Mikä miesliikettä vaivaa?

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

–

(Suosittelen tämän kirjoituksen ohella lukemaan suomentamani Jack Donovanin samaa aihetta sivuavan kirjoituksen ”Porttoja kaikki”. Teksti löytyy täältä.)

–

Miesasiamiehet tai maskulistit astuivat laajempaan julkisuuteen Suomessa joitakin vuosia sitten. Yleisen mielenkiinnon kohteeksi suuntauksen teki käytännössä Henry Laasasen vuonna 2008 ilmestynyt kirja Naisen seksuaalinen valta, jonka keskeisen väittämän mukaan naiset vaikuttavat miesten käyttäytymiseen hallitsemalla näiden seksin saantia. Teoksen ja sen synnyttämän polemiikin myötä Laasasesta tuli suomalaisen miesliikkeen näkyvin hahmo. Kirjasta ja ”markkina-arvoteoriasta” puhuttiin tiedotusvälineissä, sosiaalisessa mediassa ja kapakkakeskusteluissa, ja sopivassa seurassa Laasasen nimenkin mainitseminen aiheutti hysteeristä vihamielisyyttä tai vaivautuneen hiljaisuuden.

Feministit olivat vuosikausia ihmetelleet, miksei mitään miesten tasa-arvoliikkeen kaltaista ollut syntynyt. Kun sellainen lopulta syntyi ja suuntasi purevimman kritiikkinsä feminismiä kohtaan, heidän reaktionsa oli raivokas. Suuri osa kritiikistä oli alatyylistä ja henkilöön kohdistuvaa, mutta tyypillisin mitätöintiyritys oli miesasiamiesten syyttäminen ”taantumuksellisiksi”, jotka halusivat palauttaa patriarkaalisen järjestelmän ja naisen alistetun aseman.

Jos kriitikot olisivat malttaneet pohtia mieasiamiesten tekstien asiasisältöä, he olisivat kenties huomanneet, että niiden näkemykset olivat pikemminkin käänteistä feminismiä kuin minkään sortin reaktionäärisyyttä. Käytännössä miesasialiike on kopioinut feministisen retoriikan ja feministiset vastakkainasettelut ja tulkinnut niitä maskuliinisesta näkökulmasta. Oikeastaan ainoa merkittävä ero feminismiin on siinä, että miesasiamiehet tunnustavat sukupuolieron, kun taas naisasianaiset ja heidän laahustaan kantavat profeministimiehet pitävät edelleen kiinni biologis-historiallisen tietämyksen ja terveen järjen vastaisesta sukupuolineutraaliuden ihanteesta.

Valtavirtaisen miesliikkeen lähtökohta on egalitarismin ihanne, minkä voi huomata jo Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittaman Mies vailla tasa-arvoa -kirjan (2007), ensimmäisen suomenkielisen miesasia-aiheisen tekstiantologian, nimestä. Antologiassa alleviivataan sitä jokseenkin kiistämätöntä tosiseikkaa, että joillakin yhteiskunnan alueilla miehet ovat naisia huonommassa asemassa, ja vaaditaan että virallisen tasa-arvopolitiikan pitäisi ulottua näillekin sektoreille.

Henry Laasasen kaltaiset kirjoittajat ovat sittemmin radikalisoineet tätä kantaa väittämällä, että nyky-yhteiskunnassa todellisia sorrettuja ovat nimenomaan miehet ja etuoikeutettuja naiset. He allekirjoittavat feministien väitteen, että perinteiset sukupuoliroolit alistavat miehiä siinä missä naisiakin, mutta katsovat, ettei naisten emansipaatio ole juuri parantanut miesten asemaa. Naiset toimivat yhä enemmän oman mielensä mukaan, mutta mieheltä vaaditaan lukuisten, usein keskenään ristiriitaisten, roolien täyttämistä: miehen pitää olla vuoron perään maskuliininen suojelija, naisia ymmärtävä pehmo, uhrautuvainen perheenisä ja viriili rakastaja.

–

***

–

Suomalaisen miesliikkeen omaksuma ideologia tunnetaan suuressa maailmassa lyhenteellä MGTOW eli ”Men going their own way”. Kyseinen ajatussuunta ei peräänkuuluta paluuta traditionaalisiin sukupuolirooleihin, vaan hyväksyy naisten vapauden toimia yhteiskunnassa oman mielensä mukaan. MGTOW:n keskeinen teesi onkin, että miesten tulisi ”emansipoituneiden” naisten tavoin ajaa häikäilemättömästi omia välittömiä intressejään.

”Omaa tietään kulkevien miesten” päättelyketju on pääpiirteissään seuraava. Hyvinvointiyhteiskunnassa valtiokoneisto on naisten puolella ja takaa muun muassa sen, että avioeron saa ongelmitta ja lapset määrätään äidin huostaan. Eron jälkeen naisilla on loputon määrä keinoja miehen eristämiseksi lapsen elämästä. Avioliitosta on tullut peli, jossa miehellä on vain menetettävää, joten olisi järjetöntä pitää yllä miehen perinteistä roolia perheen suojelijana ja elättäjänä. Koulutetun ja taloudellisesti itsenäisen nykynaisen pysyvänä kumppanina pärjätäkseen pitäisi uhrata loputtomasti omia resurssejaan ilman kunnon vastinetta, eikä sekään välttämättä auta, vaan merkittävä osa miehistä jää väistämättä avioerojen, elatusmaksujen, yksinäisyyden ja alkoholismin kurimukseen. Niinpä ainoa mielekäs strategia modernille miehelle on yksinkertaisesti tehdä mitä huvittaa.

Laasasen blogissaan antamat elämänohjeet miehille ovatkin suoraviivaisia:

Seksi kannattaa hankkia pelimiesoppien avulla panostamalla naisiin mahdollisimman vähän. Avioliittoja ja lapsia ei kannata edes harkita, koska miehillä ei ole mitään lisääntymisoikeuksia. (…) miesten kannattaa kulkea omia polkujaan ja maksimoida oman henkilökohtaisen elämänsä nautinnot yhteiskunnan heille tuputtamista velvollisuuksista huolimatta.

Useimmille suomalaisille miehille MGTOW lienee pelkkä käsittämätön kirjainyhdistelmä, eikä termi ole välttämättä tuttu kaikille miesasia-aktivisteillekaan. Mutta suuri osa suomalaisista miehistä, varsinkin nuorista, on selvästikin alkanut tehdä mitä huvittaa. Käytännössä tämä tarkoittaa keskittymistä sitoumuksettomiin seksisuhteisiin, penkkiurheiluun, videopeleihin, nettipornoon, kuluttamiseen, juhlimiseen ja muuhun yleiseen hedonismiin. Kyseessä on miesten epäluottamuslause järjestelmälle, joka suosii kaikkia muita paitsi heitä. Kun kypsään miehuuteen kuuluvat vastuut ja roolit eivät tarjoa enää etuja, teini-ikää voi rauhassa jatkaa keski-ikäiseksi saakka – varsinkin kun se on sosiaalisesti hyväksyttyä ja taloudellisesti mahdollista.

Jotkut miehet käyttävät pelimiesoppeja harjaannuttaakseen itsensä viettelyn mestareiksi, jotka eivät osoita haluavansa naisia vaan saavat heidät haluamaan heitä silkalla viileän itsevarmalla olemuksellaan. Pelimieskulttuuri on syntynyt ja kukoistaa juuri seksuaalisen vapauden oloissa, tiedostavien ja emansipoituneiden naisten aikakaudella. Se on vastaisku naisasialiikkeen peräänkuuluttamalle tasa-arvofilosofian sisäistäneelle pehmomiehelle (saksalaiset kutsuvat tällaista miestyyppiä ”istualtaanpissaajaksi”), joka ei lopulta kelvannutkaan vapautuneelle modernille naiselle. Sisimmässään useimmat naiset haluavat maskuliinista ja itsevarmaa miestä, valitsevat ”jännittävän” kumppanin kunnollisen ja turvallisen sijaan ja ovat valmiita pettämään puolisoaankin tällaisten alfaurosten kanssa. Pelimies käyttää hyväkseen juuri näitä raadollisia piirteitä, joita naiset eivät yleensä myönnä itselleenkään.

Niin kaukana kuin hedonistiset ”oman tiensä kulkijat” ja pelimiehet ovatkin feministien ihanteista, ei kyse ole minkäänlaisesta konservatismista, taantumuksellisuudesta tai uuspatriarkaalisuudesta. Pelimiestyyppisen seksihurjastelun ihanteet on noukittu pornoteollisuuden tuotteista, ja päinvastoin kuin monet feministit kuvittelevat, porno ei pönkitä tai uusinna traditionaalisia sukupuolirooleja. Vai tyrkyttävätkö Playboy ja Hustler muka elämäntapaa, jossa mies on suojeleva, vaimolleen uskollinen perheen elättäjä? Päinvastoin, näiden julkaisujen ihanneuros on nautinnonhaluinen, kukasta kukkaan hyppivä rattopoika, muodin ja seksin suurkuluttaja. Lienee turha sanoakaan, kuinka paljon niin sanotun aikuisviihteen naiskuva eroaa vaikkapa 1950-luvun naisihanteesta.

–

***

–

Edellä kuvatulla tavalla käyttäytyviä miehiä olisi helppo moralisoida, mutta heidän valinnoilleen on syynsä. Feminismi ei onnistunut lakkauttamaan maskuliinisuutta, ainoastaan sen sivistyneet muodot. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta miehet eivät ole astuneet säyseän ja syyllisyydentuntoisen profeministikuhnurin rooliin. Heistä on tullut seksin ja muiden nautintojen perässä juoksijoita, koska seksin alue on yksi harvoista, joilla miesten on vielä mahdollista toteuttaa mieheyttään. Useimmat muut maskuliinisuuden alueet ovat kutistuneet olemattomiin perheinstituution rapistumisen, palveluammattien lisääntymisen ja koulutuksen ylikorostumisen myötä. Nykyinen järjestelmä tuottaa joukoittain perheettömiä, ammatittomia, tuuliajolla olevia miehiä joilla ei ole roolia johon astua. Paikkaansa löytämättömät eivät voi edes lähteä merille, koska siihenkin vaaditaan tutkinto Kotkan merenkulkuoppilaitoksesta.

Tiettyyn pisteeseen saakka miesasialiikkeen analyysi tuntuukin pätevältä. Perinteinen herrasmiehen käytös ei enää vetoa naisiin: feministien mielestä se on paternalisoivaa, muiden mielestä toivottoman tylsää ja vanhanaikaista. Ja ennen kaikkea, miksi mies olisi kohtelias ja kunnioittava näille sofioksasille ja annemoilasille, jotka vuodesta toiseen haukkuvat häntä kaikin kuviteltavissa olevin sanankääntein ja leimaavat hänet raiskaajaksi, pahoinpitelijäksi ja juopoksi? Myös aviomiehen arvostus on laskenut pohjalukemiin: ennen vanhaan ”isä tiesi parhaiten”, mutta nyt media syöttää mainoksissa ja komediasarjoissa kuvaa kömpelöstä ja naurettavasta isästä. Miksi siis astua avioon ja perustaa perhe, kun luvassa on pelkkiä uhrauksia, joiden palkintona on perheen hajoaminen vaimon lähtiessä etsimään jännittävämpää elämää jälkikasvu mukanaan?

Mutta näiden kysymysten esittämistä pidemmälle miesasiamiehet eivät ole päässeet. He eivät ole esittäneet mitään positiivista miehuuden ihannetta tai pitkän tähtäyksen etua, jota modernin miehen kannattaisi tavoitella. Kenties he eivät haluakaan. Miesliikkeen ainoa varsinainen tehtävä saattaakin olla toimiminen välttämättömänä antiteesinä feminismille ja siten osoittaa feministisen ideologian savijalkaisuus. Kääntämällä nurin feministiset teesit sukupuolisesta vallasta ja esittämällä miehet sorrettuna sukupuolena tehdään selväksi, että naisille on kasaantunut virallisen uhriasemansa myötä suuri valta, johon sisältyy muun muassa moraalinen etulyöntiasema julkisessa keskustelussa.

Tähän strategiaan sisältyy kuitenkin merkittävä ongelma: useimmat miehet eivät halua olla uhreja eivätkä tulla nähdyksi sellaisina. Pohjimmiltaan miehet haluavat elämäänsä sisältöä ja autonomiaa. Pitkitetty teini-ikä ja häikäilemätön donjuanismi soveltuvat pysyviksi elämänvalinnoiksi vain murto-osalle miehistä.

Jack Donovan on todennut, että pelimieskulttuuri voi toimia eräänlaisena siirtymämaskuliinisuutena: yksinhuoltajien kasvattamat ja feministisillä ihmissuhdemyyteillä pakkosyötetyt nuorukaiset saavat viettelytaitojaan kehittämällä lisää itsevarmuutta ja tajuavat, ettei heidän enää tarvitse ”kysyä äidiltä lupaa”. Mutta tämän pitäisi olla vasta lähtökohta. Jos naisten kaataminen muuttuu elämäntavaksi, seuraukset ovat päinvastaiset.

Ohjelmallisena toimintana pelimieskulttuuri on täysin yhdenmukaista feminiinisen ja läpiseksualisoituneen kulttuurimme kanssa. Pelimiehet tajuavat, että monet naiset kiihottuvat itsevarmoista, narsistisista, ”cooleista”, rennoista miehistä ja muokkaavat itsensä sellaisiksi. He siis tanssivat edelleen naisten pillin mukaan, mikään ei ole heille tärkeämpää kuin huomion ja seksuaalisen hyväksynnän saaminen naisilta. Niin sanotun ”kolmannen aallon feminismin” on helppo hyödyntää pelimieskulttuuria ja sulauttaa se itseensä. Loppujen lopuksihan kyse on pyhimmästä pyhimmän, eli emansipoituneen naisen halun toteuttamisesta.

Seksin ja sen saamisen nostaminen nykymiehen ydinongelmaksi on valtavirtaisen miesliikkeen ehkä suurin virhe. Vapaaehtoiseen selibaattiin kannustaminenkin olisi vallankumouksellisempaa. Yksikään miesasiakirjoittaja ei ole käsitellyt syvällisesti sellaisia miehen identiteetin peruskiviä kuten kunnia, itsenäisyys tai toisten miesten suoma arvonanto – heitä näyttää kiinnostavan vain potentiaalisten parittelukumppanien huomio. Mikään ei ole helpommin kontrolloitava olento kuin mies, jolle seksi on elämän pääasiallinen sisältö. Hän on kyvytön tekemään ponnekasta ja johdonmukaista vastarintaa yhteiskunnan modernisaatiolle ja tasa-arvoideologialle, jotka viime kädessä tekevät miehistä osattomia.

Toinen vakava virhe on sukupuolten välisen sodan ylläpitäminen. Miesasiamiesten kirjoituksista välittyy kuva, että jokainen nykynainen on feministisessä ideologiassa marinoitu, vain omista oikeuksistaan kiinnostunut, miehiä kaikesta pahasta syyttävä, hyvinvointivaltion instituutioita hyödyntävä hyväksikäyttäjä. Kenties tämän takia nämä kirjoittajat tuhlaavatkin aikaansa väittelemällä feministien kanssa sen sijaan, että jättäisivät feministit omaan arvoonsa ja pyrkisivät ajatustenvaihtoon maailmankuvaltaan myötämielisempien naisten kanssa.

Monet naiset nimittäin ymmärtävät miesten ongelmia ja arvostavat perinteistä elämäntapaa, johon liittyvät ydinperhemalli, aviouskollisuus, sukupuolten erilaisuuden kunnioitus ja seksuaalinen säädyllisyys. He pitävät sukupuolineutraaliuden ihannetta luonnottomana ja feministien räyhäämistä alentavana. He ovat käsittäneet, että naisten kannalta feminismi on vain vaihtanut yhden orjuuden toiseen. Ennen naiset olivat riippuvaisia aviomiehistään, jotka useimmissa tapauksissa kuitenkin rakastivat heitä ja pitivät heistä huolta; nykyään he ovat riippuvaisia suuryrityksistä, pankeista ja hallituksista, jotka kohtelevat heitä vain rahan ja työvoiman lähteinä eivätkä varmasti rakasta ketään. Sosiaalivaltion tuottama osittainen ja näennäinen itsenäisyys on laiha lohtu palkka- ja velkaorjuuden rinnalla.

Nämä viisaat ja tervejärkiset naiset eivät Suomessa ole tunteneet tarvetta järjestäytyä eivätkä muutenkaan ole pitäneet meteliä itsestään, mutta esimerkiksi Ranskassa, missä feministien subversiiviset hyökkäykset uskontoa ja avioliittoa vastaan ovat olleet erityisen räikeitä, he ovat muodostaneet Antigones-liikkeen. Antigonesin manifesti on luettavissa kokonaisuudessaan järjestön kotisivuilta, osittainen suomennos löytyy Palaneen käryä -blogista:

Me Antigonet ylistämme naiseutta ja suosittelemme sitä kaikille naisille: ehjä ja syvällinen naisellisuus on meidän luontomme. Tämän myöntäminen on välttämätöntä sille, että voisimme antaa parastamme yhteiskunnalle. Individualismin hallitsemassa maailmassa moni ei pysty täysimääräisesti toteuttamaan itseään. Mutta itse kukin meistä kantaa sisässään mahdollisuutta täydellistyä naisena. Antigonet tarjoavat erään tien tämän päämäärän saavuttamiseksi. Naisten eläytymiskyky (sensibilité), tahto ja heille luonteenomaiset toimintatavat ovat erilaisia kuin miehillä. Nämä erot ovat rikkautta ja tämä [sukupuolten välinen] toiseus on hedelmällistä kaikilla tasoilla.

Miesten ja naisten intressit poikkeavat joissakin asioissa toisistaan, mutta ainakin vihollinen on yhteinen: hedonistinen ja individualistinen kulttuuri, joka katkoo ihmisten väliltä muut kuin kaupalliset siteet ja kohottaa seksin elämän ainoaksi merkitykselliseksi asiaksi.

Nykyinen miesasialiike ei tunnista tätä vihollista. Siksi sen ainoaksi varsinaiseksi saavutukseksi näyttää jäävän muutamien terävien analyysien tekeminen ja muutamien epämiellyttävien totuuksien paljastaminen. Sekin on ehdottomasti tyhjää parempi, mutta vaihtoehdon luomiseen tarvitaan muutakin.

–

–

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.