Rakentavan vainoharhaisuuden edut

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

–

Jared Diamond on luonnontieteilijä, jota monet humanistitkin lukevat mielellään. Yhtenä syynä siihen lienevät ne poliittisesti korrektit johtopäätökset, jotka hän teki tunnetuimmassa teoksessaan Tykit, taudit ja teräs (1997, suom. 2003). Sen keskeinen teesi oli, että geenit eivät vaikuta yhteiskuntien kehityssuuntaan, vaan esimerkiksi euraasialaisten kansojen menestys selittyy luonnonoloilla. Ajatus kuulostaa niin sympaattiselta, että sen tieteellinen hauraus jää helposti huomaamatta. Kuka tahansa vakavasti otettava tutkija nimittäin myöntäisi, että selittäviä tekijöitä on todennäköisesti lukuisia: ympäristö, geenit, ilmasto, silkka hyvä tuuri… Tämän itsestäänselvyyden ohittaminen on tehnyt Diamondista salonkikelpoisen siellä, missä ”kovia” tieteitä tavallisesti pidetään poliittisesti saastuneina tai vähintäänkin epäilyttävinä.

Toisaalta Diamond on itsekin joutunut erilaisten loukkaantujien ja poliittisen korrektiuden vahtikoirien hampaisiin joidenkin johtopäätöstensä takia. Hänen uusin teoksensa Maailma eiliseen saakka (The World Until Yesteday, 2012) kirvoitti vastalauseita alkuperäiskansojen oikeuksia puolustavien järjestöjen taholta. Kirjan väitettiin esittävän heimoyhteiskunnat silmittömän väkivaltaisina ja näin puolustavan vanhaa imperialistista ajatusta ”villien sivistämisestä”.

Joka tapauksessa Diamond kuuluu aikamme merkittäviin tiedemiehiin jo hallitsemansa valtavan aineiston perusteella. Kirjassaan Romahdus (2005) hän tutki sivilisaatioiden reagoimista ekokatastrofeihin viikinkiajasta nykypäivään. Yhtään vähemmän kunnianhimoinen ei ole hänen tuorein teoksensa Maailma eiliseen saakka. Siinä kysytään, mitä modernit valtiot voivat oppia ”perinteisiltä yhteiskunnilta”. Johdantoluvussa Diamond kertoo, että ”kirjan aiheena on potentiaalisesti ihmisen kulttuurin kaikki piirteet, maapallon kaikki ihmiset 11 000 viime vuoden ajalta” (s. 38).

”Perinteisillä” yhteiskunnilla Diamond tarkoittaa metsästystä ja keräilyä elinkeinoinaan harjoittavia heimoyhteisöjä, joissa ei ole valtiovaltaa eikä kirjoitettuja lakeja. Niiden vastakohta on keskitetty valtioyhteiskunta, jossa päätöksiä on mahdotonta tehdä ilman johtajia ja heidän säätämiään lakeja valvovia byrokraatteja. Diamondille modernisaatio ei siis tarkoita länsimaisissa yhteiskunnissa viimeisten kahden tai kolmen vuosisadan aikana tapahtunutta kehitystä, vaan prosessia, joka on saanut alkunsa jo ensimmäisten valtioiden synnystä.

Diamondin termien käyttöä on helppo moittia mielivaltaisuudesta. Historioitsijan näkökulmasta on tietenkin mieletöntä niputtaa vaikkapa sumerilaisten tai keskiajan eurooppalaisten yhteiskunnat yhteen tämän vuosituhannen modernien valtioiden kanssa. Traditionalistina nimittäisin valtiottomia yhteisöjä mieluummin heimo- tai tribaaliyhteiskunniksi, sillä esimerkiksi 1600-luvun eurooppalaiset valtiot perustuivat yhtä lailla perinteille kuin Diamondin tutkimat uusiguinealaiset kyläyhteisöt, vaikka olivatkin järjestäytyneet eri tavalla. Samoin ”modernin” merkitys on muuttunut melkoisesti kuluneella vuosisadalla: tällä hetkellä modernina eli ”edistyksellisenä” pidetään markkinoiden vapauttamista, mutta vain joitakin vuosikymmeniä sitten ajan hermolla oleminen tarkoitti keskusjohtoisen suunnittelun kannattamista. Mutta pitkällä aikavälillä tarkasteltuna voidaan toki sanoa, että monet varhaisimpien valtioiden syntyessä käynnistyneet kehityskulut ovat osaltaan johtaneet tämänhetkiseen elämäntapaamme. Niitä ovat lukutaidon, oikeuslaitoksen, tieteen ja monimutkaisen teknologian kehittyminen.

Maailma eiliseen saakka ei anna toivoa anarkisteille, vaikka löytääkin valtiottomista yhteiskunnista paljon hyvää. Sen mukaan siirtyminen heimoyhteisöstä päällikkökunnan kautta valtioon tapahtuu väistämättä, kun yhteisön väkiluku nousee yli kymmeneen tuhanteen. Sen jälkeen yhteisiä asioita on mahdoton ratkaista avoimissa kansankokouksissa. Toinen väistämätön seuraus on poliittinen, taloudellinen ja sosiaalinen hierarkia. Ihmiset ovat tietyssä määrin eriarvoisia jopa pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa, ja valtiolliset yritykset epätasa-arvon hävittämiseksi ovat päättyneet katastrofaalisesti – selvimpänä esimerkkinä sosialististen valtioiden kohtalo.

Siirtymä metsästyksestä ja keräilystä maanviljelyyn ja paikallisyhteisöistä valtiollisiin rakenteisiin alkoi koko ihmislajin historian perspektiivissä vasta hiljattain, noin 11 000 vuotta sitten. Biologisesti olemme edelleen heimoyhteiskunnan luomuksia. Monilla alueilla siirtymä on tapahtunut vasta viime vuosisadan aikana. Diamond kirjoittaa, että pienten eurooppalaisten maalaiskylien elämänmeno muistutti vielä 1950-luvulla enemmän perinteistä uusiguinealaista kyläyhteisöä kuin nykyaikaista yhteiskuntaa. Hänen kuvauksensa voisi olla esimerkiksi tuon ajan suomalaisesta kylästä:

[J]okainen tunsi kaikki muut kyläläiset, jokainen tiesi mitä kaikki muut tekivät ja ilmaisi siitä mielipiteensä, ihmiset avioituivat vain muutaman kilometrin päässä syntyneen puolison kanssa, he viettivät koko elämänsä samassa kylässä tai sen lähellä lukuunottamatta nuoria miehiä maailmansotien vuosina, ja kyläläisten kiistat oli ratkaistava tavalla, joka palautti ihmissuhteet tai teki niistä siedettäviä, koska riitakumppanin lähellä oli elettävä koko loppuelämänsä. (s. 21)

Muutos ei myöskään ole ollut täydellinen. Eilispäivän maailma ei pyyhkiytynyt jäljettömiin, vaan tietyt perinteisen elämänmuodon mekanismit toimivat moderneimmissakin yhteiskunnissa. Esimerkiksi monet ihmisten keskinäiset kiistat pyritään ratkaisemaan epämuodollisesti ja oikeuteen asia viedään vasta ääritilanteessa. Lievissä rikostapauksissa yleistynyt sovittelukäytäntö on periaatteessa heimoyhteisöjen tapojen soveltamista moderniin maailmaan.

Diamondin näkemyksen pohjalta voidaan myös väittää, että yksi modernin valtioyhteiskunnan toimimisen edellytyksistä on kyky sisällyttää itseensä joitakin perinteisen yhteisöllisyyden muotoja. Edelleen voidaan päätellä, että patriotismi ja nationalismi ovat käytännössä perinteisen heimolojaalisuuden laajennuksia, ja pidettiinpä kansallisvaltiota miten vanhentuneena organisaationa tahansa, tehokkaampaa ”sukulaisuusyksikköä” ei toistaiseksi ole keksitty. Pelkkä tarve vaihtaa tuotteita ja palveluita tuskin kykenee pitämään moderniakaan yhteiskuntaa koossa. Diamond itsekin kirjoittaa samansuuntaisesti käsitellessään englantilaisen kansallistunteen merkitystä brittien kamppailussa Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa.

Diamondin käsittelemät perinteiset yhteiskunnat sijoittuvat pääosin Uuden-Guinean saarelle ja sen lähellä oleville Tyynenmeren saarille. Maantieteellistä valintaansa hän perustelee sillä, että merkittävä osa ihmiskunnan kulttuurisesta monimuotoisuudesta on peräisin kyseiseltä alueelta. Uudessa-Guineassa ja sen läheisyydessä on myös eniten yhteiskuntia, jotka vielä tänäänkin ovat valtion kontrollin ulkopuolella tai jotka ovat tulleet valtion kontrollin piiriin vasta hiljattain. Alueella elävät heimot edustavat perinteisten yhteiskuntamuotojen koko kirjoa puhtaista metsästäjä-keräilijöistä pienimuotoisen maanviljelyksen harjoittajiin.

Vaikka kirjassa esitellyt heimot ovat kooltaan ja elinkeinoiltaan toistensa kaltaisia, niiden tavat poikkeavat toisistaan paljonkin. Yleisesti ottaen lasten autonomia on metsästäjä-keräilijäyhteisöissä suurempaa kuin valtioyhteiskunnissa: jotkut heimot antavat pikkulasten jopa leikkiä teräaseilla ja kuumilla astioilla. Viljelystä ja karjankasvatusta harjoittavat yhteisöt taas pitävät jälkeläisiään tiukemmassa kurissa. Syyksi Diamond arvelee sitä, että viljelijöillä ja karjankasvattajilla on enemmän arvokasta omaisuutta, jonka vapaasti leikkivät lapset voisivat särkeä. Lapsille sallitun vapauden määrä riippuu myös siitä, kuinka vaarallinen elinympäristö on.

Lasten kohtelun lisäksi myös vanhusten kohtelu vaihtelee. Osa yhteisöistä kunnioittaa vanhoja jäseniään ja pitää heistä huolta loppuun saakka, toiset hylkäävät taakaksi käyneet vanhukset ja jotkut jopa surmaavat heidät. Nykyihmisen on siis hankala löytää yleispäteviä opetuksia elämänmuodosta, johon näyttää yhtäällä kuuluvan humaani lempeys ja toisaalla kova sosiaalidarwinismi. Diamond kuitenkin huomauttaa, että vanhuksilla on luku- ja kirjoitustaidottomissa yhteiskunnissa eräs merkittävä rooli: he ovat kollektiivisen muistin tietopankkeja. Oma sivilisaatiomme, joka tallentaa elintärkeän informaationsa kirjoihin ja internetiin, on melkein unohtanut vanhusten henkisen pääoman.

Perinteisten yhteiskuntien sodankäyntiä koskeva luku on valaiseva. Ennen Diamondin kirjan lukemista olin siinä uskossa, että primitiiviset kansat sotivat varsin rajoitetusti valtioyhteiskuntiin ja etenkin moderneihin valtioyhteiskuntiin verrattuina. Heimosotien uhriluvut ovatkin mitättömiä vaikkapa Verdunin taistelussa kaatuneiden määrään nähden, mutta väestömäärään suhteutettuna ne voivat olla musertavia. Lisäksi totaalista sotaa ei keksitty Yhdysvaltain sisällissodassa tai toisessa maailmansodassa, vaan se on ollut tuttua jo keihäin, nuijin ja jousin sotineille heimoyhteisöille. Toisinaan vihollisyhteisö pyritään tuhoamaan naisia ja lapsia myöten. Monet yhteisöt ovat jatkuvassa sodassa keskenään ja rauhansopimuksia on vaikea saada pitämään keskushallinnon valvonnan puuttuessa.

Rousseaun ja Margaret Meadin fantasiat jalosta villistä eivät siis saa tukea Diamondin tutkimusaineistosta. Mutta vaikka perinteiset yhteiskunnat ovat käyneet vielä tuhoisampia sotia kuin modernit, ne eivät koskaan ole surmanneet omia jäseniään läheskään samassa mittakaavassa kuin jotkut 1900-luvun valtiot. Perinteisillä yhteiskunnilla ei tietenkään ole ollut käytössään sellaisia teknologisia välineitä, joilla Stalinin, Hitlerin ja Maon kaltaiset hallitsijat tekivät joukkomurhansa, mutta tämä ei välttämättä selitä kaikkea.

Käydessään läpi seikkoja, jotka erottavat oman sivilisaatiomme perinteisistä, Diamond unohtaa yhden oleellisimmista: metsästäjä-keräilijöiltä ja perinteisiltä viljelijöiltä puuttuu edistysusko. Heidän aikakäsityksensä on syklinen, joten heiltä puuttuu myös loistavan tulevaisuuden myytti, jolla yhteiskuntien sisäiset joukkomurhat on Ranskan vallankumouksesta saakka oikeutettu. He eivät kuvittele seisovansa koko ajan uljaan uuden maailman kynnyksellä. Kuluneen parinsadan vuoden aikana lukuisat merkittävät modernit vallanpitäjät Ranskan jakobiineista venäjän bolševikkeihin ja Saksan kansallissosialisteihin ovat osoittaneet valmiutensa uhrata loputtomasti ihmishenkiä tuon kuvitelman vuoksi. Heidän henkisiä perillisiään ovat amerikkalaiset neokonservatiivit, jotka kidutuksen laillistamisen ja heppoisin perustein aloitettujen hyökkäyssotien myötä ovat hylänneet jopa pyhimmät valistukselliset periaatteensa ihannemaailmaan pyrkiessään.

Diamond kirjoittaa perinteisissä yhteisöissä vallitsevasta ”rakentavasta vainoharhasta”. Se tarkoittaa eräänlaista liioiteltua varovaisuutta, joka vaarojen täyttämässä ympäristössä kuitenkin palvelee eloonjäämistä. Diamond kertoo, kuinka eräällä tutkimusmatkalla viidakossa hänen uusiguinealaiset oppaansa eivät suostuneet leiriytymään idylliseen paikkaan suuren puun alle, sillä puu oli pystyynkuollut ja saattaisi pahimmassa tapauksessa kaatua heidän päälleen. Moderneissa yhteiskunnissa ilmeisiä vaaroja on paljon vähemmän, ja niissä arvostetaankin riskinottoa varovaisuutta korkeammalle. Mutta kenties voisimme oppia eniten juuri perinteisten yhteiskuntien rakentavasta vainoharhaisuudesta. Loistavan tulevaisuuden nimissä tehdyillä yhteiskunnallisilla kokeiluilla on aina tarkoittamattomia seurauksia, jotka helposti kääntävät hyvät aikomukset vastakohdikseen. Rakentavaa vainoharhaisuutta soveltamalla voisimme ehkäistä utooppiset uhkayritykset tai ainakin valmistautua paremmin niiden epäonnistumiseen.

–

Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista  (Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita 2013.)

–

(Suppeampi versio kirjoituksesta on ilmestynyt Kritiikki-lehden numerossa 1/2013)

–

–

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.