SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Samaan aikaan virtuaalitodellisuudessa

gamergate 1SASA LEHTINEN

Mielikuva tietokonepelien pelaajista lienee kaikille tuttu: säälittävä, kelmeä nörtti, joka paukuttaa World of Warcraftia ympäri vuorokauden. Mielikuva ei ole aivan väärä. On ihmisiä, joiden on täytynyt vierottautua kyseisestä pelistä. Mielikuva ei todellakaan ole väärä. Pelit ovat sosiaalisesti kyvyttömille, lähestulkoon autistisille ihmisille suorastaan ainoa pakopaikka, paikka jossa voi tuntea tekevänsä jotakin, elävänsä elämää. Mutta sosiaalinen kyvyttömyys ei ole vain valkoisten nuorten miesten ”etuoikeus”. Värillä ei ole väliä, eikä sukupuolella, kuka tahansa voi olla sosiaalisesti lahjaton.

Tuo kaikki on kovin herttaista, vaikkei kuitenkaan aivan totuudenmukaista. Loppujen lopuksi, kuka tahansa voi olla pelaaja, ja pelit ovat vain viihdettä, paikka paikoin korkeatasoista, mutta silti viihdettä. Mutta mitä merkitystä tällä on kulttuuritaistelun kanssa? Syynä on hashtag #gamergaten alla toimiva pelaajien kapina.

Hieman historiaa: tarina alkoi rakastavaisten riidasta. Eron Gjoni avautui suhteestaan Zoe Quinnin kanssa blogissaan http://thezoepost.wordpress.com/. Eron Gjoni kertoi suhteesta, ja kuinka se päättyi Zoe Quinnin jatkuvaan uskottomuuteen. Tällaista on tapahtunut muillekin, mutta tarinasta tekee erikoisen se, että Zoe Quinn kertoo olevansa pelien tekijä, ja on maannut monien alalla merkittävien miesten kanssa, erityisesti Alan Graysonin, Gawkerin omistaman Kotakun toimittajan kanssa. Tämä luonnollisesti johti myönteisiin arvioihin Zoe Quinnin saavutusten suhteen.

Tämä tietysti oli säälittävää, mutta ongelma paisui breitbart.comiin kirjoittavan journalistin Milo Yiannopoulosin kaivettua esiin salaisen postituslistan ”GameJournoProsin”, joka toimi samoilla periaatteilla kuin Ezra Kleinin JournoList, eli toisin sanoen pyrki ohjaamaan narratiivia. Toimituksellisesta integriteetistä huolestuneet pelaajat muuttuivatkin ”GameJournoProsin” käsittelyssä Zoe Quinniin agressionsa suuntaaviksi naisvihamielisiksi olmeiksi. Maamme tärkein uutislähde, Helsingin Sanomien NYT-liite kuvaili tilannetta näin:

Zoe Quinn on 27-vuotias nainen.

Viime kuukausina hänet on uhattu toistuvasti raiskata ja tappaa. Hän on joutunut jättämään uhkausten vuoksi kotinsa.

Hänen isänsä saa puheluja, joissa huudetaan hänen tyttärensä olevan likainen huora.

Raivon syy: Quinn teki videopelin.

Mistä on kyse?

Helmikuussa 2013 julkaistu Quinnin Depression Quest oli pelinä erilainen kuin pelien maailmanhitit.

Siinä ei ammuskeltu, pelattu jalkapalloa, suolestettu lohikäärmeitä eikä lennetty avaruusaluksilla.

Sen sijaan siinä yritettiin asettua masentuneen ihmisen nahkoihin ja ohjastaa tätä maailmassa, joka oli kovin arkinen. Tekstipohjainen peli ammensi Quinnin omasta lapsuudesta ja tämän kokemasta masennuksesta.

….

Miika Huttusen mukaan Gamergate on ”yleiseen palveluun ja pelimedian korruption vastustukseen verhottua naisvihaa”.

Kriitikot ovat antaneet Zoe Quinnin ”pelille” arvosanoiksi keskimäärin kolmesta viiteen tähteä, pelaajat taasen inhoavat sitä. Pelin saa ilmaiseksi Steamista, jos haluaa sitä testata.

Zoe Quinniin ja hänen tukijoihinsa kohdistuneessa raivossa haistoi Anita Sarkeesian, kanadalais-amerikkalainen mediakriitikko, bloggeri ja feministi tilaisuuden. Peleissä esiintyy sangen usein vähäpukeisia, runsasmuotoisia naisia. Tämä luonnollisestikin on huolestuttavaa. Anita Sarkeesianin huolestuneisuus johti tappouhkauksiin jne, jotka sopivasti sattuivat tuottamaan hänelle nostetta.

