajamaa ja yhä jatkuvan väestönkasvun luomaa ylijäämäväestöä Lähi-Idästä ja Afrikasta. Viime vuonna laittomia maahantulijoita oli lähes 300 000. He saapuvat viranomaisten mukaan yhä suuremmilla merialuksilla, joihin mahtuu satoja ihmisiä kerrallaan. Tilanne alkaa siis jo konkreettisestikin muistuttaa Jean Raspailin The Camp of the Saints -dystopiaromaania. Ja vaikka rajat suljettaisiin tyystin heti huomenna, Euroopassa jo asuva muslimiväestö lasketaan kymmenissä miljoonissa. Ranskassa heitä on noin 8% väestöstä, mikä tarkoittaa vajaata kuutta miljoonaa ihmistä. Heistä merkittävä osa on sekä halutonta että kyvytöntä sopeutumaan täkäläisiin yhteiskuntiin, ja marginaalinenkin radikalisoituvien joukko kykenee luomaan pelon ja levottomuuden ilmapiirin. Miten pyrkiä supistamaan tämän väestönosan määrää, kun Saksan maltillinen Pegida-liikekin tuomittiin mediassa ja pappien ja poliitikkojen puheissa ääriliikkeeksi?

islamization 1Ranskan tapahtumien jälkeinen Eurooppa näyttää siis entistä synkemmältä. Mutta myönteisenä seikkana voidaan pitää sitä, että isku on herättänyt tavallisissa eurooppalaisissa selvää suuttumusta. Vallanpitäjät pyrkivät kaikin keinoin hillitsemään sitä ja valjastamaan sen omiin tarkoitusperiinsä, mutta he eivät pysty mitätöimään sitä. Niiden, jotka ovat huolissaan sivilisaatiomme säilymisestä, pitäisi nyt kaikin keinoin pitää liekkiä yllä ja kääntää suuttumus järjestelmää vastaan. On kyseenalaistettava yhä äänekkäämmin koko monikulttuurisuuden perusta, tuotava kaikkialla esille omia näkökulmia, lietsottava epäluottamusta vastuuttomia ja opportunistisia päättäjiä kohtaan ja osoitettava, että heiltä puuttuu sekä kykyä että halua suojella kansalaisia. Ei tule lannistua, jos vastustajat näyttävät vahvoilta ja työmäärä musertavalta. Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu elementti, jota kutsutaan ”faustiseksi”: se tarkoittaa juuri valmiutta asettua mahdottomilta tuntuviin tilanteisiin, ylivoimaisilta vaikuttavien ongelmien eteen, ja selviytyä niistä.

Järjestelmän puolustajat heristelevät sormeaan ja sanovat, ettei Ranskan tragedialla pidä politikoida. Mutta totuus on, että sillä politikoivat kaikki, myös virallisen pasifismin ja muun poliittisen masturbaation kannattajat. Nämä 12 ihmistä eivät kuolleet junaonnettomuudessa tai luonnonkatastrofissa, vaan motiiveiltaan poliittisessa terrori-iskussa. Ainoa mahdollisuus estää vastaavan toistuminen ja koko arkielämämme raaistuminen on tehdä asiasta johtopäätöksiä ja kannanottoja, ja toimia niiden mukaisesti.

 

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen (s. 1979) on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on tammikuu 14, 2015 by in Politiikka ja ideologia and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: