Törmäsin yhtyeeseen nimeltä Laibach ensimmäisen kerran joskus vuonna 2008. En enää muista, missä yhteydessä yhtyeen musiikkivideo ”Life is Life” tuli vastaan, mutta orkesterin omaperäinen tyyli ja militaristinen estetiikka yhdistettyinä industrialmusiikkiin iskivät alkuhämmennyksen jälkeen – ja kovaa iskivätkin.

Laibach sai alkunsa 80-luvun alun Jugoslaviassa, jossa se oli osa laajempaa avantgardistista liikettä Neue Slowenische Kunst (NSK). Vaikka Titon Jugoslavia oli diktatuuriksi verrattain vapaa yhteiskunta,  militaristinen tyyli, Ljubljanan kaupungin saksankieliseen nimi ja taiteilijaryhmän nimen alkuperä kansallissosialistien käsitteessä ”uusi saksalainen taide” riittivät aiheuttamaan yhtyeen sensurointia kotimaassaan. Yhtyeen esiintymiset omalla nimellään olivat kiellettyjä ja televisiotoimittaja Jure Pengov nimitti NSK:n taiteilijoita ”kansanvihollisiksi”. Laibachia on syytetty sekä äärivasemmistolaiseksi että äärioikeistolaiseksi, ja yhtye itse on vastannut syytöksiin, että he ovat ”yhtä fasisteja kuin Adolf Hitler oli taidemaalari”. Vastaus tuskin selvensi mitään.

Useimmiten Laibachin katsotaan tekevän parodiaa totalitaristisista järjestelmistä ja tämä näkökanta tulee vastaan usein musiikkitoimittajien kirjoituksissa. Esimerkiksi Richard Wolfson on katsonut Laibachin ottavan valtiollisten järjestelmien symboliikkaa oman taiteensa luomiseen ja vievän niiden elementtejä äärirajoille, naurettavuuksiin asti. Tällainen katsanto on mielestäni varsin pinnallinen, se latistaa avantgarden pelkäksi parodiaksi. Itse näen Laibachissa paljon syvemmän kulttuurin olemuksen muutoksen, joka on tapahtunut länsimaissa 1900-luvun aikana.

1900-luvun alun keskeisiä kulttuurisia liikkeitä olivat modernismi ja uusklassismi, jotka ilmenivät eri tavoin eri maissa. Saksassa, Italiassa ja Neuvostoliitossa uusklassismi ja modernismi ilmenivät totalitaristisina järjestelminä, joissa valtio edusti oikeaa traditiota ja antiikin puhdasta muotoa nykypäivään tuotuna. Muun muassa Englannissa ja Suomessa klassismi taas ilmeni pikemminkin nostalgisena kaipuuna eurooppalaisuuden juurille ilman uskoa siihen, että klassismin maailma voitaisiin sinällään toteuttaa nykypäivässä.

Modernismiin ja klassismiin yhdistyi humanismi siinä valistusajalta lähtien eläneessä kehitysuskoisessa merkityksessä, että humanismissa on kyse ihmiskunnan päämäärän tavoittelusta, ihmisyyden toteuttamisesta. Koska ei ole olemassa mitään universaalia, yleispätevää ihmisyyden määritelmää, on humanistisuus luonnollisesti riippuvainen määrittelijän omasta ihmiskäsityksestä. Tämän vuoksi liberaalit humanistit, jotka uskoivat hegeliläiseen historian luonnolliseen kehitykseen barbariasta kohti yhä ylevämpää ihmisyyttä toteuttavia kulttuurin muotoja, näkivät totalitaristiset järjestelmät vastakohtaisena humanismille ja ihmisyyden toteutumiselle. Ne olivat ikään kuin häiriö historian luonnollisessa kehityksessä. Itse näen ne mieluummin loogisena vastareaktiona, jonka nimittäminen historian synnyttämäksi häiriöksi ja hirviöksi kertoo enemmän kehitysuskoisen ihmisen omasta naiviudesta kuin näistä järjestelmistä itsestään.

Juuri totalitaristisissa järjestelmissä toteutui se, mihin historialliset avantgardistit eivät olleet kyenneet: kaatamaan raja-aidan elämän ja taiteen väliltä. Italian fascismiin ja Neuvostoliiton bolshevismiin osallistui varsinkin alkuvaiheessa paljon avantgardisteja, jotka aktiivisesti tekivät järjestelmää tunnetuksi. Totalitääriset liikkeet olivat heille taideteoksia, jotka muovattiin yhteiskunnan ihmismassasta. Filosofi Boris Groys onkin nimittänyt stalinistista kulttiliikettä avantgardistiseksi teokseksi. Tämä herättää mielenkiintoisen kysymyksen taiteen etiikasta: onko oikeastaan kovin suurta eroa sillä, tappaako ihmisiä vai kissoja taiteellisen ilmaisun vuoksi, ja onko tällaisen rajan ehdottomuus vain oman aikamme maailmankäsityksen tuotosta?

Vaikka esimerkiksi fascisteja pidetään joskus radikaaleina konservatiiveina, ovat konservatiivisuus ja totalitaarinen radikalismi monessa suhteessa toistensa vastakohtia. Taiteessa yksi olennainen ero on se, että mimeettiset suhteet taideteoksen ja todellisuuden välillä ovat kääntyneet päinvastaisiksi. Perinteisen kulttuurin katsottiin olevan todellisuuden jäljittelyä ja kuvailua. Tällaisena taide miellettiin aina 1900-luvulle asti ja sellaistenkin suuntausten kuten impressionismin, ekspressionismin ja kubismin voidaan katsoa olevan tulkintaa kohteestaan. Ne rikkovat muotoa ja tulkitsevat, mutta silti taideteos pohjautuu todelliseen olioon tai asiaan. Sen sijaan totalitaarisessa taiteessa ihmiset alkavat jäljitellä taideteosta. Taide esittää ihanteellisen hahmon, kuten sosialistisen yhteiskunnan sankarityöläisen, johon todellisten ihmisten toivotaan samaistuvan.

Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa tämä mimeettinen suhde ei ole palautunut ennalleen, ainoastaan esikuvat ovat muuttuneet. Populaarikulttuuri ei pyri esittämään todellisuutta sellaisenaan, vaan esikuvat muuttavat todellisuutta. Silloinkin, kun se esittää arkisia tarinoita, on niiden hahmot ja tapahtumat suodatettu vallitsevan hegemonian mukaisen ihanneseulan läpi. Sekulaari länsimainen ihminen ei kyennyt astumaan mihinkään ”aikuisuuteen” uskontojen autoritariasta, kuten kehitysusko meille vakuutteli: totalitaariset liikkeet loivat itsestään uskonnon yhdistelemällä eklektisesti klassismin muotoa, Hegelin ja Nietzschen filosofiaa, darwinismia ja yhteishenkisiä massatapahtumia, ja tuloksessa oli sekä uutta että vanhaa uudelleen tulkittuna. Totalitaaristen yhteiskuntien hajottua syntyi liberaaleissa yhteiskunnissa kuin sieniä sateella alakulttuureja, jotka loivat kukin oman eettisen ja muodollisen koodistonsa likipitäen samoilla ehdoin kuin totalitaariset järjestelmät.

Täydellisen individualismin on mahdotonta toteutua koko yhteiskunnan tasolla. Sille on aina olemassa vastavoimansa, sillä suurin osa ihmisistä kaipaa yhteisesti jaettua arvomaailmaa ja kulttuuria – ja jonkun kertomaan tämän heille tämän ylhäältä käsin, olipa sitten kyseessä univormupukuinen diktaattori tai päihdeongelmainen rocktähti. Modernin maailman individualismi on silmänlumetta, koska useimmat ihmiset eivät ole millään tasolla erityisen yksilöllisiä, vaikka he luulevatkin niin ja vaikka heillä periaatteessa olisi mahdollisuuskin siihen. On vain muodikasta sanoa olevansa oma itsensä, yksilöllinen ja ainutkertainen. Auktoriteettien vastainen kapinakin toteutuu aina jonkin esikuvan asettamien raamien sisällä, vaikka Sex Pistolsin aikakaudesta on jo kahden sukupolven verran aikaa.

Taiteen politisoiduttua taiteesta on tullut kulttuuritaistelun näyttämö. Keskeisimmin tämä näkyy postmodernissa ja radikaalivasemmistolaisessa taiteessa, joka pyrkii useimmiten järkyttämään, olemaan epäsovinnainen suhteessa niin sanottuun valtakulttuuriin ja tekemään pilaa vanhoista esikuvista. Postmodernismi käyttää vanhoja muotoja, mutta sen suhde klassisiin esikuviin on muuttunut vakavasta leikittelevään, ehdottomasta relativistiseen ja iättömästä hetkeen sidottuun. Siinä, että taide uudistuu ja muuttuu ei sinänsä ole mitään pahaa, mutta taiteen muuttuminen yhtäältä teollisuusmaiseksi kulttuurituotannoksi ja toisaalta latteiden allegorioiden varaan luoduksi taisteluksi yhteiskunnan hegemoniasta, on varsin vastakohtaista klassiselle taiteen ihanteelle ja tekee taiteesta kertakäyttöistä.

Mitä tekemistä Laibachilla sitten on tämän kaiken kanssa? Näkisin, että siinä missä totalitaariset valtiot pyrkivät tekemään yhteiskunnasta taideteoksen, Laibach tekee taidetta totalitarismista ja yhteiskunnasta. Sen tulkinnallinen mimeettinen suhde on samanlainen kuin aikana ennen taiteen roolin muuttumista. Laibachin totalitaristisin elementein ryyditetyt versiot tunnetuista populaarimusiikin kappaleista alleviivaavat sitä, ettei mikään ole lopulta muuttunut niistä ajoista, kun väkijoukot hurrasivat suurille johtajilleen – nyt ne hurraavat rocktähdille. Laibach ei siis tee parodiaa politiikasta ja järjestelmistä, vaan ottaa todellisuudesta elementtejä ja tekee niistä oman todellisuutensa.