SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Dodokulttuurit – Käytännön esimerkkejä kulttuurien rappeutumisesta ja kuolemasta

dodo 2JARKKO PESONEN

Biologinen ja kulttuurinen evoluutio ovat hyvin usein yllättävän analogisia. Olennaisin ero lienee se, että biologinen evoluutio etenee darwinistisesti (so. perityt ominaisuudet siirtyvät jälkeläisille), niin kulttuurievoluutio etenee lamarckistisesti (so. opitut ominaisuudet siirtyvät jälkeläisille).

Molemmissa esiintyy konvergenttiä evoluutiota eli sitä, että kehitytään toiminnoilta ja rakenteilta hyvin samankaltaisiksi kuulumatta samaan evoluution haaraan. Delfiinit ja hait ovat ympäristön ehtojen takia kehittyneet rakenteiltaan kovasti toisiaan muistuttavaksi, vaikka ovat ainoastaan yhteistä alajaksoa (Vertebrata) apinoiden, lintujen, käärmeiden ja sammakoiden kanssa.

Vastaavasti kirjoitustaito vaihtelevin merkintäjärjestelmin keksittiin itsenäisesti eri puolilla maailmaa eri korkeakulttuurien syntyessä. Luultavasti myös ruuti keksittiin Euroopassa itsenäisesti 1200-luvulla, vaikka Kiinassa sama aine oli tunnettu satoja vuosia aiemmin. Lamarckistisen kulttuurievoluution vuoksi kulttuurien toimivat osat kuitenkin leviävät nopeasti kulttuurista toiseen, mikäli keksintö vain on adaptoitavissa muihin kulttuureihin, eikä jokaisen eriytyneen kulttuurin tarvitse keksiä pyörää uudelleen. Tämä on tärkeimpiä selittäjiä ihmisen menestymiselle lajina. Toisaalta myös kulttuurievoluution lamarckilaisen luonteen takia kaikenlaiset inhimilliset aivopierut, kuten nuorisomuoti, marxismi, viinatamponit, hedonistinen välinpitämättömyys ja karaoke leviävät helposti ympäriinsä. Kulttuurievoluution mahdollistama muutoksen nopeus on avain ihmisyhteisön menestykseen – tai sen tuhoon.

Mielenkiintoista on myös evolutiivinen taantuminen. Kaikki tuntenevat surkuhupaisan tarinan Mauritiuksen saarilla eläneistä dodoista, jotka eurooppalaisten siirtolaisten saavuttua katosivat hetkessä evoluution roskatynnyriin. Syy dodojen perikatoon näyttäisi olevan yksinkertaisesti se, että dodojen elinympäristö ei kannustanut kehittymään tai edes säilyttämään olemassaoleviakaan kykyjä. Kauan sitten saarelle lentäneet kyyhkyt huomasivat saarten hedelmien ja siementen tarjoavan yltäkylläisen ravinnonlähteen ja perustivat sitten näille antimille koko paikkansa ekosysteemissä. Kun mantereesta eristyksissä olevilla saarilla oli yllin kyllin ravintoa eikä lainkaan luontaisia vihollisia, taantui laji tuhansien vuosien kuluessa varsin diletantiksi. Dodot luopuivat lentotaidosta, mutta juoksemisen tai uimisenkaan opetteluun ei ollut mitään tarvetta. Itsesuojeluvaisto katosi täysin. Kun eurooppalaiset saapuivat ja toivat mukanaan myös rottia, ei maahan pesänsä tehneillä dodoilla ollut valmiuksia toimia näin vaaralliseksi muuttuneessa ympäristössä. Lintu ei ymmärtänyt puolustaa pesäänsä munilla herkuttelevilta rotilta tai juosta karkuun nälkäistä merimiestä. Helppo elämä mehevien hedelmien äärellä koitui lajin tuhoksi.

Ihmiskunnastakin löytyy dodojen kaltaisia kohtaloita. Ennen ajanlaskun alkua Kanarian saarille saapui lautoilla tai veneillä Guanchien heimo. Vaikka he olivat tulleet saarille meritse, olivat he kulttuurissaan unohtaneet täydellisesti vesillä liikkumisen. Kenties ainoat purjehdustaitoiset olivat kuolleet ennen kuin olivat ehtineet opettaa taitoa muille, tai taito oli hiipunut kun kalastus tai muut syyt eivät kannustaneet ylläpitämään sitä.

25 000 – 40 000 vuotta sitten Tasmanian saaren ensimmäiset asuttajat kävelivät alueelle sen ollessa vielä yhteydessä mantereeseen. Eristyksissä eläneet tasmanialaiset elivät eurooppalaisten saapuessa käytännössä varhaiskivikautta ja olivat joko unohtaneet tai eivät olleet koskaan oppineetkaan edes tulen tekoa. Heille pohjoisempana asuneiden Australian aborginaalien bumerangikin oli täysin tuntematonta muukalaisteknologiaa – puhumattakaan jousesta, heittokeihäästä saati tuliaseista. Päinvastoin, he jopa onnistuivat unohtamaan luutyökalujen valmistamisen noin 4 000 vuotta sitten.

Molemmat näistä taantuneista kulttuureista jakoivat dodon kohtalon: eristynyt populaatio katosi kilpailevan, tehokkaamman ja verkottuneemman kulttuurin saapuessa alueelle. 1800-luvun alussa koko Tasmanian alkuperäisväestö tuhoutui; guanchit puolestaan sulautuivat kokonaan uusien siirtolaisten joukkoon keskiajan lopulla. Siksipä Kanarian saarten rannikoilla ei kalastele guanchi, vaan siellä köllöttelee tyytyväinen IT-mursu.

Tasmanialaisia ja guancheja tunnetumpi esimerkki on Pääsiäissaaren kulttuurin kohtalo, joka oli seurausta pikemminkin itse aiheutetusta paikallisesta ekokatastrofista kuin kulttuurin taantumisesta – joka tosin alkoi kun yhteisön taloudelliset perusteet tuhoutuvat. Pääsiäissaaren väestö käytti saaren metsät laivojen rakentamiseen 1400- ja 1700-lukujen välillä, ja metsien kadottua eroosio vei mukanaan viljelysmaat eikä uusia metsiä enää kasvanut tilalle. Viljelykselle ja kalastukselle taloutensa perustaneelle yhtenäiskulttuurille seuraukset olivat kohtalokkaat: väestö taantui ja pirstoutui keskenään tappeleviksi kannibaaliheimoiksi, jotka eivät voineet edes rakentaa laivoja lähteäkseen saareltaan.

Omaksumalla omiaan tehokkaammat teknologiat ja hallintomuodot natiivit voivat säilyttää itsenäisyytensä ja mahdollisesti olemassaolonsakin. Kansallisaatteen omaksuneet suomalaiset rakensivat karulle maaperälle surkeaan ilmastoon itsenäisen, modernin demokraattisen valtion. Se ei olisi onnistunut rautakautisen heimokulttuurin ehdoilla ja arvoilla.

On silti syytä olla varovainen sen suhteen, mitä omaksuu toisista kulttuureista. Naurusaaren heimojen omaksuessa 1800-luvulla länsimaiset tulitaseet ja alkoholin, aloittivat kännipäiset natiivit sisällissodan kahdentoista heimon välillä. Sisällissota kesti kymmenen vuotta kunnes saksalaiset ottivat saaren haltuun ja keräsivät pyssyt pois. Nykyisin Naurun näennäisesti itsenäinen saarivaltio elää käytännössä täysin Australian hyväntahtoisuuden varassa. Saarelaisten tapa omaksua kaikki huonot asiat länsimaalaisilta on säilynyt elinvoimaisena, sillä kaupungistumisaste on täydet 100 prosenttia ja maan yli 15-vuotiaasta väestöstä 95% on ylipainoisia. Suorastaan dodomaista toimintaa.

Ehkä jotain dodomaista on myös niissä kulttuureissa, jotka eivät osaa suhtautua kilpaileviin ja ekspansiivisiin kulttuureihin uhkana, vaan kuvittelevat kaikkien muidenkin olevan yhtä harmittomia hedelmänmutustajia – osaamatta suojella pesäänsä niissä roomalaisorgioita viettäviltä rotilta. Evoluutio ei palkitse naiiviudesta, vaan sillä on olemassa vain yksi standardiratkaisu sen varalle. Luojan kiitos (sic) kulttuurievoluutiossa on mahdollista oppia ja omaksua uusia toimintamalleja.

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.

Jarkko Pesonen on akateemisen uran hylännyt terveysalan työläinen. Traagisesti optimistinen traditionalisti. Kiinnostuksen aiheina psykologia, kulttuurien morfologia ja aatehistoria.

Information

This entry was posted on heinäkuu 23, 2013 by in Tiede.
%d bloggers like this: