Alex Kurtagicin haastattelu

(Toukokuussa 2013 saksalainen Junge Freiheit -viikkolehti haastatteli brittiläistä kirjailija Alex Kurtagicia. Valikoima Kurtagicin esseitä oli juuri ilmestynyt saksaksi nimellä Warum Konservative loser sind (”Miksi konservatiivit aina häviävät”). Haastattelijana on Moritz Schwartz, haastattelun on suomentanut Timo Hännikäinen.)

–

MS: Miksi ”konservatiivit aina häviävät”, kuten uuden, juuri saksaksi julkaistun kirjasi nimi väittää?

AK: Meidän on tarkasteltava, mitä konservatiivit yrittävät säilyttää. Yleisesti ottaen he haluavat säilyttää status quon. Kohdatessaan vasemmiston taholta tulevan paineen muutokseen he haluavat hidastaa vauhtia hiukan tai ottaa muutaman askeleen taaksepäin. Muutama askel taaksepäin tarkoittaa yleensä edellisiä vaaleja tai sitä kertaa, kun he viimeksi olivat vallassa. Joskus se tarkoittaa paluuta sukupolven tai parin takaiseen aikaan, mikä saa suuren yleisön pitämään heitä äärioikeistolaisina jopa heidän omissa puolueissaan. Samalla vallitseva poliittinen suuntamme on ainakin angloamerikkalaisessa maailmassa ollut liberaali viimeisten noin kolmensadan vuoden ajan. Tässä kehyksessä tämän päivän konservatiivi on liberaali, joskin vähän vanhanaikainen, nostalginen tai taaksepäin katsova sellainen. Kuten kaikissa poliittisissa ideologioissa, liberalismissa on sisäänrakennettu logiikka, jonka määräämään suuntaan kulkemalla se toteuttaa mahdollisuutensa. Konservatiivit häviävät aina sen takia, että samalla kun he yrittävät hidastaa, pysäyttää tai kääntää päinvastaiseksi muutoksen, jonka avulla liberalismi toteuttaa mahdollisuutensa, he kuitenkin hyväksyvät liberalismin – ja modernilla ajalla myös osaksi vasemmiston – tärkeimmät periaatteet. Heillä ei siis ole muita kuin pelkoon perustuvia argumentteja, minkä vuoksi he eivät kykene antamaan vastauksia kohdatessaan haasteen. Se saa heidät näyttämään paitsi pelokkailta, myös mielikuvituksettomilta, tylsiltä, pelkurimaisilta, merkityksettömiltä ja vähä-älyisiltä.

Vuodesta 1945 lähtien konservatiiviset hallitukset ovat olleet vallassa useimmissa länsimaissa suurimman osan aikaa. Tästä huolimatta ”lännen vallitseva poliittinen ilmapiiri on ajautunut yhä enemmän ’vasemmalle’” sodanjälkeisenä aikana, kuten itse sanot. Mistä uskot tämän johtuvan?

Aleksandr Duginin mukaan modernina aikana on ollut kolme poliittista teoriaa. Liberalismi oli ensimmäinen, vanhin ja vakiintunein; toinen oli marxilaisuus, joka kritisoi klassista liberalismia; fascismi ja kansallissosialismi muodostivat kolmannen, joka kritisoi kumpaakin edeltäjäänsä. Poliittisesti kolmas joutui tappiolle vuonna 1945 ja toinen vuonna 1989, jolloin jäljelle jäi vain liberalismi.

Nyt meidän on syytä tarkastella liberalismia ja marxilaisuutta.

Liberalismi on poliittinen filosofia ja ideologia, joka yhdistetään Thomas Hobbesiin, John Lockeen, Baruch Spinozaan, Adam Smithiin, John Stuart Milliin, Jeremy Benthamiin, Thomas Malthusiin, David Humeen, Jean-Jacques Rousseauhun, Thomas Paineen, jne. Sen historiallinen subjekti on yksilö, joka liberalismissa on kaiken mitta. Liberaalin projektin ideana on ”vapauttaa” yksilö kaikesta transsendentista ja hänelle ulkoisesta (perinteestä, auktoriteeteista, uskonnosta, rodusta, jne.). Yksilö on suvereeni ja raivaa paikkansa maailmassa järkeään käyttämällä. Liberaalia maailmankuvaa määrittävät individualismi, egalitarismi, universalismi, demokratia, sekularismi, materialismi, talousajattelu ja edistys.

Marxilaisuus on radikaali egalitaristinen ideologia, joka kritisoi liberalismia erityisesti siitä, ettei se onnistunut toteuttamaan lupauksiaan tasa-arvosta – liberalismi vaali kapitalistista järjestelmää, joka loi itsesäilyttäviä sosiaalisia hierarkioita. Marxilaisuus sai poliittista valtaa lähinnä idässä, mutta toimi aina aktiivisesti myös lännessä kohdistamalla jatkuvaa painetta liberalismiin akatemian ja poliittisten aktivistien avulla. Idässä marxilaisuus pysyi vallassa raa’alla voimalla, mutta lännessä sen oli pakko omaksua erilainen strategia, ja niinpä se kehitti itselleen moralisoivan äänensävyn: länsimaisten marxilaisten liberalismikritiikki on poikkeuksetta ”valistuneen” moralistisen kielen kyllästämää. Se tehosi, koska liberalismi ja marxilaisuus jakavat saman ydinajatuksen, jonka mukaan tasa-arvo on absoluuttinen moraalinen hyvä, ja tämän takia on hyvin vaikea vastustaa laajemman tasa-arvoisuuden vaatimuksia. Jos tasa-arvo on hyvää aina ja kaikkialla, sen lisääminen voi olla vain hyvästä, eikö niin?

Erään vuosina 1933-45 toimineen hallinnon äärimmäisyydet toimivat tietenkin oikeutuksena edetä yhä pidemmälle vastakkaiseen suuntaan.

Kun marxilaisuus kuoli poliittisesti, liberalismi oli sulauttanut itseensä suuren osan sen liberalismikritiikistä, minkä vuoksi nykyinen liberalismi eroaa klassisesta liberalismista. Sulauttaessaan kritiikin itseensä – kehityskulun välittäjänä toimivat Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmisto yleensä, sekä niille myötämieliset ihmiset yliopistoissa ja tiedotusvälineissä 1930-luvulta 1960-luvulle. Vapautta korostanut klassinen liberalismi väistyi tasa-arvoa korostaneen liberalismin tieltä. Moderni liberalismi on radikaalin egalitaristista, kuten marxilaisuuskin. Tätä taustaa vasten ei liene yllättävää, että yhteiskunta on ajautunut vasemmalle ja konservatiivit ovat vaalivoitoistaan huolimatta osoittautuneet tehottomaksi oppositioksi sekä joutuneet sopeutumaan vasemmiston ylläpitämään ajautumisliikkeeseen saadakseen edes jonkinlaista kannatusta.

Mielestäsi niin vasemmisto kuin oikeistokin ovat pelkkiä liberalismin muunnelmia. Jos tämä pitää paikkansa, onko mitään konservatismia olemassakaan?

Me kärsimme käsitteellisestä sekaannuksesta. Poliittinen kielemme tulee Ranskan vallankumouksesta, vasemmiston ja oikeiston käsitteet heijastavat Ranskan kansalliskokouksen istumajärjestystä. Vasemmisto tarkoitti vallankumouksen kannattajia (so. liberaaleja), oikeisto ancien régimen kannattajia. Kun poliittinen järjestelmämme on vasemmistolaistunut, vasemmisto on tavaomaisin termein määriteltynä alkanut tarkoittaa marxilaisuutta (erästä antiliberalismin muotoa), liberalismi modernia (so. radikaalin egalitaristista) liberalismia ja oikeisto konservatismia (klassista liberalismia). Nykyään liberalismi on keskellä. Peruskonservatiiveille termit ”vasemmisto” ja ”liberaalit” usein vastaavat toisiaan, ainakin angloamerikkalaisessa kulttuuripiirissä. Oletan, että tarkoitat ”konservatiivilla” jotain muuta kuin liberaalia. Tässä mielessä, vaalipolitiikan näkökulmasta, vastaus on todennäköisesti varauksellisen kieltävä, sillä jokainen ei-vasemmistolainen antiliberaali puolue on pieni ja tuskin muuta kuin protestoinnin väline tai jonkinlainen painostusryhmä. Syistä joihin palaan tuonnempana, edustaakseen aitoa, ei-vasemmistolaista vaihtoehtoa liberalismille, on siirryttävä metapolitiikan alueelle. Tämä alue tarjoaa kuitenkin monia vaihtoehtoja, keskusteluryhmistä ja teoreettisesta akateemisesta työstä populaarikulttuuriin, joka on tällä hetkellä tärkeä kulttuurisodan taistelukenttä.

Saksassa uudella eurokriittisellä puolueella nimeltä Alternative für Deutschland (AfD, Saksalainen vaihtoehto) on tällä hetkellä paljon kannatusta. Puolueen johtajat sanovat, että he haluavat muun muassa erota eurosta ja pysäyttää kansallisen suvereniteetin luovuttamisen Brysseliin, ja he pitävät David Cameronin EU-politiikkaa esikuvanaan. Mitä näiden konservatiivien pitäisi tehdä välttääkseen ”tappion”?

AfD näyttää minusta tavalliselta konservatiivipuolueelta sanan modernissa merkityksessä. David Cameron on tunnetusti liberaali ja kannattaa radikaalia egalitarismia. Sopii miettiä, että Cameronin Konservatiivipuolue on hallinnut koalitiossa liberaalidemokraattien kanssa, ja suunnilleen 16-20 vuotta sitten silloinen Liberaalidemokraattinen puolue pyrki aktiiviseen yhteistyöhön Labourin kanssa. Kaikki kolme pääpuoluetta hyväksyvät samat pääperiaatteet, liberaalit pääperiaatteet. Siksi niitä sanotaan ”keskustaoikeistolaisiksi” tai ”keskustavasemmistolaisiksi”. Nykyiset konservatiivit saattavat olla verotusasioissa konservatiivisempia ja vähemmän innoissaan keskitetystä valtiollisesta säätelystä, mutta heidän filosofiset periaatteensa ovat samat kuin nimellisesti vasemmistolaisemmilla puolueilla.

Kysymykseesi ei ole selkeää vastausta, sillä AfD tuntuu täysin sopivalta vaihtoehdolta sellaiselle äänestäjälle, joka hyväksyy liberalismin mutta sattuu olemaan eri mieltä joistakin muiden liberaalipoliitikkojen talousnäkemyksistä ja haluaa hiukan protestoida, vaikkei ole pohjimmiltaan status quota vastaan. Liberalismille tyypilliseen tapaan keskeisessä roolissa on talouspolitiikka.

Mielestäsi ”jokainen, joka haaveilee ’maansa takaisin ottamisesta’ tukemalla konservatiiveja, tuhlaa aikaansa.” Tarkoittaako tämä, että kaikki AfD:n kaltaiset yritykset ovat alusta saakka tuomittuja epäonnistumaan? Miksi näin?

Kuvauksesi perusteella sellaisella puolueella saattaa olla aivan riittävä rooli tämänhetkisellä poliittisella kentällä, mutta se rooli esitetään liberalismin kehyksissä, ja ’maansa takaisin ottaminen’ on radikaalimpi toimenpide kuin pelkkä eurosta eroaminen. Niillä, jotka vaativat ’maansa takaisin ottamista’, on mielessään joko paluu 50 vuotta sitten vallinneisiin olosuhteisiin – tai kuvitteelliseen, idealisoituun versioon niistä olosuhteista –, arvoihin ja väestön etniseen koostumukseen, paluu klassisempaan liberalismin muotoon tai liberaalin politiikan (klassisen tai modernin) kokonaisvaltainen hylkääminen. Painotukset riippuvat siitä, kuka tuota epämääräistä iskulausetta käyttää.

Väität myös, että ”konservatismi mahdollistaa liberalismin voiton ja konservatismin voitto johtaa lopulta liberalismiin”. Voitko selittää?

Konservatismi ei tarjoa todellista vastavoimaa liberalismille, se vain pehmentää väliaikaisesti sen radikaalimpia muotoja. Tämä auttaa ihmisiä tottumaan tai sopeutumaan jo tapahtuneeseen muutokseen. Liberalismin lietsomat kehityskulut eivät kuitenkaan pysähdy, vaan jatkuvat, ainoastaan vähän hitaammin. Ajan mittaan nämä kehityskulut saavat aikaan huomattavan muutoksen, jonka seurauksena vallitsevat järjestykset ja tavat alkavat näyttää vanhentuneilta, tarkoitukseensa sopimattomilta tai pelkästään merkityksettömiltä. Välillä ihmiset vain kyllästyvät. Tämä herättää innon ”nykyaikaistamiseen”, joka tarkoittaa väliaikaista radikaalin liberalismin jaksoa. Niinpä keskustavasemmistolaisuus ja keskustaoikeistolaisuus seuraavat toisiaan, painotus on jatkuvasti vasemmalla, eikä mikään muutu perustasolla.

Jos tämä pitää paikkansa, konservatiivit häviävät koska he ansaitsevatkin hävitä, vaikkeivät he teekään mitään väärää. Kuulostaa siltä kuin pitäisit konservatismia itsessään poliittisena virheenä. Selittäisitkö mitä tarkoitat.

Ei se ole virhe jos olet liberaali, kuten edellä selitin. Ellet kuitenkaan ole liberaali, status quon säilyttäminen, muutoksen hidastaminen tai pyrkimys ottaa pari askelta taakse todellakin ovat poliittisia virheitä, sillä niillä ei vastusteta liberalismia vaan pikemminkin tuetaan sitä.

Hylkäät konservatiivit ja taantumukselliset, ja kannatat omien sanojesi mukaan ”traditionalismia”. Mitä eroa niillä on? Mikä erottaa ”traditionalistisen politiikan” ja ”traditionalistiset” puolueet konservatiivisesta politiikasta ja puolueista?

Kuten edellä totesin, konservatismi pyrkii säilyttämään status quon, ja tämän takia hylkään sen. Se on museologista ja nekrofiilistä. Taantumuksellinen, reaktionääri, reagoi jo tapahtunutta muutosta vastaan ja tahtoo palata sitä edeltäneeseen tilaan, ja hylkään sellaisen koska mielestäni aktio on reaktiota tärkeämpää. Se joka toimii, on itse ohjaksissa, koska hän panee jotakin alulle. Reagoimalla antaa puolestaan ohjakset vastapuolelle, koska vastapuoli panee jotakin alulle. Minusta on parempi ajatella tradition käsittein. Ensinnäkin siksi, että traditio edustaa jatkumoa, joka ulottuu menneisyyteen mutta katsoo myös tulevaisuutta, sillä traditio ei ole traditio ellei sitä aktiivisesti jatketa. Toisekseen siksi, että traditio on avoin innovaatioille – kun toimii ”tradition sisällä”, ei välttämättä aina toista ritualisoitua menettelytapaa: siihen voi lisätä aineksia tai kehittää siihen jo valmiiksi kuuluvia. Kolmanneksi siksi, että traditio liittää yhteen menneisyyden ja tulevaisuuden: se tarjoaa dynamiikkaa ja mahdollisuuksia, mutta pitää samaan aikaan yllä kehystä, jonka sisältä voi löytää merkityksen, tarkoituksen ja suunnan.

Tässä kohtaa haluaisin korostaa, että puhuessani traditionalismista viittaan sillä laajempaan kokonaisuuteen, joka ei rajoitu Guenonin tai Evolan traditionalismiin (vaikkakin heidän moderniuden kritiikkinsä on käyttökelpoista).

Miksi uskot, että vasemmiston ja oikeiston käsitteisiin nojaava ajattelu seisoo tradition tiellä? Miksi se täytyy haastaa?

Mielestäni vastasin tähän kysymykseen jo edellä, mutta aihe ansaitsee syvällisemmän käsittelyn. Jako vasemmistoon ja oikeistoon määriteltiin vallankumouksessa, jossa liberalismi saavutti poliittisen vallan. Kyseinen paradigma ja sille perustuva poliittinen kenttä määrittyivät liberaalin järjestyksen mukaisesti, ja siinä oppositiolle jäi pelkkä negatiivinen rooli – se edusti pikemminkin liberalismin negaatiota kuin jonkin toisenlaisen järjestyksen edistämistä. Emme koskaan pääse mihinkään omaksumalla negatiivisen identiteetin, sillä useimmat ihmiset halveksivat negatiivisuutta ja sitä mitä se edustaa: heikkoutta, vähättelyä, pitkäveteisyyttä, masentuneisuutta, energian puutetta. Useimmat arvostavat elinvoimaisuutta, dynaamisuutta, energiaa, luovuutta, määrätietoisuutta. Niinpä meidän on keskitettävä ajatukset siihen, mitä kannatamme eikä siihen, mitä vastustamme. (On tietenkin myös välttämätöntä määritellä, mitä vastustamme, mutta se on vain yksi osa yhtälöstä. Emme pääse liberalismista ennen kuin vasemmisto-oikeisto -jaosta ja kaikesta siihen liittyvästä on tullut merkityksetöntä ja tarpeetonta.

AfD taistelee myös vasemmisto-oikeisto -logiikkaa vastaan. Mutta totuus on, että jako vasemmistoon ja oikeistoon toimii – sen vuoksi sitä käytetään edelleen. Ja jokainen puolue, joka yrittää olla mukautumatta siihen, on vaarassa hämmentää ja vieraannuttaa äänestäjät, jotka kuitenkin ajattelevat juuri tuon jaon mukaisesti. Kuinka olisi mahdollista kommunikoida tehokkaasti äänestäjien kanssa, elleivät he tunnista puolueen poliittista asemaa?

Moderni poliittinen filosofia, ja sen myötä puoluepolitiikkakin, perustuu yhä tasa-arvoetiikalle, ja näin on ollut 1700-luvulta saakka. Kyseinen etiikka asettaa parametrit sille, mikä on poliittisesti mahdollista, joten minkään vaalivoittoa tavoittelevan puolueen ei kannata astua noiden parametrien ulkopuolelle. Tämän takia emme kykene äänestämään itseämme ulos tämänhetkisestä järjestelmästä. Järjestelmä ylläpitää itseään. Muutoksen täytyy alkaa periferiasta, ulkopuolelta, ja sen täytyy tapahtua ensin abstraktilla teoreettisella tasolla – etiikan tai moraalifilosofian tasolla, pääperiaatteiden tasolla.

Koska elämme tällä hetkellä liberalismin valtakautta – jopa siinä määrin, että vakavan poliittisen haastajan puuttuessa liberalismi ei ole enää politiikkaa vaan pikemminkin käytäntö, jonka kaikki ottavat annettuna –, liberalismia ja länsimaita pidetään yleisesti lähestulkoon synonyymeinä. Laajassa mittakaavassa, ja usein ei-länsimaisten näkökulmasta, liberaalius on länsimaista ja länsimaisuus on liberaalia. Tämän takia monet kuvittelevat, että puhuessani muutoksesta moraalifilosofian tasolla koko länsimaisen etiikan heittämistä menemään ja sen korvaamista jollakin muulla. He unohtavat, että liberaali tasa-arvoetiikka on vain yksi mahdollinen länsimaisen etiikan muoto (ja historiallisesti hyvin nuori sellainen), ja että koko länsimaiden historian ajan eri eettiset järjestelmät ovat seuranneet toisiaan. Todellisuudessa me tarvitsemme – jos haluamme perustavanlaatuista poliittista muutosta – tasa-arvoetiikan radikaalia kritiikkiä. Kuten edellä väitin, tämän kritiikin on synnyttävä puoluepolitiikan ulkopuolella, ja se voi lyödä läpi vain, jos se onnistutaan perustelemaan pätevästi metapoliittisella ja filosofisella tasolla. Heti kun tasa-arvoetiikka kohtaa vakavan haasteen, heti kun sse kyseenalaistetaan, heti kun sen kannattajat alkavat kyseenalaistaa näkemyksiään ja harrastaa itsetutkiskelua, uusia poliittisia mahdollisuuksia alkaa avautua. Vasta kun ei-liberaali kanta voidaan ilmaista moraalisin käsittein, muutos mahdollistuu.

AfD:tä syytetään jo äärioikeistolaisuudesta. Jos tämänhetkinen konservatismi on, kuten väität, pelkkä liberalismin muunnelma tai vanhanaikainen liberalismin juonne, miksi se jatkuvasti yhdistetään äärioikeistolaisiin ryhmittymiin kuten Britannian BNP:hen tai Saksan NPD:hen?

Kaikki liittyy siihen, mistä kritiikki tulee. Äänekkäin kritiikki tulee yleensä radikaalien vasemmistoliberaalien tai vasemmistolaisten taholta. Ja avoin tai kätketty syytös on aina se, että kohde ei ole riittävän egalitaarinen. Pitää muistaa, että liberaalissa ja marxilaisessa etiikassa tasa-arvo on korkein moraalinen hyvä, joten syytös puutteellisesta egalitaarisuudesta tarkoittaa syytöstä moraalisesta vajavaisuudesta. Tasa-arvon suhteen elämme puritaanista aikaa, joten aihe herättää suuria intohimoja. Siispä, jos pitää tasa-arvoa absoluuttisena moraalisena hyvänä, on erittäin vaikeaa oikeuttaa moraalisesti sellainen politiikka, joka ei johda tasa-arvon maksimoimiseen, ja konservatiiveille jää tuskin muita vaihtoehtoja kuin uppoutua pitkiin selittelyihin joita kukaan ei usko, koska ne tuntuvat useimmiten vilpillisiltä, itsetarkoituksellisilta ja tekopyhiltä. Vasemmistolaisten tarivitsee vain lausua jokin yksinkertainen egalitaarinen iskulause, ylpeästi ja kovaan ääneen, tai syyttää konservatiivia ”äärioikeistolaisuudesta” (so. vakavasta moraalisesta vajavaisuudesta) saadakseen tämän mutisemaan, änkyttämään etsimään sivistynyttä pakotietä äkillisestä epämukavuuden tunteesta.

Toisaalta kansakunnalla, vapaudella ja laillisuudella – arvoilla, joita oikeistolaiset / konservatiiviset / traditionalistiset liikkeet kannattavat – on juurensa liberalismissa. Jos hylkäämme liberalismin, onko nekin hylättävä?

Teoksessaan The Fourth Political Theory Aleksandr Dugin selittää, että liberalismi on ainesosiensa summa, ja heti kun näitä aineksia arvioi erikseen, osittain tai liberalismin hylkäämien ainesosien kanssa, kyseessä ei enää ole liberalismi. Meidän on siis aivan mahdollista valita ne ainesosat jotka haluamme pitää ja heittää muu menemään, ja päättää kuinka haluamme yhdistää ne toisenlaisiin ideoihin laatiessamme uutta poliittista teoriaa. Edellä mainitussa kirjassa Dugin mainitsee alueita, joilla liberalismin jälkeistä poliittista teoriaa voisi rakentaa (hän ei ehdota mitään niistä, hän vain mainitsee alueita, joita poliittiset teoreetikot saattaisivat haluta tutkia, sen perusteella mitä liberalismi on hylännyt tai jättänyt periferiaan). Dugin ei ole länsimaalainen, joten hän saattaa päätyä ratkaisuun, joka ei sovi meille. Metodi on kuitenkin pätevä, ja meidän länsimaalaisten tehtäväksi jää määritellä, miten liberalismin jälkeinen poliittinen teoria rakennetaan ja millainen liberalismin jälkeisestä lännestä tulee – määritellä, mitä olemme ja millaisiksi haluamme tulla. Minusta sen pitää sopia yhteen kollektiivisen sielumme ja kulttuuristen perinteidemme kanssa.

Haluaisin lännen pysyvän vahvana, vauraana, itsenäisenä ja teknologisesti kehittyneenä, ja meidän länsimaalaisten vaalivan erityisyyttämme, olevan vapaita tekemään mielemme mukaan omassa maailmankolkassamme ja tuntevan ylpeyttä siitä mitä olemme. Se, että meistä tuntuu kuin olisimme saavuttaneet ajan päätepisteen, kuin kaikki olisi jo sanottu ja tehty, kuin mitään omaperäistä ei olisi enää mahdollista keksiä, on vain liberalismin kuolinkamppailun oire. Se tarkoittaa, että liberalismilla ei ole enää mitään tarjottavaa paitsi saman loputonta uudelleenmuotoilua, saman loputonta toistoa. Tämän takia sanomme elävämme ”postmodernia” aikaa: jos liberalismi oli modernin ajan ideologia, postmodernina aikana liberalismi on hengityskoneessa, aivokuolleena ja valmiina post-mortem -raportin laatimiseen.

Voisiko jokin tietyntyyppinen puolue tarjota muita enemmän toivoa onnistumisesta? Vai onko puoluepolitiikkaan sekaantuminen lähtökohtaisesti virhe?

Kirjoitin viime vuonna ”vastaehdotuksellisten” poliittisten puolueiden roolia käsittelevän artikkelin, joka on sittemmin uudelleenjulkaistu monilla verkkosivuilla, muun muassa Western Springissä. Mielestäni tällaisilla puolueilla on roolinsa, mutta se ei ole sama kuin tavanomaisilla puolueilla. Tavanomaisten puolueiden päämääränä on voittaa vaalit, jotta ne voisivat käyttää poliittista valtaa hallituksessa. Vastaehdotuksellisten puolueiden päämääränä on laajentaa keskustelua. Tavanomaiset puolueet haluaisivat pikemminkin rajoittaa keskustelun koskemaan metodiikkaa ja menettelytapoja laajan poliittisen konsensuksen kehyksissä. He eivät halua tuota konsensusta haastettavan. Vastaehdotukselliset puolueet ovat olemassa häiritäkseen konsensusta, herättääkseen epäilyksiä vallanpitäjiä kohtaan tekemällä selväksi, että konsensusta ei ole olemassa silloin, kun tavanomaiset puolueet haluaisivat kaikkien uskovan konsensukseen.

Oletko sitä mieltä, että nykyinen puoluejärjestelmä on rakennettu edistämään liberaalien puolueiden intressejä, ja että tämän takia konservatiivit pelaavat peliä, jonka he voivat ainoastaan hävitä?

Olen.

…paitsi tietysti siinä tapauksessa, että tarkoitat ”konservatiivilla” jotakin muuta kuin minä. Jos tarkoitat jotakin radikaalimpaa, nykyinen puoluejärjestelmä on lyötävissä horjuttamalla uskoa sen perustalla olevien ajatusten moraalisuuteen – horjuttamalla uskoa vallitsevan konsensuksen moraalisuuteen.

Puhut metafysiikasta, liberalismin ylittämisestä. Tarkoitatko, että kaikki poliittinen sitoutuminen on hyödytöntä, että oikeasti tarvitsemme kulttuurivallankumouksen? Jos näin on, millaisen vallankumouksen?

Lopullinen tavoite on poliittinen muutos, joten meidän on pysyttävä poliittisesti sitoutuneina. Tarkoitan, että 1700-luvulta saakka länsimaiden – tai ainakin angloamerikkalaisen maailman – vallitseva etiikka on ollut liberaali etiikka eli tasa-arvoetiikka: tasa-arvoa pidetään absoluuttisena moraalisena hyvänä, jota pitää tavoitella sen itsensä takia. Se pitää alistaa radikaalille kritiikille.

Haluat ehkä tietää, miten. Olen kirjoittanut useita esseitä, joissa esitän erilaisia argumentteja tasa-arvomoraalia vastaan deontologisesta näkökulmasta. ”Equality as an Evil” julkaistiin viime vuoden huhtikuussa, ”Equality: The Way to a Meaningless Life” tämän vuoden helmikuussa ja ”Equality: A Justification of Privilege, Oppression and Inhumanity” pian sen jälkeen. Olen tällä hetkellä työstämässä kokonaista kirjaa samasta aiheesta.

Monet niistä, jotka paremman määritelmän puutteessa kutsuvat itseään konservatiiveiksi, tietävät että egalitarismissa on vikaa. Valitettavasti heillä ei ole argumentteja, joilla vastustaa sitä eettisenä järjestelmänä. Heillä ei ole välineitä sen dekonstruoimiseen, horjuttamiseen ja kyseenalaistamiseen. Tavoitteeni on tuoda sellaiset argumentit saataville, antaa sellaiset työkalut käyttöön ja aloittaa syvällinen keskustelu egalitarismista eettisenä järjestelmänä.

Mielestäni egalitarismi on perustavanlaatuisesti epäreilua, sillä tasa-arvoa ei voi saavuttaa olematta epäreilu jollekulle, se oikeuttaa epäreilun palkitsemisjärjestelmän ja varallisuuden epäreilun jakaantumisen rankaisemalla ansioitunutta ja palkitsemalla ansiottoman. Egalitarismi oikeuttaa myös sorron, sillä tasa-arvoa ei voi saavuttaa supistamatta vapautta (itse asiassa tasa-arvo ja vapaus ovat monella tavoin yhteensopimattomat), ja tasa-arvo edellyttää jatkuvaa valvontaa ja säätelyä, kuten olemme huomanneet valtion rahoittaman monikulttuurisuuden saavuttua länsimaihin. Egalitarismi myös riistää elämältä merkityksellisyyden, sillä merkityksellisyys kumpuaa eroista ja hierarkioista. Ero mahdollistaa määrittelyn ja itsemäärittelyn, hierarkia tarjoaa suunnan ja tarkoituksen. Erojen ja hierarkioiden hävittäminen tarkoittaa lisäksi laadun hävittämistä, sekä paremmuutena että erona, joten egalitarismi riistää elämältä kaiken mikä tekee siitä hyvää ja elämisen arvoista. Mielestäni tämä ei ole absoluuttista hyvää vaan moraalinen kieroutuma.

Useimmilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta aloittaa kulttuurivallankumousta, he voivat vain äänestää valitsemaansa puoluetta. Mitä näiden tavallisten ihmisten, jotka eivät ole intellektuelleja eivätkä taiteilijoita, pitäisi mielestäsi tehdä?

On muitakin keinoja kuin jonkin puolueen äänestäminen. Tosin, kuten edellä sanoin, vastaehdotuksellisilla puolueilla on paikkansa, kunhan ymmärretään, ettei niitä äänestämällä pyritä samaan kuin äänestämällä tavanomaisia puolueita. Kulttuurisota tarjoaa rajoittamattomat mahdollisuudet, sillä jokainen muutosta kaipaava voi käyttää omia lahjojaan, taitojaan ja kokemustaan omalla erityisalueellaan. Sotaa voi käydä muusikkona, maalarina, kirjailijana, rahoittajana, teollisuudenharjoittajana, keskustelijana – mitä sitten haluaakin, kunhan etenee oikeaan suuntaan ja lyö oikeita kohteita.

Entä jos analyysisi konservatismista ja sen ”kahdeksasta ominaispiirteestä” ei olekaan oikea? Siinä on paljon samaa kuin vasemmiston konservatiiveja vastaan syytämissä solvauksissa. Sanot, että konservatiivit eivät ole luovia. Ovatko vasemmistolaiset sitten sellaisia? Heti kun vasemmisto- ja liberaalipuolueet ovat saavuttaneet poliittiset tavoitteensa, heistä tulee yhtä epäluovia tavoitteiden muuttamisen suhteen – itse asiassa he takertuvat niihin hyvin konservatiivisella tavalla. Toisaalta konservatiivit ovat aina osoittaneet suurta luovuutta ajatustensa vahvistamisessa. Eikö tämä historiallinen yleiskuva haasta näkemyksesi?

Minusta se vahvistaa näkemykseni. Totta, mainitsemani kahdeksan ominaispiirrettä ovat yhteväiset vasemmiston esittämän kritiikin kanssa: tämä johtuu siitä, että siinä on paljon totta. Molemmissa tapauksissa kritiikin kohde on radikalismin puute. Vasemmisto on egalitaarinen ja edistysmielinen, ja vasemmistolaisten mielestä konservatiivit eivät ole tarpeeksi egalitaarisia ja edistysmielisiä. Minä taas olen elitisti ja mielestäni konservatiivit eivät ole tarpeeksi elitistisiä. Mutta jos tarkoitat ”konservatiiveilla” yksilöitä ja ryhmiä, jotka vastustavat liberalismia ja vasemmistoa ja perustavat ajattelunsa laatuun eivätkä tasa-arvoisuuteen, yhdyn näkemykseen että he ovat luojia, kun taas liberaalit ovat heikentäjiä ja vasemmistolaiset tuhoajia.

Onko liberalismilla tosiaan niin suuri valta kuin väität? Onhan toki mahdollista, että hallitseva eliitti tukee liberalismia vain siksi, että se helpotti sen nousua valtaan? Toisin sanoen, liberalismin valta ei välttämättä ole juuri muuta kuin sivutuote erilaisten sosiaalisten ympäristöjen välisestä taistelusta, jonka lopputuloksena yksi näistä ympäristöistä nousi hallitsevaan asemaan ja liberalismista tuli sen vallan älyllinen ylärakenne.

Liberalismi on zombie. Lyötyään tai sulautettuaan itseensä kaikki vakavat haastajat, liberalismi on lakannut olemasta politiikkaa, sillä politiikka vaatii vihollisen, eksistentiaalisen uhan. Siitä on tullut käytäntö, ajattelun, näkemisen ja tekemisen tapa, joka otetaan annettuna mutta ei ole enää dynaaminen. Se pysyy vahvana, koska sulautettuaan itseensä marxilaisen kritiikin se ei ole enää kohdannut tehokasta moraalista haastajaa.

Koska emme voi palata ajassa taaksepäin ja muuttaa historiaa, konservatiiveilla ei ole muita keinoja kuin sitoutua liberalismiin, joka kuitenkin on vallitseva todellisuus. Syytät heitä sokeudesta – mutta eikö tämä pikemminkin todista, että he tajuavat mikä on realistisesti saavutettavissa?

Puoluepolitiikassa kyllä, koska konservatiivit (tarkoittamassani merkityksessä) pyrkivät säilyttämään status quon. Se on heidän ainoa mahdollisuutensa, ja siksi he aina häviävät.

Mutta kuten olen edellä sanonut, on monia jotka kutsuvat itseään konservatiiveiksi vain siksi, että heiltä puuttuu parempi määritelmä, mutta jotka eivät ole status quon puolustajia. Heidän pitää omaksua radikaali tendenssi, sankarillinen raivo joka rakentaa jotakin uutta pääperiaatteista. Vasemmisto kukoistaa yhä, koska se on säilyttänyt kosketuksen radikaaliin tendenssiinsä. Radikaali tendenssi on välttämätön, koska sen leiskuvasta ahjosta voi luova raivo nousta.

–

–

Alex Kurtagic  (s. 1970) on slovenialais-espanjalaistaustainen kulttuurivaikuttaja, joka on asunut pitkään Iso-Britanniassa. Hän on mm. kirjoittanut dystopiaromaanin Mister (Iron Sky Publishing, 2009). Kurtagic kuuluu Alternative Right -verkkosivuston toimituskuntaan, hän on vaihtoehtometalliin keskittyneen Supernal Musicin perustaja ja johtaja, kirjankustannusyhtiö Wermod & Wermod Publishing Groupin päätoimittaja ja toimitusjohtaja. Hänen esseitään, artikkeleitaan ja arvostelujaan on julkaistu Alternative Rightin, Occidental Observerin, Occidental Quarterlyn, Vdaren, Counter Currentsin, Taki Magin, ja American Renaissancen verkkosivuilta. Useimmiten kirjoitukset käsittelevät aiheita, jotka liittyvät länsimaiseen kulttuuriin, politiikkaan, etnisyyteen ja musiikkiin. Sarastuksessa on aiemmin julkaistu Kurtagicin Tukholmassa pitämä puhe ”Lännen romahduksen skenaariot ja niiden seuraukset”.