”Kelttiläisyys” traditionalismin regressiivisenä utopiana (Osa 2)

MIKA KERÄNEN
–
–
Bretagne eli Pikku-Britannia

–

Kaikki tietävät Iso-Britannian, mutta missä mahtaa olla ”Pikku Britannia”? Useimmille saattaa tästä termistä tulla mieleen kahden englantilaisen koomikon luoma tämänniminen sketsisarja viime vuosikymmeneltä. Mutta todellinen Pieni Britannia, tai vaihtoehtoisesti vain Britannia ilman mitään määreitä, on tietenkin Bretagnen niemimaa, joka Luoteis-Ranskasta työntyy Atlantin aaltoihin erottaen toisistaan Englannin kanaalin ja Biskajanlahden. Bretagne on ranskaa ja tarkoittaa juuri ”Brittien maata”, Britanniaa. Sana breton puolestaan merkitsee etymologisesti ”brittejä” ja sillä viitataan ennen muuta nykyisen Bretagnen kelttiläisiin asukkaisiin sekä näiden kieleen. Melkein sama sana, nim. briton, taas viittaa niihin Ison-Britannian (Grande Bretagne) kelttiläisiin asukkaisiin, jotka kansainvaellusaikana joutuivat väistymään maahan tulvivien germaanisten anglien, saksien ja juuttien tieltä, Englannin nykyisen valtaväestön pääasiallisten esi-isien tieltä.ⁱ

Tämä on tärkeä ymmärtää oman aikamme bretoneista: he eivät siis polveudu Rooman vallan aikaisista gallialaisista vaan nimenomaan 300-, 400- ja 500-lukujen brittiläisistä pakolaisista. Myös bretonin kieli kuuluu samaan ns. saaristolaiskelttiläiseen ryhmään kuin vielä nykyään jotenkuten elävät tai ainakin viime aikoihin saakka eläneet lähisukukielensä korni (Cornwallissa), kymri (Walesissa) ja gaeli / iiri (Skotlannissa / Irlannissa). Sen sijaan roomalaisessa Galliassa antiikin aikana puhutut kelttiläiset murteet ovat kadonneet aikoja sitten, vaikka niistä tietenkin on jäänyt jälkiä ranskan kielen syntaksiin, ellei juurikaan sanastoon. Täten on kaiken kaikkiaan virheellistä nähdä bretoneissa jonkinlainen muinaisgallialainen reliikki, vaikka juuri näin asia pitkään ymmärrettiin.ⁱⁱ

Kun Rooman legioonat alkoivat vuoden 400-luvun alkupuolella vetäytyä Britanniasta, ei sotilaallisen tyhjiön täyttymistä tarvinnut kauaa odottaa. Saaren puolustus jäi paikallisten kelto-romaanisten asukkaiden käsiin. Juuri näihin levottomiin aikoihin juontaa juurensa legenda kuningas Arthurista ja pyöreän pöydän ritareista, sikäli kuin sillä ylipäätään on historiallista pohjaa. Tämä kartta osoittaa Länsi-Euroopan ja Brittein saarten etnisen tilanteen noin vuonna 500; punaisella merkityt heimot tai ”valtiot” ovat germaanisia, muut kelttiläisiä (tosin kartassa ruskealla merkityistä, yleensä kelteiksi oletetuista Skotlannin pikteistä ei täysin varmasti tiedetä, mitä joukkoa he oikeastaan olivat). Brittien puolustustaistelu ei ollut kovin menestyksellistä, ja suuri osa tästä vanhasta kelto-romaanisesta ja myös jo osaksi kristitystä maasta joutui nopeasti pakanallisten germaanien saaliiksi. Tosin myös irlantilaiset kielisukulaiset käyttivät tilannetta hyväkseen ja hyökkäilivät Britanniaan useaan otteeseen. Identiteetiltään vahvasti roomalaiset mutta kielellisesti yhä kelttiläiset britit väistyivät Britannian läntisimpiin osiin Walesiin ja Cornwalliin; myös kauas Pohjois-Espanjan vanhastaan kelttiläiseen Galiciaan näyttää suuntautuneen pieni muuttovirta. Tässä yhteydessä kiinnostavimpia ovat kuitenkin ne britit, jotka siirtyivät useampana aaltona kanaalin eteläpuolelle Armorican niemimaalle eli nykyiseen Bretagneen, joka oli lähes autioitunut kansainvaellusten myrskyissä. Brittien tulo merkitsi Armorican kelttiläistymistä uudelleen, sillä ne vähät asukkaat, joita siellä ennen heitä oli, olivat latinalaistuneet täysin.

–

***

–

Bretonien varhaishistoria uusilla kotiseuduillaan on hämärän verhoamaa kuten Euroopan historia näinä varhaiskeskiajan pimeinä vuosisatoina yleensäkin. Mutta vähin erin alkaa piirtyä kuva itsenäisestä Bretagnen kuningaskunnasta, ja vuoden 850 paikkeilla Bretagnen status kuningaskuntana on yleisesti tunnustettu. Tämä pikkuvaltio oli parhaimmillaankin hyvin löyhässä, käytännössä täysin muodollisessa vasallisuhteessa mahtavaan naapuriinsa frankkien valtakuntaan, jonka status oli Kaarle Suuresta (771–814) alkaen ollut keisarillinen. Kun keisarikunta pian hajosi ja sen läntisimmistä osista alkoi hahmottua Ranskan kuningaskunta, tilanne ei heti Bretagnen osalta muuttunut. Mutta pian normannien hyökkäykset mullistivat Pohjois-Ranskan tilanteen, ja näissä koitoksissa myös Bretagne menetti kuningaskunnan statuksensa, joskaan ei vapauttaan.

Seuraavat reilut viisisataa vuotta Bretagne jatkoi muodollisesti Ranskan yhteydessä mutta de facto itsenäisenä herttuakuntana. Edes vuonna 1532 solmittu unioni Ranskan kanssa ei tehnyt täydellistä loppua Bretagnen vapaudesta, mutta tästä eteenpäin oli kyse lähinnä laajasta autonomiasta. Bretagnella oli edelleen itsenäisyyden ajalta juontavat omat valtiosäädyt (états de Bretagne) sekä parlamenttiⁱⁱⁱ, ja ne molemmat osaltaan hillitsivät niitä sentralistisia ja kuninkaallista absolutismia korostamaan pyrkiviä tendenssejä, jotka alkoivat voimistua Ranskassa 1600-luvulta alkaen. Bretagnen pääkaupunkina voidaan pitää maakunnan itäosissa (nykyisessä Ille et Vilainen departementissa) sijaitsevaa Rennesia, jossa sekä säädyt että parlamentti useimmiten kokoontuivat. Viimeiset Bretagnen herttuat tosin asuivat Nantesissa. Myös tulliraja erotti Bretagnen muusta Ranskasta. Maakunnan kielelliset, kulttuuriset ja identitaariset erityispiirteet saattoivat kukoistaa niiden monenlaisten, luonteeltaan lähinnä feodaalisten privilegioiden suojissa, jotka olivat elimellinen osa ancien régimen Ranskan esimodernia järjestelmää.

Bretagnen ja bretonien kulttuurisista erityispiirteistä vähäisimpiä ei nykyäänkään ole heidän vankka katolisuutensa. Ilmeisesti osa bretoneista oli jo Isossa Britanniassa kääntynyt kristinuskoon ja luonnollisesti he toivat uskon tullessaan mantereelle. Mutta Bretagnen evankelisaatio kiihtyi ja syveni 500-luvulla. Bretonien kristinusko näyttää tuossa vaiheessa olleen muodoltaan ja perinteiltään juuri sitä samaa kelttiläistä kristinuskoa, josta puhuin kirjoituksen ensimmäisessä osassa; he eivät siis tarkkaan ottaen olleet vielä katolilaisia. Bretagnessakin kirkko nojautui ensimmäisen vuosituhannen jälkipuoliskolla irlantilaistyyppisiin luostareihin, joissa noudatettiin pyhän Columban sääntöä. Maa katolisoitui vähin erin sitä mukaa kun sen yhteys Ranskaan tiivistyi. Monen nykyisen hiippakunnan keskus sijaitsee muinaisen kelttiläis-kristillisen luostarin paikalla ja kantaa ehkä sen nimeäkin.

–

***

–

Vaikka Bretagnen herttuakunta ancien régimen aikana siis nautti huomattavasta autonomiasta ja vapauksista, se ei tässä suhteessa pistänyt mitenkään erityisesti silmään Ranskan maakuntien (pays) joukosta, sillä useimmilla niistä oli erilaisia privilegioita. Ala-Bretagnen rahvas toki puhui omaa omituista kieltään, mutta niin tekivät kansanomaiset yhteiskuntaluokat melkein kaikkialla Ranskan kuningaskunnassa. Viimeistään 1600-luvun puolivälissä jokseenkin nykyiseen muotoonsa standardisoitu ranskan kirjakieli perustuu keskiaikaiseen langue d’oïl –kieleen, ja tätä kirjakieltä lähellä olevaa ranskaa puhuttiin yleisesti vain kuningaskunnan pohjoisen puoliskon keskiosissa, ennen muuta tietenkin Pariisin ympäristössä ja Loire-joen laaksossa. Etelässä vallitsivat oksitaanin tai franko-provensaalin eri murteet, ja rajaseuduilla puhuttiin lisäksi italiaa, baskia, flaamia, yläsaksaa ja tietenkin bretonia.

Vanha Ranskan kuningaskunta oli siis kielellinen, kulttuurinen ja hallinnollinen mosaiikki; jopa oikeusjärjestelmiä oli kaksi, sillä eteläinen puolikas maasta noudatti roomalaista oikeutta kun taas pohjoisessa vallitsi germaaninen loi commune –systeemi (siis tuo ”tv:stä tuttu” järjestelmä joka on nykyään voimassa vain englanninkielisessä maailmassa). Vaikka Ranskaa pyrittiinkin 1600-luvun puolivälistä alkaen sentralisoimaan ja yhdenmukaistamaan, nämä pyrkimykset eivät kuitenkaan tulleet lähellekään sitä jakobiini-tasavaltalaista totalitarismia, joka on jyrännyt maassa vallankumouksesta alkaen näihin päiviin saakka.^iv Paradoksaalista kyllä, vasta tasavallan aikana Bretagne on alkanut toden teolla erottua muusta Ranskasta, ja näin on käynyt siksi, että siellä on elänyt paikallinen vastarintahenki sitkeämpänä kuin missään muualla. Epäilemättä omien muinaisten instituutioiden ja vapauksien menetys koettiin Bretagnessa kipeämmin kuin muualla. Lisäksi jo vallankumouksen ensivuosina bretonit osoittautuivat poikkeuksellisen nuiviksi sellaisille Pariisista tyrkytetyille uutuuksille kuin ateismi ja tasavaltalaisuus.

–

Chouannerie – bretonit kansanomaisen vastavallankumouksen ytimessä

–

Honoré de Balzacin (1799–1850) nuoruudentyö, vallankumousajan Bretagneen sijoittuva historiallinen romaani Les Chouans (1829), kuvaa Bretagnea ja bretoneja näin:

–

Kaikista Ranskan maakunnista Bretagne on se, mihin gallialaiset tavat ovat jättäneet vahvimmin jälkensä. [–] [Bretonit] vaalivat uskollisesti traditioitaan ja kelttiläistä kieltään; heidän uskonnollisissa käsityksissään on yhä nähtävissä muinaisen taikauskon jäänteitä. Bretagnessa feodaaliset tavat ovat vielä kunniassa. Muinaistutkijat löytävät sieltä druidien monumentteja. Modernin sivilisaation henki kauhistuu näitä mittaamattomia alkumetsiä ja kavahtaa tunkeutumista niiden uumeniin. Täällä tavataan uskomatonta hurjuutta, karkeaa itsepäisyyttä, mutta myös uskollisuutta vannotulle valalle; täällä ei ole vihjettäkään meidän laeistamme, tavoistamme, vaateparrestamme, rahoistamme, kielestämme, mutta sitäkin enemmän on patriarkaalista yksinkertaisuutta ja sankarillisia hyveitä, ja kaikessa tässä bretonit muistuttavat enemmän Amerikan Mohikaaneja kuin meitä ranskalaisia.^v

–

Balzacin kuvauksessa on asiavirheitä, kuten oletus bretonien ja muinaisgallialaisten välisestä yhteydestä sekä kuvitelma hiidenkivien eli menhirien (sillä juuri niitä Balzac ”druidien monumenteilla” tarkoittanee) kelttiläisestä alkuperästä. Mutta sinänsä kuvaus kertoo paljon siitä, millaisena Bretagne ja bretonit näyttäytyivät muiden ranskalaisten silmin vielä 1800-luvun alussa; itse asiassa kovin paljoa yleiset mielikuvat bretoneista eivät liene kovin kaukana tuosta nykyäänkään. Ja tulkoon nyt sanotuksi, että ei tuo käsitys bretonien tietystä vanhakantaisuudesta niin kovin vääräkään ole, vaikka romanttista liioittelua siinä toki on. Paljolti riippuu arvioitsijan omasta maailmankuvasta se, annetaanko noille ”primitiivisille” kvaliteeteille positiiviset vai negatiiviset etumerkit; minun näkökulmastani antimodernismissa ei tietenkään ole mitään varsinaista vikaa. Juuri tämä bretonien ”takapajuisuus” selittää sen huomattavan roolin, mikä heillä oli vastavallankumouksessa.

–

***

–

Ranskan vallankumous oli hyvin monimuotoinen ja ristiriitainenkin ilmiö. Sitä oli myös vastavallankumous. Tässä yhteydessä kiinnostavinta on vastavallankumouksen kansanomainen ulottuvuus, joka ruumiillistuu aivan erityisesti katolisten ja kuningasmielisten bretonien eli chouaanien sitkeässä, vuosikausia kestäneessä aseellisessa vastarinnassa. Juuri kansanomaisuudessaan chouannerie on tasavaltalaisen ja vallankumoushenkisen historiakäsityksen kannalta kiusallinen ja vaikeasti ymmärrettävä fakta. Bretoni-talonpoikien keskeinen rooli vastavallankumouksessa on joka tapauksessa kiistaton tosiasia. He saivat kutsumanimensä tunnetuimman johtajansa sissipäällikkö Jean Cottereaun itselleen omaksuman taistelunimen ”Jean Chouan” mukaan. Itse sana chouan merkitsee yleisimmän tulkinnan mukaan pöllön huhuilua, jota jäljittelemällä sissit pitivät yhteyttä keskenään Bretagnen metsissä ja pensaikoissa.

Chouannerie oli osa laajempaa Luoteis- ja Länsi-Ranskaan keskittynyttä monivaiheista kapinaliikettä, eivätkä kaikki talonpoikaiset chouaanit olleet etnisiä bretoneja, vaan heitä oli paljon myös normandialaisten ja oikeastaan kaikkien länsiranskalaisten provinssien talonpoikien keskuudessa. Useimmissa lähteissä Länsi-Ranskan vastavallankumouksellinen liikehdintä tunnetaan yleisnimellä Vendéen sota. Vendéeksi kutsutaan välittömästi Bretagnen eteläpuolella Loire-joen alajuoksulla sijaitsevaa aluetta, jonka maaseudulla vallankumous oli aivan yhtä epäsuosittua kuin Bretagnessakin. Varsinaisessa Vendéen sodassa kantavana voimana on ajateltu olleen vallankumouksessa asemansa ja omaisuutensa menettäneen aristokratian, ja se on tasavaltalaisen historiantulkinnan valossa toki aivan toisella tavalla käsitettävä ilmiö kuin ”vapauttajiaan” vastaan kapinoivat talonpojat; tosin ei pidä unohtaa, että Vendéen liikkeessäkin oli talonpoikia myös ylimmillä johtopaikoilla, tunnetuin heistä oli epäilemättä ”Anjoun pyhimys” Jacques Cathelineau. Kaikesta huolimatta Vendée ja chouannerie liittyvät siis likeisesti toisiinsa, ja ehkä niiden ainoa todellinen ero onkin se, että tuossa jälkimmäisessä liikkeessä taistelijoiden ydinjoukko tuli pääasiassa talonpoikaisten etnisten bretonien keskuudesta.

Chouanneriessa voidaan erottaa useita vaiheita. Vastarintahenkeä alkoi ilmetä Bretagnessa oikeastaan välittömästi vallankumouksen jälkeen, kun Bretagnen historiallinen ja identitaarinen erityisluonne ja sen ylimuistoiset autonomiset instituutiot kyseenalaistettiin ”yhden ja jakamattoman” vallankumouksellisen Ranskan toimesta. Uuden vallan luonne selvisi bretoneille viimeistään siinä vaiheessa kun vallankumoukselliset ryhtyivät alistamaan kirkkoa suoraan valtion kontrolliin. Vuonna 1790 käyttöönotettu Constitution civil du clergé eli papistolta vaadittava uskollisuudenvala laittomalle vallankumoushallinnolle oli ensimmäinen askel kohti kirkon täyttä vainoa. Vuoteen 1791 mennessä Bretagnen papistosta noin 80 % oli yksiselitteisesti kieltäytynyt vannomasta valaa. Kieltäytyjien luku oli varsin korkea; esimerkiksi Pariisin ympäristön seurakunnissa miltei 90 % papeista alistui.^vi Merkillepantavaa on Bretagnen talonpoikien täysi tuki papeilleen, ja sitä voi pitää chouannerien yhtenä lähtölaukauksena.

Kun vallankumoushallinto ajautui vuoden 1792 kuluessa avoimeen sotaan useiden ulkovaltojen kanssa, se aloitti yhdet modernin historian ensimmäiset kutsunnat yleisen asevelvollisuuden hengessä. Tämä Levée en Masse tuskin oli kovin suosittu missään Ranskan osassa, ja Bretagnessakin se lietsoi kansan vastarintahenkeä entisestään. Bretagnen kansalle täysin vieraaseen sotaan tykinruokaa etsivien komissaarien pakoilu muuttui helposti väkivaltaiseksi vastarinnaksi, ja näin oltiinkin jo lähellä täyttä kapinaa. Uutiset kuningas Ludvig XVI:n murhasta vuonna 1792 lietsoivat nekin vastavallankumouksellista henkeä Bretagnen kansan parissa.

Tavallisesti puhutaan kolmesta erillisestä chouanneriesta, jotka kukin huipentuivat vuosina -94, -96 ja -99. Seuraava chouannerien vaiheiden esittely perustuu kuitenkin historioitsija Roger Dupyun analyysiin^vii, joka on kolmivaiheista mallia hienosyisempi.

”Esi-chouannerie” (pré-chouannerie), jota kesti melkein vallankumouksen alusta vuoteen 1793 saakka, muistutti vielä melko tavanomaista ”jacquerieta”, järjestäytymätöntä talonpoikasnapinaa, jollaisia oli nähty toisinaan jo vanhan vallan aikoina. ”Pienois-chouannerie” (micro-chouannerie) puolestaan merkitsi siirtymävaihetta kohti täyttä kapinaa ja juuri sen aikana sissipäällikkö Jean Chouan teki nimensä tunnetuksi. Pienet sissijoukot tekivät yllätyshyökkäyksiä Bretagnen maaseutua haravoivien jakobiinijoukkojen (eli ”sinisten”, les bleus) kimppuun. Tätä vaihetta kesti koko vuoden 1794 alkupuoliskon.

”Klassinen chouannerie” eli täysi sissisota riehui Bretagnessa ja oikeastaan suurimmassa osassa läntisintä Ranskaa syksystä -94 alkaen ja kesti melkein pari vuotta. Tätä vaiheen tunnetuin nimi kuuluu karismaattiselle ”talonpoikaiskenraali” Georges Cadoudalille, jonka johtamat sissioperaatiot pitivät jakobiineja ahtaalla. Chouaanit saivat tässä vaiheessa suoraa tukea myös briteiltä ja varsinkin maanpaosta Englannista palaavilta emigranteilta, jotka nousivat vuonna 1795 maihin Bretagnen etelärannikolle Quiberonin niemelle. Chouaanien ja siirtoarmeijan yhteistyö kariutui taktisiin erimielisyyksiin ja jakobiinit voittivat tämän erän.

Tähän saakka chouannerie oli siis ollut puhdasta sissisotaa. Mutta seuraavassa ”sotilaallisen chouannerien” (chouannerie militaire) vaiheessa vuosina 1797–99 nähtiin jo chouaanienkin puolella todellista armeijaa yhtenäisine univormuineen muistuttavien joukko-osastojen toimintaa ja jopa klassista linjataktiikkaa. Tätä katolista ja kuninkaallista armeijaa johtivat luonnollisesti sotilaallisesti ammattitaitoiset aristokraatit, mutta sen miehistö koostui vapaaehtoisista talonpojista. Alkumenestyksen jälkeen tämäkin nousu joutui puolustuskannalle, ja näihin chouannerien loppuvaiheisiin vuonna 1799 sijoittuu myös Balzacin ylempänä siteeraamani chouaani-romaani.

Dupuy erottaa vielä viidennen chouannerien, josta hän käyttää nimeä ”rosvo-chouannerie” (chouannerie-brigandage). Sitä kesti jossain muodossa lähes koko 1800-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Sillä ei enää ollut täyttä kannatusta Bretagnessa, koska yleisesti katsottiin, että konsuli Bonaparten (vuodesta 1804 alkaen ”keisari” Napoléon I) tekemät myönnytykset kuten kristinuskon laillisen aseman palauttaminen ja konkordaatti kirkon kanssa sekä laajat armahdukset niin chouaneeille kuin aristokraattisille emigranteillekin riittivät syyksi rauhaan. Kaikki eivät olleet tätä mieltä, ja nämä leppymättömät sissit jatkoivat sotaa omissa nimissään vielä pitkään. Tässä on ilmeisiä yhtymäkohtia esimerkiksi Yhdysvaltain sisällissodan jälkeisiin vuosiin, jolloin useampi kuin yksi kapinallisryhmä siirtyi ilman sen kummempia välivaiheita sissistä rosvoksi; Jesse ja Frank Jamesin kopla on tunnetuin esimerkki. Tyypillistä kyllä, ”rosvo-chouannerie” suuntautui paitsi hallitusta myös omia entisiä nyt pettureiksi leimattuja taistelutovereita vastaan; epäillä sopii sitäkin, oliko rosvouksella kaikkien kohdalla tässä vaiheessa enää mitään muuta motivaatiota kuin rosvous itse.

–

***

–

Chouannerien jälkimaine on vaihdellut, ja sille annetut tulkinnat heijastelevat luonnollisesti tulkitsijan omia maailmankatsomuksellisia positioita. Toisin kuin yllä mainitun historioitsija Georges Dupuyn tapauksessa, joka piti vain chouannerien viimeistä vaihetta pelkkänä rosvoiluna, tätä brigandage-leimaa on joissakin piireissä ollut tavallista soveltaa koko ilmiöön, sen alusta loppuun. Koska nykyranskalainen historiankirjoitus näkee vallankumouksen yleensäkin voittopuolisesti positiivisena ilmiönä, ja ennen kaikkea koska moni ”historioitsija on omaksunut tapahtumiin vuoden 1789 kaupunkilaisen näkökulman” (historiens qui ont adopté les lunettes des spectateurs urbains de 1789)^viii, Ranskan syvän maaseudun vastarintaa on ollut vaikea ymmärtää. Sitä, että tavallinen ihminen uskoo Jumalaan, kunnioittaa kirkkoa ja kuningasta eikä ainakaan lähtökohtaisesti vihaa ”feodaaliherrojakaan”, eivät kaikki ole voineet käsittää mitenkään muuten kuin merkkinä uskomattomasta takapajuisuudesta ja lähes rikollisesta mielenlaadusta.

Tätä negatiivista kuvaa chouaaneista saattoi pönkittää myös uuden vallan sentralistinen ja totalitaarinen henki, sillä sattumana ei pidetty sitä, että vastavallankumoukselliset talonpojat niin usein puhuivat pariisilaiselle käsittämätöntä kieltä; muun kielen kuin standardiranskan puhumisen katsottiin johtavan siihen, että valistuksen aarteet eivät ko. henkilöä tavoita, ja niin tämä jää ”tietämättömyytensä” ja ”ennakkoluulojensa” pauloihin. Tämä syytös singottiin jo vallankumouksen aikana suoraan vasten (myös vastavallankumouksellisesta mielenlaadusta tunnettujen) Nizzan italialaisten kasvoja, mutta kaikkia muitakin ”vastavallankumouksellisia kieliä”, kuten korsikaa, baskia ja tietenkin bretonia, pidettiin ”menneiden vuosisatojen barbaarisina jäänteinä”^ix. Nämä ajatukset ovat eläneet ”edistysmielisten” ranskalaisten keskuudessa näihin päiviin saakka.

Mutta chouannerie-liikettä on paljon myös ihailtu, eikä taida olla tarpeen sanoa, että tämä näkökanta on vanhastaan ollut yleisin traditionalistisen ja katolisen Ranskan keskuudessa. Mutta viime aikoina chouaanit ovat saaneet sympatiaa muualtakin. Ajateltakoon vaikka tunnettua antiglobalisaatioaktivistia José Bovéta, jota tavallisesti luonnehditaan ”äärivasemmistolaiseksi”. Saattaa hän sitäkin olla, mutta yleisesti ottaen minun on vaikea olla pitämättä tästä maanviljelijästä ja paikalliskulttuurin puolustajasta, joka ”McWorldin” vastaisella sotaretkellään ajaa rysäytti traktorillaan erään Ranskan kaunista maaseutua rumentamaan nousseen ylikansallisen roskaruokatankkaamon eli McDonald’s –ravintolan ikkunasta sisään. Nyt Bové on siis hiljattain ilmaissut ihailunsa myös chouaaneja kohtaan. Niin ikään ”vasemmistolainen” Pierre Péan pitää Bovén lailla chouannerieta antikapitalistisena liikkeenä (mitä se tietysti jossain määrin olikin)^x. Nämä tulkinnat ovat taas yksi esimerkki siitä, että perinteisiä vasemmisto-oikeisto –dikotomioita ei kannata ottaa kovin vakavasti.

Toki chouaaneja voidaan ihailla vielä ihan puhtaasti romanttisista lähtökohdista. Tässä tulee kyseeseen ennen muuta rosvoromantiikka, joka sattumoisin ei ole mitenkään harvinaista muidenkaan kelttiläisten kansojen vapaustaistelujen yhteydessä. Ajateltakoon vain Skotlannin hurjia ylämaalaisia Sir Walter Scottin romaaneissa ja Robert Burnsin tai Byronin runoissa. Tämä brigandage-mielikuva istuu chouaaneissa siis varsin sitkeästi, eivätkä kaikki tästä näkökulmasta heitä lähestyvät tulkinnat ole välttämättä negatiivisia. Myöntää täytyy, että moni tunnettu chouaani ei ole tullut kovin hyvin toimeen minkään värisen esivallan kanssa, ja mm. itse Jean Chouan tunnettiinkin yhdessä muiden Cottereaun veljesten kanssa jo ancien régimen viimeisinä vuosina salakuljettajana, mihin elinkeinoon tulliraja Bretagnen ja Ranskan välillä antoikin hyvän mahdollisuuden.

Entä chouaanien väkivalta? On turha kiistää sitä, että he toisinaan syyllistyivät raakuuksiin; enimmäkseenhän oli kyse ideologisesti motivoidusta sissisodasta, ja sellaisissa ei yleensä armoa anneta eikä pyydetä. Joka tapauksessa vallankumoukselliset tämänkin kierteen aloittivat, sillä monet uuden vallan julmimmista rikoksista tapahtuivat juuri Bretagnessa tai sen välittömässä läheisyydessä Länsi-Ranskan sotanäyttämöllä; riittäkööt tästä esimerkiksi Nantesin hukuttamiset vuonna 1793.

Chouannerien sukuisia liikkeitä on esiintynyt sekä ennen sitä että sen jälkeen. Ainakin seuraavan kahden liikkeen sukulaisuus chouannerien kanssa on yleisesti huomattu. Chouaanien nousua vanhemmista liikkeistä kannattaa mainita jacobitismi (mitä pitää varoa sekoittamasta jakobinismiin), eli 1600- ja 1700-lukujen Britannian yhteiskunnalliseen ja uskonnolliseen kuohuntaan liittyvä monarkistinen liike, joka sai nimensä kannattamaltaan katoliselta kuningas James II/VII Stuartilta. Myöhempiin aikoihin sijoittuu niin ikään chouannerieta muistuttava liike nimeltä carlismi, joka vaikutti Espanjassa melkein kautta koko 1800-luvun ja oli vahva virtaus vielä vuoden 1936–39 sisällissodassakin, rintaman kansallisella puolella luonnollisesti. Sekä jacobitismi että carlismi olivat siis traditionalistis-konservatiivisia liikkeitä, jotka molemmat lisäksi nojautuivat selkeästi katoliseen arvomaailmaan (jacobiiteissa oli toki mukana anglikaanejakin). Vaikka näitä liikkeitä kannatettiin varsinkin maalaisaatelin ja keskiryhmien parissa, ne molemmat saivat varsin paljon aitoa tukea myös talonpojilta.

Vielä mielenkiintoisempi yhtymäkohta näiden liikkeiden ja chouannerien välillä on kelttiläisyys. Erityisesti jacobiitit värväsivät hyvällä menestyksellä taistelijoita niin irlantilaisten, walesilaisten kuin gaelinkielisten Ylämaan skottienkin keskuudesta; suurelle yleisölle tunnetuin jacobitismiin liittyvä skotti lienee ”Ylämaiden Robin Hoodiksikin” kutsuttu legendaarinen Rob Roy. Carlismin yhteys ”kelttiläisyyteen” on välillisempi, mutta tämän liikkeen vahvaa kannatusaluetta olivat paitsi Baskimaa ja Navarra myös muinoin kelttiläisten asuttamat mutta kielellisesti jo latinalaistuneet Pohjois-Espanjan vuoristoseudut.

Bretagne on varsinaisten chouaanien jälkeenkin ollut enimmäkseen hyvin konservatiivista ja katolista maaperää. Nämä kulttuuriset piirteet ovat olleet merkittävänä taustatekijänä myös 1800-luvulla alkaneessa bretonien kansallisessa heräämisessä ja kamppailussa bretonin kielen oikeuksista.

–

Bretagnen kansallinen herääminen ja bretonilaisuuden nykytila

–

Bretagnen kansa ja kulttuuri alkoivat saada hienoista huomiota osakseen Ranskan akateemisissa piireissä jo 1700-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 1768 löydettiin Carnacin hiidenkivet ja niitä alettiin pitää ”kelttiläisinä muinaismuistoina” samaan tapaan kuin Stonehengen kehää Englannissa. Tämä löytö luonnollisesti herätti kiinnostusta niemimaan silloisia asukkaita kohtaan, joita yleisesti pidettiin megaliittien pystyttäjien suorina jälkeläisinä. Mitään todellista kansatieteellistä Bretagne-boomia ei kuitenkaan vielä syntynyt, sillä vallankumous tuli väliin ja toi tullessaan tärkeämpää ajateltavaa.

1800-luvun alkupuolella kaikkialla Euroopassa etsittiin, löydettiin tai tarpeen vaatiessa luotiin tyhjästä kansallista muinaiskirjallisuutta ja saatettiin sitä yksiin kansiin. Kalevala on suomalaisille tutuin esimerkki. Bretagnen kansallinen kirjallisuusaarre eli Barzaz-Breiz (”Brittien balladeja”) poikkeaa Kalevalasta siten, että se on pikemminkin lyyrinen antologia joka ei edes tavoittele koherentin eepoksen vaikutelmaa. Toisaalta Barzaz muistuttaa Kalevalaa sikäli, että se julkaistiin useampina editioina 1830-luvulta alkaen, ja uudemmat versiot olivat vanhempia laajempia. Myös runojen kerääjien oma osuus tekstien synnyssä puhutti niin Suomessa kuin Ranskassakin; sekä Lönnroth että hänen bretagnelainen vastineensa Théodore Hersart de la Villemarqué (1815–95) olivat molemmat suhteellisen vilpittömiä, ainakin jos vertailukohdaksi otetaan heitä sukupolvea tai paria aikaisemmin vaikuttanut skotti James Macpherson. Macphersonhan väitti löytäneensä Skotlannin Ylämaiden klaanien parista ikivanhoja gaelinkielisiä sankarirunoja, jotka hän sitten oli ”kääntänyt” englanniksi ja julkaissut nimellä Ossianin laulut; melko pian ilmeni, että värssyt olivat alusta loppuun lähtöisin Macphersonin omasta kynästä.

–

***

–

Kiinnostus Bretagnea kohtaan sai siivet 1830-luvulla, ja tällä kertaa suppeita akateemisia piirejä laajemmissa ympyröissä. Eksentrinen oppinut, arkeologi ja kirjailija Chevalier de Fréminville kirjoitti useita Bretagnen muinaisuutta käsitteleviä tekstejä ja tiettävästi ensimmäistä kertaa kutsui niemimaata ”suurten muistojen maaksi” (la Terre des Grands Souvenirs). Émile Souvestre puolestaan kirjoitti kertomuksen Viimeiset bretonit (Les Derniers Bretons, 1835–1837), jonkinlaisen muistokirjoituksen tälle ikivanhalle kansalle, joka on tuomittu häviämään modernin maailman jyrätessä armotta alleen kaiken traditionaalisen; teoksessa on tietenkin nimeä myöten vaikutteita kymmenisen vuotta aikaisemmin ilmestyneestä James Fenimore Cooperin Viimeisestä mohikaanista.^xi Mutta merkittävin 1830-luvulla päivänvalon nähnyt Bretagne-aiheinen kirjallinen luomus oli sittenkin jo mainittu Villemarquén Barzaz-Breiz.

Barzaz-Breiz –antologian runot voidaan jakaa kolmeen ryhmään, nimittäin rakkauslauluihin, uskonnollisaiheisista lauluihin ja historiallisiin, aavistuksen verran epiikan suuntaan kallistuviin sankarilauluihin. Barzazin ensimmäisissä laitoksissa bretoninkielinen alkuteksti oli aukeaman vasemmalla sivulla, ranskankielinen käännös oikealla; myöhemmin julkaistiin kokonaan ranskankielisiä laitoksiakin. Kuten todettua, Villemarqué toimi kokoamis- ja toimitustyössään enimmäkseen vilpittömästi, ja hän esimerkiksi rehellisesti myönsi lisäilleensä itse säkeitä sitoakseen erillisiä runoja yhteen, aivan kuten Lönnroth meillä. Mutkia oikoessaankin Villemarqué toimi niin sanoakseni in bona fide. Mutta siitä huolimatta herättivät kriitikoissa jo varhain epäilyksiä erityisesti Barzazin historialliset runot. Nopeasti kävi ilmi, että vaikka runot olivat enimmäkseen autenttisia bretonien kansankulttuurin tuotoksia, Villemarqué oli kuitenkin tullut merkittävästi aikaistaneeksi niitä. Toisin sanoen, melko tuoreet runot olivat hänen toimitustyössään muuttuneet muinaisiksi ja lähes ylimuistoisiksi. Myös tässä voi havaita tiettyjä yhtymäkohtia Kalevalaan. Villemarqué ei myöskään kyennyt aina antamaan lähteitään, ei kirjallisia eikä suullisia, kriitikoidensa käyttöön; tässä hän muistuttaa Macphersonia, jonka tapauksessa juuri gaelinkielisen alkutekstin täydellinen puuttuminen herätti ensimmäiset epäilykset koko Ossianin autenttisuutta kohtaan.^xii

Kaikki kolme ylempänä käsiteltyä bretoni-aiheisen kirjallisuuden tuotosta voitaneen lukea 1800-luvulla heränneen, vielä hieman epämääräisen ”keltofilian” piiriin, sillä kaikissa näissä, jopa Barzaz-Breizissa, olemassa olevan bretonialaisuuden ja muinaisen gallialaisuuden raja on vielä hämärä. Kaikissa näissä teoksissa on myös käsin kosketeltavan lähellä ajatus Bretagnesta ”suurten muistojen maana” ja kuolleiden tyyssijana. Jossain määrin samaa voi sanoa myös Chateaubriandin ja Lamartinen Bretagne-aiheisista tulkinnoista; nämä kaksi Ranskan romanttisen Parnasson jättiläistähän olivat molemmat taustaltaan bretaganelaisia, joskaan eivät etnisiä bretoneja.

Kaikkien näiden teosten herättämä kiinnostus Bretagnea kohtaan hyödytti tietysti myös todellisia, yhä eläviä bretoneja, mutta toisaalta ne saattoivat tehdä bretoneille myös hienoisen karhunpalveluksen leimaamalla heidät kuolevaksi kansaksi, jonkinlaisiksi Euroopan mohikaaneiksi. Todellinen bretagnelainen kansallisuusaate syntyi kaikesta huolimatta erityisesti Barzaz-Breizin innoittamana. Modernin bretoninationalismin esittely ei oikeastaan kuulu tämän kirjoituksen aihepiiriin, mutta tarkastelen sitä kuitenkin lyhykäisesti.

–

***

–

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kansallinen bretoniliike varsinaisesti näki päivänvalon. Tuolloin syntyi lukuisia yhdistyksiä, kansalaisjärjestöjä ja poliittisia puolueitakin, joiden kaikkien tarkoitus oli varjella ja edistää bretonien kulttuurillisia, kielellisiä ja uskonnollisia oikeuksia, sanalla sanoen bretoni-identiteettiä. Järjestöjen painotukset ja niiden ajaman autonomian aste vaihteli; täydellinen separatismi on aina ollut jokseenkin harvinaista, vaikkakaan ei tavatonta. Vuonna 1919 perustettiin radikaalin kansallismielinen sanomalehti Breiz Atao (”Bretagne ikuisesti”) ja vuonna 1925 viikkolehti Gwalarn (”Luoteistuuli”). Nämä lehdet pyrkivät vakiinnuttamaan bretonin aseman modernina, täysin ilmaisuvoimaisena kirjakielenä ja luomaan maaperää bretonikirjallisuudelle. Niitä tuki joukko radikaaleja poliittisia järjestöjä.^xiii Sodan aikana Bretagnessa esiintyi jonkin verran muuta Ranskaa enemmän valmiutta kollaboraatioon saksalaismiehittäjän kanssa.^xiv Tätä ei kuitenkaan tarvitse ihmetellä, sillä siinä määrin nihkeää oli ollut tasavallan suhtautuminen kaikkiin erillisen bretoni-identiteetin ilmauksiin.

Bretoni-identiteetti ei todellakaan ole ollut reilun sadan viimeksi kuluneen vuoden aikana juuri yhtään sen vähempää vaarassa kuin se oli ollut vallankumouksen julmimpina päivinä. Vuonna 1908, eli juuri niihin aikoihin kun bretonien asiaa ajavia järjestöjä syntyi kuin sieniä sateella, kolmannen tasavallan kirkkovihamielisyydestään tunnettu vapaamuurari-pääministeri Émile_Combes kävi erityistä sotaansa bretonin kieltä vastaan ja yritti saada sen käytön kielletyksi kirkollisissa yhteyksissä; kouluista se oli jo kiellettykin. Eikä siinä kaikki, opettajia ohjeistettiin painostamaan lasten vanhempia olemaan puhumatta jälkikasvulleen bretonia edes kotioloissa! Kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen jotkut bretonit yrittivät soveltaa presidentti Wilsonin ajamia kansallisen itsemääräämisoikeuden periaatteita Bretagneen ja erityisesti bretonien kielellisiin oikeuksiin, Pariisi torppasi yrityksen tylysti; tasavallan opetusministeri perusteli kantaansa harvinaisen selväsanaisesti: ”bretonin kielen on hävittävä yhtenäisen Ranskan etujen tieltä” (la langue bretonne devait disparaître dans l’intérêt de l’unité de la France).^xv Tämä on puhdasta jakobinismia, vaikka välitöntä giljotiinin uhkaa ei ehkä enää olekaan.

Nykyään bretonin kieli ei enää ole uhanalainen. On bretoninkielisiä radiokanavia, bretoninkieliset katukyltit ovat yleinen näky ja kieltä käytetään jonkin verran jo kouluissakin sekä ylipäätään ihmisten arjessa. Enää tasavaltakaan ei pyri aktiivisesti hävittämään bretonia. Silti sen asema on huomattavasti heikompi kuin esimerkiksi iirin kielen asema Irlannin tasavallassa, tämä siitä huolimatta iiriä puhuu äidinkielenään selvästi pienempi joukko kuin bretonia. Mutta bretonien kansallinen identiteetti voi kaiken kaikkiaan kohtalaisen hyvin. Kansallismieliset bretonit ovat tiiviisti verkostoituneet muuhun kelttiläiseen maailmaan. Bretagnen kansallislippu Gwenn ha Du (kirjaimellisesti ”musta ja valkoinen”) ja koristeelliset kansallispuvut ovat tuttu näky erityisesti uskonnollisissa juhlissa.

–

–

Kirjoittajan huomautukset ja lähdeviitteet

–