Kun sodan koirat on päästetty vapaiksi, niitä on vaikea pysäyttää. SJW:t, Social Justice Warriorit, eli sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit ovat joutuneet hankalaan tilanteeseen. He tappelevat sellaisia ihmisiä vastaan, joilla ei ole mitään hävittävää, mutta paljon voitettavaa. Kuten Googlen ohjelmoija Justine Tunney on todennut, että todellinen elefantti huoneessa on se, että nyt hyökätään autistista, sosiaalisesti lahjatonta kansanosaa vastaan. Pelaajat, tuo monimuotoinen joukko, on tottunut sosiaaliseen halveksuntaan, mutta myös ohjelmoinut pelien avulla mielensä voittamaan. Pelaajat eivät ole hyväksyneet heihin lyötyjä leimoja. Erityisesti huomionarvoinen on hashtagi #notyuorshield, jonka kautta pelaavat naiset, vähemmistöt, jne. ovat ilmaisseet, etteivät he tarvitse puolestapuhujia. Heidät on torjuttu sosiaalista oikeudenmukaisuutta ajavien puolelta, moitittu ja haukuttu aivopestyiksi epänaisiksi tai epävähemmistöiksi. Tämä jos mikä on karkottanut keskitien kulkijoita gamergaten puolelle.

gamergate 2Kyse siis ei niinkään ole tätä nykyä vastakulttuuria edustavan vanhoillisuuden voitosta kuin ensimmäisestä voimakkaasta normaalien ihmisten, tai kuluttajien, vastareaktiosta paremmin tietävää kansanosaa vastaan. Gamergate on osoittanut, että paljaimmillaan henkilöt, jotka sanovat edustavansa liberalismia ja suvaitsevaisuutta, ovatkin ihmisiä, jotka vihaavat jopa kotiluolassaan viihtyvän kulttuurisesti hyvin vaikeasti määriteltävän henkilön vapautta pelata mitä hän ikinä haluaa.

Mutta mitä opittavaa tästä kaikesta on Suomessa? Ensinnäkään ei saa antaa tuumaakaan periksi ammattimaisille loukkaantujille. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden soturit, tai ehkä paremminkin jihadistit, pelaavat tunteilla. Tuolle manipulaatiolle ei saa antautua. Aina on pidettävä kiinni järjestä. On vain viileästi esitettävä perusteluita, vaikka kuinka yritettäisiin manipuloida tunteita. Toinen asia on se, että pitää luottaa ihmisten järkeen, heitä on kunnioitettava ajatelevina yksilöinä. Eräitä tiukimpia taistelijoita tässä virtuaalisodassa ovat olleet nuoret tytöt ja vähemmistöjen edustajat. Gamergaten puolella he ovat saaneet olla omia yksilöitään, toisin kuin vastustajien puolella, missä he ovat olleet pelkkiä välineitä. Aidan toisella puolella heidät on luokiteltu rotupettureiksi ja aivopestyiksi misogyyneiksi.

Pelaajat luonnollisestikin ovat liberaaleja, nuoruutensa ja koulutuksensa vuoksi, mutta pelaajien joukossa vaikuttaisi siltä, että konservatiivit ovat alkaneet edustaa järkeä, ymmärrystä ja vapaamielisyyttä, ehkä yhteisen vihollisen vuoksi, ehkä siksi että yksilönvapautta arvostetaan konservatiivien joukossa enemmän kuin itseään vapaamielisiksi kutsuvien puolella. Voi siis sanoa, että rintamalinjat ovat kulttuurisodassa muuttumassa hyvin mielenkiintoisiksi, jo siksikin että mukaan on vedetty ihmisiä, joille voittaminen on pakkomielle. Eli syynä ei niinkään ole konservatiivisten ideoiden paremmuus kuin vapaamielisiksi itseään kutsuvien ajattelun heikkous ja mediassa tapahtuneet vallankäytyön ylilyönnit. On käynyt ilmeiseksi, että niin kutsuttujen hyvien ihmisten heikkous on siinä, että ihmisinä he ovat ”hyviä”, mutteivät todellakaan lähimmäisinä. Se alkaa käydä selväksi jopa koneensa äärellä viihtyville nörteille.

Sasa Lehtinen on torniolainen seurakuntapastori ja pelaaja.

Sasa Lehtinen on torniolainen seurakuntapastori ja pelaaja.

 

 

 

%d bloggers like this: