SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Modernit prometheukset

intellectualsTIMO HÄNNIKÄINEN

”Intellektuellia” ja ”älykköä” pidetään usein arvoniminä, jotka saavutetaan poikkeuksellista älykkyyttä ja oppineisuutta osoittamalla. Mutta vaikka useimmat intellektuellit ovat vähintäänkin laajalti lukeneita, ei kyseessä ole laadullinen termi. ”Arvonimi” määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää. Helsingin Sanomien ”älykköraati”, johon itsekin kuulun, koostuu hyvin kirjavasta jäsenistöstä. Kaikki heistä eivät ole erityisen oppineita tai edes älykkäitä, mutta heidän asemansa raadin jäseninä sekä muu toimintansa antavat heille intellektuellin statuksen. Toiminnalla viittaan siihen, että he ovat runsaasti julkisuudessa esittämässä mielipiteitään erilaisista yhteiskunnan ja kulttuurin ilmiöistä.

HS-raatia sanotaan joskus ”asiantuntijaraadiksi”, mutta monet sen jäsenet eivät ole minkään alan asiantuntijoita, ja raadille esitetyt kysymykset eivät useinkaan sivua kenenkään erityisalaa. Kysymykset koskevat pikemminkin yleisluontoisia ongelmia, joille ei ole selkeitä ratkaisuja. Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti – taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin.

Historiantutkija ja esseisti Marko Nenonen kiteyttää asian vuonna 2011 ilmestyneessä kirjassaan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan?:

Intellektuelli on kuin armosta viisas, ja jos muut eivät ymmärrä häntä, syynä on se seikka, että vain osa meistä on riittävän valaistuneita ja asiaan vihittyjä. Kun insinööri osaa matkata kuuhun ja kirurgi leikata sydänpotilaita, intellektuelliksi kutsutaan ihmistä, joka voi selittää mitä tahansa ihmisen sielusta, historiasta sekä yhteiskuntaelämästä, mutta joka kadun miehen mukaan ei osaa mitään tarpeellista oikeaa työtä. Intellektuelliksi eli älymystön joukkoon on luettu kuuluvaksi runoilijoita ja filosofeja ja joitakin melko epäkäytännöllisten humanististen tai yhteiskuntatieteellisten alojen edustajia sekä kokonaan toimettomia mietiskelijöitä, jotka vasta suunnittelevat tekevänsä jotakin. Sen sijaan esimerkiksi kirjastonhoitajat ja koulujen opettajat, jotka ovat usein oikeasti sivistyneitä, eivät suomalaisten lehtien palstoilla kuulu älymystöön. Vielä vähemmän intellektuelleina pidetään insinöörejä, lääkäreitä, fyysikoita tai tähtitieteilijöitä – taloustieteilijöistä puhumattakaan – jotka kuitenkin joutuvat pohtimaan yhtä ja toista.

Terminä intellektuelli on peräisin 1890-luvulta. Nimitystä alkoivat käyttää itsestään ranskalaiset taiteilijat ja yliopistomiehet, jotka ryhmittyivät Émile Zolan ympärille niin sanotussa Dreyfusin jutussa. Nimitykseen on alusta saakka liittynyt älyllinen oppositioasema: intellektuelli kritisoi valtaa ja sen käyttäjiä.

Pelkkä sosiaalinen ja historiallinen näkökulma antavat kuitenkin liian epämääräisen ja virheellisenkin kuvan intellektuellista. Jean-Jacques Rousseau oli selvästi nykyaikainen intellektuelli, vaikka kuolikin yli sata vuotta ennen Dreyfusin juttua. Amerikkalaisen historioitsija Paul Johnsonin mielestä intellektuelli edustaa tiettyä ihmistyyppiä, jonka synty mahdollistui valistuksen aikakaudella 1700-luvulla. Hänen kirjansa Intellectuals (1988) on klassinen kuvaus tästä ihmistyypistä. Johnson lähestyy aihettaan analysoimalla kuuluisien älykköjen elämää ja persoonallisuutta: Rousseaun ohella mukana ovat mm. Karl Marx, Percy Shelley, Henrik Ibsen, Leo Tolstoi, Bertolt Brecht, Jean-Paul Sartre ja Noam Chomsky.

johnsonJohnson tekee selvän eron kirjailijoiden, taiteilijoiden, tutkijoiden ja intellektuellien välillä, vaikka intellektuelli onkin usein samanaikaisesti taiteilija tai ”man of letters”. Intellektuellin asenteeseen liittyy erottamattomasti kapinallisuus, kriittisyys ja usko kykyyn muuttaa koko maailma oman ajattelun voimin. Aiemmista oppineista intellektuelli eroaa siten, ettei hän ole Jumalan tai hallitsijan palvelija tai tulkitsija, vaan sijainen. Intellektuelli ei sitoudu traditioon, edeltäviin sukupolviin eikä menneisyyden kollektiiviseen viisauteen, vaan pyrkii itsenäisesti, pelkän oman henkisen kapasiteettinsa avulla ratkaisemaan ihmiskunnan ongelmat. Edeltäjiltään, uskonnollisilta oppineilta, hän on omaksunut jyrkän moralismin, muttei muuta.

Edistysusko liittyy olennaisesti intellektuellin määritelmään: hän ei halua muuttaa pelkästään yhteiskuntaa vaan myös ihmisen. Jos hän uskoo ihmisluonnon olevan muokattavissa, hän haluaa muovata ihmisestä paremman; jos hän pitää ihmisluontoa muuttumattomana, hän haluaa kaivaa ihmisen ”alkuperäisen” jalon olemuksen esiin yhteiskunnan ja valtarakenteiden turmiollisen kuonan alta. Olipa älykkö ateisti, agnostikko tai uskovainen, hänen esikuvansa on Prometheus, joka varasti jumalten tulen ja toi sen maan päälle. Niinpä esimerkiksi T. S. Eliot tai Knut Hamsun eivät olleet intellektuelleja Johnsonin tarkoittamassa mielessä: heidän traditioon sitoutuneeseen maailmankuvaansa ei sisältynyt ajatusta edistyksestä tai maailman ongelmien ratkaisemisesta poikkeusyksilön älynlahjojen avulla.

Tarkastellessaan maineikkaiden älymystösankarien elämiä Johnson löytää muitakin piirteitä, jotka hämmentävän hyvin sopivat eri aikakausien intellektuelleihin. Yksi niistä on räikeä ristiriita sanojen ja tekojen välillä. Shelley, Ibsen, Tolstoi ja monet muut rakkauttaan koko ihmiskuntaa kohtaan julistaneet intellektuellit osoittivat läheisiään kohtaan tunteettomuutta, joka meni kauas arkisen ajattelemattomuuden tuolle puolen. Varhainen sosialisti ja köyhien vapautuksen esitaistelija Shelley kuppasi perheeltään, aatetovereiltaan ja naisystäviltään hulppeita rahasummia kustantaakseen joutilaan elämänsä. Naisasiamies Ibsenille tosielämän naiset eivät olleet muuta kuin materiaalia menestysnäytelmiin. Erityisen vastenmielisen muotokuvan Johnson piirtää Sartresta, joka ihannoi kirjoituksissaan poliittista väkivaltaa ja yllytti kolmannen maailman itsenäisyysliikkeitä surmaamaan valkoisia eurooppalaisia, mutta oli omassa elämässään pelkurimainen hedonisti.

Voidaan tietysti sanoa, että kuuluisien intellektuellien yksityiselämän heikkouksien esittely on halpa tapa argumentoida heidän ajatuksiaan vastaan. Mutta Johnsonin lähestymistavan oikeuttaa se, että intellektuellit käyttivät itse vastaavaa arvostellessaan kirkonmiehiä ja vallanpitäjiä. Heidän mukaansa papit ja aristokraatit eivät eläneet kuten opettivat, vaan rypivät juuri niissä paheissa joista varoittelivat alempiaan. Modernit prometheukset eivät kuitenkaan itse kyenneet ainakaan yhtään suurempaan esimerkillisyyteen. Erityisen raskauttavalta tämä tuntuu siksi, että monet heistä – kuten Sartre ja Tolstoi – korostivat juuri henkilökohtaisten valintojen ja ihanteiden käytäntöön tuomisen tärkeyttä.

The Intellectuals ei kuitenkaan ole pelkkä paljastuskirja, vaan tekopyhyyden tarkastelu kertoo paljonkin modernin intellektuellin sielunelämästä. Silmiinpistäviä ja toistuvia ristiriitoja ihanteiden ja käytännön välillä ei selitä se itsestäänselvyys, että suuret älyniekat eivät välttämättä ole suuria ihmisiä. Eikä kyse ole siitäkään, että ihmiskunnan hyväntekijällä ei ole aikaa keskittyä läheistensä hyvinvointiin (vaikka Johnsonin käsittelemät intellektuellit mielellään oikeuttivatkin käytöksensä tällä verukkeella). Avain löytyy intellektuellien sitkeästä halusta uhmata maailman järjestystä ja järkkymättömästä uskosta omaan erityisyyteensä. ”Ensimmäinen intellektuelli” Rousseau ja hänen perillisensä hylkäsivät kaikki auktoriteetit ja instituutiot. He luottivat vain itseensä, omaan moraaliseen vaistoonsa. Tämä johti hirmuiseen ylemmyydentuntoon: modernit prometheukset alkoivat tosissaan pitää itseään niin tärkeinä ja oikeamielisinä, etteivät tavallisten kuolevaisten säännöt koskeneet heitä. Puolisot, lapset, ystävät olivat uhrattavissa, jos ihmiskunnan suunnannäyttäjän tai hänen jalon asiansa etu niin vaati.

Hybristä syvensi entisestään älyllisesti asennoituvan yksilön ikuinen ongelma, vieraantuneisuus käytännön elämästä. Marx ei tiettävästi kertaakaan elämänsä aikana käynyt tehtaassa, kaivoksessa tai muussa teollisuuslaitoksessa. Shelley kirjoitti pamfletteja irlantilaiskysymyksestä ennen kuin oli astunut jalallaan Irlannin maaperälle. Mikä pahempaa, vaikuttaa siltä etteivät he edes halunneet tutustua todellisiin olosuhteisiin. He halusivat säilyttää sentimentaalisesti rakastamansa ihmiskunnan sellaisena kuin sen näkivät: abstraktina kokonaisuutena, jonka he aikoivat pelastaa sorrolta tai tuholta. Se, jolle ”ihmiskunta” on pienin mahdollinen perusyksikkö, on valmis uhraamaan läheisen ja konkreettisen etäisen ja abstraktin kuvitelluksi eduksi.

Entä kuinka hyvin intellektuellit ovat pärjänneet keskeisimmässä tehtävässään, eli vallan ja vallankäyttäjien kriittisessä arvioinnissa? Usein heidän kritiikkinsä valtaa kohtaan on ollut valikoivaa, kuten käy ilmi toisesta länsimaiden älymystöä käsittelevästä klassikkoteoksesta, sosiologi Paul Hollanderin kirjasta Political Pilgrims. Western Intellectuals in Search of the Good Society (1981). Kirja käsittelee länsimaisten vasemmistoradikaalien ”pyhiinvaelluksia” sosialistisiin maihin ja ylipäätään kaikkiin läntisestä elämänmenosta poikkeaviin yhteiskuntiin. 1920- ja 30-luvuilla nämä toiviomatkat suuntautuivat Neuvostoliittoon, mutta viimeistään 1960-luvulla sosialismin syntymaa alkoi tuntua liian ”porvarilliselta”, ja radikaalimpia vaihtoehtoja alettiin etsiä Maon Kiinasta ja kolmannen maailman sosialistisista kokeiluista. Viime kädessä mikä tahansa ”vallankumoukselliseksi” julistautunut hallinto kelpasi.

Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir Che Guevaran seurassa Kuubassa.

Jean-Paul Sartre ja Simone de Beauvoir Che Guevaran seurassa Kuubassa.

Political Pilgrims kuvaa yksityiskohtaisesti, kuinka koulutetut ja kotimaassaan äärimmäisen kriittiset ihmiset hylkäsivät yhtäkkiä kaiken kriittisyytensä päästyään ideologisesti oikeaoppiseen matkakohteeseen. Vierailijoita varten kyhätyt lavasteet olivat usein kömpelöitä, ja huijaukset olisivat olleet helppoja paljastaa, mutta pyhiinvaeltajat pidättäytyivät tekemästä sellaisia kriittisiä kysymyksiä, joita he kotimaissaan esittivät lähes vainoharhaisen kärkkäästi. Utopiaa etsiessään he näkivät mitä halusivat nähdä. Niinpä George Bernard Shaw saattoi sanoa, että Neuvostoliiton 30-luvun alun nälänhätä oli pötyä ja että maassa vallitsi uskonnonvapaus, ”toisin kuin Britanniassa.” Tai Susan Sontag väittää, että ”ketään kuubalaista kirjailijaa ei ole pidetty eikä pidetä vankilassa, eikä ketään estetä julkaisemasta tuotantoaan.”

Intellektuellit ovat keksineet sympatisoimiensa hallintojen rikoksille ja puutteille erilaisia puolusteluja ja selityksiä, samalla kun ovat tuominneet länsimaiden vastaavat epäkohdat jyrkästi ja liioitelleetkin niitä. Tämä tapa on säilynyt senkin jälkeen, kun poliittisilta pyhiinvaeltajilta loppuivat matkakohteet reaalisosialismin romahdettua lähes kaikkialla. Kuten Hollander toteaa, älymystön toiviomatkalaisia ei motivoinut niinkään kiinnostus erilaisia talouden ja politiikan muotoja kohtaan kuin vihamielisyys ”läntisiä traditioita, ajatuksia, arvoja, sosiaalisia järjestelyitä ja jopa tiedettä kohtaan.” Niinpä monikulttuurisuuden ideologiasta on tullut ilmaisukanava älymystön utopioiden kaipuulle. Ihailun kohteita ovat vieraat kulttuurit, kun taas länsimaiden historia nähdään pitkänä sorron ja hyväksikäytön jatkumona. Kun muiden kulttuurien parissa esiintyy samoja ilmiöitä joista länsimaita kritisoidaan – naisten alistamista, luonnon turmelemista, sotaisuutta, homofobiaa – ne selitetään pois päin tai syytetään niistä länsimaiden vaikutusta. Jotkut pitävät niitä jopa edistyksellisinä, kuten amerikkalainen feministi Miriam Cooke ylistäessään islamilaista moniavioisuutta ”voimaannuttavaksi ja vapauttavaksi.”

Paul Johnson väittää, että vaikutusvaltaisimmillaan intellektuellit eivät ole suunnitellessaan poliittisia utopioita, vaan rapauttaessaan vallitsevia arvojärjestelmiä ja instituutioita. Käytännön poliittisina vaikuttajina he ovat yleensä epäonnistuneet, mutta kulttuurisesti ja sosiaalisesti heidän vaikutuksensa on ollut suunnaton. Tämä pätee Rousseausta aina 1960-luvun kulttuuriradikaaleihin ja nykyisiin monikulttuurisuusideologeihin saakka. Heidän kirjoituksensa ja julkiset päänavauksensa ovat merkittävästi heikentäneet poliittisten ja uskonnollisten auktoriteettien, perheinstituution, korkeakulttuurin ja muiden sivilisaation kivijalkoina pidettyjen asioiden yleistä arvostusta. Intellektuellien merkitys ei siis vähene, vaikka he pysyvät pois vallankahvasta – pikemminkin päinvastoin.

Intellektuelleihin on viimeisen parinsadan vuoden aikana kuulunut merkittävä osa eurooppalaisen kulttuurihistorian valovoimaisimmista hahmoista, ja poliittisesti syrjässäkin pysytelleet intellektuellit ovat vaikuttaneet suuresti kulttuurin suuntaan. Mutta onko heille olemassa mitään älyllistä vastavoimaa?  Populistisilla liikkeillä ja tiukoilla poliittisilla pragmaatikoilla on tapana asettaa intellektuellien vastapainoksi ”kansa”, ”tavallinen ihminen” tai ”asiantuntija, mutta kyse ei ole juuri muusta kuin retorisesta tempusta. Niin sanottu kadunmies tuskin on vähemmän altis lankeamaan harhoihin tai toiveajatteluun – ne ovat hänen kohdallaan vain erilaisia kuin laajalti lukeneilla diletanteilla. Spesialisti taas kykenee harvoin näkemään erikoisalansa ulkopuolelle, ja menettää helposti kosketuksensa reaalimaailmaan yhtä täydellisesti kuin teorioihinsa rakastunut intellektuellikin. On selvää, että sivilisaatio tarvitsee myös henkisiä suunnannäyttäjiä, omantunnon ääniä, filosofeja, ideologeja.

Johnson itse löytää eurooppalaisesta kulttuurihistoriasta ajattelun juonteen, joka on terveempi kuin intellektuellien edustama. Vuosi The Intellectualsin ilmestymisen jälkeen antamassaan haastattelussa hän sanoi:

(…) Evelyn Waugh, suuri kirjailija jolla oli mitä väkevin äly ja joka osasi nöyrtyä Jumaluuden edessä. Pidän Waughia, Edmund Burkea, Samuel Johnsonia, Rudyard Kiplingiä ja muita heidän kaltaisiaan miltei anti-intellektuelleina. He pitävät vakiintuneita kirkkoja, tapoja ja yhteiskunnan käytäntöjä tärkeinä ihmiskunnan viisauden osina. Jos kirjoittaisin kirjani uudelleen, tekisin siitä dialogin näiden ajattelijoiden ja intellektuelleiksi kutsumieni välillä, enkä keskittyisi pelkästään intellektuelleihin.

Johnsonin listaan voisi lisätä monia nimiä, muun muassa Aleksandr Solženitsynin, joka Neuvostoliiton sortokoneiston henkilökohtaisesti kokeneena ruoski lännen intellektuelleja, jotka ihanneyhteiskunnan kaipuussaan olivat valmiita heittäytymään tyrannien syliin. Mutta yhtä ankara hän oli länsimaiselle liberalismille, jonka palvoma yksilö oli kyvytön näkemään maailmassa mitään itseään ja omaa mielihyväänsä korkeampaa. Solženitsynin kaltaiset ajattelijat näkevät materialismin ja sieluttoman kulutusyhteiskunnan ongelmat yhtä terävästi kuin intellektuellit, usein terävämminkin. Mutta he eivät etsi ratkaisuja omasta ylivertaisesta älystään, yhteiskunnallisista utopioista tai pidäkkeettömästä hedonismista, vaan oman kulttuurinsa traditioista, aiempien sukupolvien asteittain kertyneestä viisaudesta. Heidän henkinen kotinsa on traditiossa, olivatpa heidän ratkaisunsa sitten säilyttäviä, uudistavia, taantumuksellisia tai radikaaleja.

Kirjallisuutta:

Paul Hollander: Political Pilgrims. Western Intellectuals in Search of the Good Society (Transaction Publishers, 2009)

Paul Johnson: Intellectuals (Harper & Row, 1988)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos "Hysterian maa" (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012) ja esseeteos ”Hysterian maa” (2013). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

Information

This entry was posted on kesäkuu 6, 2013 by in Historia, Politiikka ja ideologia.
%d bloggers like this: