Rahalle rakennettava moraali
MATTI SIMOLA
–
–
Niin sanotun hyötymoraalin mukaan on teko arvokas silloin ja vain silloin kun sen seuraukset ovat arvokkaat. Seurausten arvo taas määräytyy ihmisten – ”minun” tai ”meidän” – tarpeesta säilyä hengissä, lisääntyä ja voida hyvin. Mitään muita itseisarvoja tämä moraali ei tunnusta vaan katsoo, että jopa korkein taide ja uskonto ovat palautettavissa noihin perustarpeisiin, jotka ihmisyksilö jakaa kaikkien eläin- ja kasvikunnan edustajien kanssa.
Yritykset pystyttää yksittäisten ihmisten tai näiden muodostamien ryhmien kulloisestakin edusta täysin riippumaton, koko ihmiskuntaa velvoittava moraali ovat johtaneet ylitsepääsemättömiin teoreettisiin ja käytännöllisiin vaikeuksiin. Löytääkseen sokealle elämäntahdolleen jonkin konkreettisen suunnan on ihminen vielä tähän asti tarvinnut sekä ystäviä että vihollisia; yksilö, joka yrittää olla objektiivinen ja puolueeton kaikkien kaveri, ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa, ja yksilö, joka käy yhdenmiehen sotaa koko maailmaa vastaan, tuhoutuu.
Kaikki toimiva, yhteiskunnallinen moraali on siis aina edellyttänyt jotakin selkeätä, kollektiivista viholliskuvaa, joka on synnyttänyt yhteisöä koossapitävän, riittävän vahvan me-hengen. Se on auttanut näkemään mitkä seuraukset ovat arvokkaita, ”meille”, ja vapauttanut tuntemasta syyllisyyttä siitä, että nämä seuraukset usein ovat haitallisia muille.
Tällaista ”toiseutta” edellyttävää yhteiskuntamoraalia, jossa teot ja niiden seuraukset voidaan samastaa, on varmasti voimallisimmin saarnannut Karl Marx. Kristillisessä eli täysin valikoimattomassa lähimmäisenrakkaudessa, johon monikin kilvoittelija on pyrkinyt, mutta jota kukaan ei vielä ole elämässään toteuttanut, voi nähdä ne ”kahleet, jotka ihminen on itselleen takonut”, ja joista hän vapautuu kun myöntää itselleen olevansa itsekäs, yhteiskunnallinen olento.
Useimmissa tapauksissa kyllä jo luonto järjestää asian; tuosta koulussa opetetusta, käytännön elämälle vieraasta ja monenkin eksyneen sielun täydelliseen umpikujaan vieneestä universaalista moraalista yleensä parannutaan jo varhaisessa teini-iässä, kun huomataan, että mitkä tahansa univormut ja ryhmätunnukset jo sellaisenaan saattavat tuoda kantajalleen huomattavia, erityisesti seksuaalisia palkintoja. Ihmisen sosiaalistuminen, koska liittyy juuri sukupuoliseen kypsymiseen, ei yleensä onnistu enää myöhemmällä iällä; jos teini-iässä jää yksin, tulee hyvin todennäköisesti aina jäämään yksin.
Eräs anomalia ovat ne marxilaiset kirjanoppineet, jotka eivät ole tulleet liikkeeseen ”pöksylähetyksen” kautta ja joita syystäkin pidetään epäluotettavina. He lukevat mestarinsa tekstejä siinä vakaumuksessa, että ne muka voisi käsittää, ja siksi tämä oppi, jonka perusta on juuri kahlitsemattomassa viettielämässä, ei voi heille koskaan avautua. Marxin kirjoituksissa ei todellakaan ole mitään, mikä voisi vedota lukijan mahdolliseen älyyn, tunteeseen tai esteettiseen aistiin; kyse ei ole teoriasta vaan aktista, ja marxilainen, joka ei tätä ymmärrä, vetää täyden vesiperän.
Marxin julistama sosialismi on siis erityisesti nuorten, terveiden ja voimakkaiden, yli-ihmisten, ideologia. Sosialistisessa yhteiskunnassa työtä on määrä tehdä juuri sen verran kuin omien tarpeiden tyydyttäminen edellyttää, elää vahvasti ja vaarallisesti, kädestä suuhun, pääomia kasaamatta; sosialismissa kaikki vanhat rakenteet, jotka ovat riistäneet terveitä ja työtätekeviä sekä antaneet elämän sairaille ja vanhoille, on revitty alas. – Nämä odotukset neuvostojärjestelmä, joka jo kohta vallankumouksen jälkeen muuttui tylsäksi valtiokapitalismiksi eli feodalismiksi, katkerimmin petti.
Näytteeksi marxilaisesta retoriikasta riittäköön tässä seuraava määritelmä: ”Työntekijöitä riistetään, jos he työskentelevät pitempään kuin heidän ostamiensa tarvikkeiden tuottamiseen on tarpeen.”1 –Näin ääntelee marxisti; Marx ei olisi Marx, jos määritelmä myös merkitsisi jotakin.
Määritelmässä ei eritellä mitä työntekijät todella ostavat ja mitä he toisaalta koko palkallaan voisivat ostaa. Tämä ei ole erehdys vaan tarkoin harkittu harhautus. Halutaan vihjata, että työntekijöiltä ei muka jää säästöön mitään; koska työntekijä, jolla on myös pääomatuloa, olisi marxilaisen diskurssin kannalta erityisen hankala tapaus. Riisto Marxin merkityksessä nimittäin edellyttää aina ”toista” eli omistavan luokan edustajaa2, ja riistetty itse ei tämän mukaan saisi omistaa mitään, ei ainakaan tuotantovälineitä. Marxin kritiikki soveltuukin paremmin feodalismiin, todelliseen luokkayhteiskuntaan, kuin kapitalismiin, jossa luokkaerot jo ovat hämärtyneet.
Maaorjan päivä todellakin koostui suurelta osin ”lisätyöstä”, jota hän joutui tekemään elättääkseen herransa – joka tosin saattoi myös tehdä orjalleen vastapalveluksia. Kapitalismissa taas jako työhön ja lisätyöhön ei ole mahdollinen; kapitalismissa kaikki työ on lisätyötä.3 Esimerkiksi rekka-auton kuljettaja ei puoleenpäivään eikä edes iltaan mennessä ole tuottanut mitään omaan ja perheensä elatukseen tarvittavaa ”tavaranyyttiä” (Warenbündel); hän ei elä omavaraistaloudessa vaan kehittyneessä kapitalismissa, jossa erikoistuminen on viety niin pitkälle, että siinä elantonsa voi hankkia vaikkapa tuottamalla pelkkiä kilometrejä.
Mikä sitten on yksittäisen työntekijän, esimerkiksi autonkuljettajan, oikea palkka? Tämä on mahdoton kysymys; palkasta vain olisi yritettävä päästä johonkin sopimukseen. On mahdotonta, ilman sopimuksia, sanoa minkälainen siivu jostakin mahdollisesta lopputuloksesta kuuluu jollekin tietylle työntekijälle.
Marx palauttaa työn arvon työaikaan.4 Hän ei puhu mitään ahkeruudesta ja taidosta, joita onkin hankalampi mitata. Ja vaikka olisikin mahdollista määrittää jonkinlainen abstrakti, esimerkiksi noiden kolmen suureen tuloon verrannollinen ”työn arvo”, jää itse lopputuloksen, tuotteen, arvo aina avoimeksi, kunnes markkinat sen määräävät.
Mikä on työn arvo tapauksessa, että hanke kokonaan epäonnistuu? Ja mikä on sen arvo, jos tuloksena on vain tuotteita, joita kukaan ei tarvitse tai joita pidetään suorastaan vahingollisina? Vain erilaiset sopimukset, kuten vakuutukset, antavat vastauksen näihin kysymyksiin.
On siis ymmärrettävää, että Marx ei tutkimuksissaan päässyt – eikä pyrkinytkään – mihinkään positiiviseen tulokseen; hän ei esittänyt kaavaa, mistä työn todellisen arvon olisi voinut laskea, koska vallankumousta olisi enää vaikea puolustella, jos vaaditut palkankorotukset todella tehtäisiin: Marx ei halunnut reformeja vaan ”säpinää”.
Hän kiersi ongelman selittämällä kaiken palkanmaksun ja muunkin rahaliikenteen vain kapitalistisen riiston naamiointiyritykseksi ja viitoitti näin tietä teoriassa anarkiaan, joka aina jää lyhytikäiseksi, mutta käytännössä takaisin orja- ja vankileiritalouteen, eli järjestelmään, jossa riisto ei ole kapitalistista vaan aivan peittelemätöntä.
Tietenkin jokaisella yksittäisellä yrittäjällä on kiusaus painaa työntekijöidensä palkat mahdollisimman alas. Se olisi hänen etunsa, lyhyellä tähtäimellä; mutta se ei ole kapitalismin etu eikä siis myöskään yksittäisen yrittäjän pitkän tähtäimen etu. Jos työntekijöille annetaan vain sen verran kuin on näiden työkyvyn säilyttämisen sekä uuden työläispolven tuottamisen kannalta välttämätöntä, ajaudutaan takaisin feodalismiin. Kapitalismin kasvavat ja monipuolistuvat markkinat nimittäin edellyttävät, että mahdollisimman laajoilla piireillä on varaa myös ”ylellisyyteen”. – Tosin eilispäivän ylellisyys on jo tämän päivän välttämättömyys, ja on paljon ikuisia proletaareja, joiden palkka ei koskaan tule riittämään muuhun kuin kaikkein välttämättömimpään.
Varmastikaan kaikki kapitalistisen riiston tuottama lisäarvo ei mene yhteiskunnallisesti arvokkaaseen käyttöön, kuten koulutukseen, uuden teknologian kehittämiseen tai sosiaaliturvaan; varmasti osa siitä valuu joidenkin etuoikeutettujen yksilöiden huikentelevaan elämään. Nämä saattavat olla suuria kapitalisteja mutta myös lähinnä omistamattomaan luokkaan kuuluvia, erilaisilla yhteiskunnan tukimuodoilla keplottelevia hummereita. Kyse ei siis ole luokkaristiriidasta. Ja vaikka olisikin, nuo puhtaaseen hummaamiseen tai ökytaloihin ja muuhun tuottamattomaan omaisuuteen käytettävät summat eivät kristillisesti jaettuna juurikaan rikastuttaisi köyhää palkannauttijaa, koska ”köyhiä” on paljon ja rikkaita vähän.
On siis ilmeistä, että luokkasodassa voi olla vain häviäjiä, ainakin siinä maassa, jossa sitä käydään. Tämä oli myös saksalaisten mielessä, kun he aluksi tukivat Leniniä; eivät suinkaan auttaakseen pystyttämään Venäjälle pysyvää bolshevikkivaltaa, vaan tuhotakseen Venäjän.
Mutta jos toiseutta ei haetakaan toisesta yhteiskuntaluokasta vaan toisista maanosista, ”etelästä”, on se omiaan eheyttämään ja vahvistamaan kansakuntia, pohjoisessa. Juuri tähän perustuu sotienjälkeinen, jo natsi-Saksassa hahmottumassa ollut sosiaalivaltioideologia.
Marxin lietsoma luokkasota oli kuin myrsky vesilasissa, jonka Hitler sosiaalipolitiikallaan tyynnytti. Saksasta oli tulossa oikea hyvinvointivaltio kaikille kansalaisille, ja tästä saivat epäkansalaiset ja epäihmiset maksaa korkean veron. Hitlerin projekti kaatui siihen, että huomattava osa epäihmisistä oli eurooppalaisia ja jopa saksalaisia; lopulta ei arjalaisinkaan saksalainen, jos oli jo vanhus tai vaikkapa sotainvalidi, voinut olla varma, oliko hän enää kansalainen.
Eurooppalaisen sosiaalivaltion olemassaolo edellyttää paitsi kapitalistista, edelleen myös feodalistista, toisiin maanosiin kohdistuvaa riistoa. Jokainen eurooppalainen, pienituloinenkin työmies, vaikka on oppinut näkemään itsensä riistettynä, on todellisuudessa melkoinen feodaaliherra; jokaisella eurooppalaisella on useampi näkymätön ja korvamerkitsemätön orja kehitysmaissa.
Ehkä jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa – jos luonnonvarat riittävät – on koko maailma globalisaation myötä muuttunut yhdeksi valtavaksi sosiaalivaltioksi, jossa kaikki ihmiset ovat vakuutettuja ja jossa kaikilla on varaa myös ylellisyyteen; mutta vielä toistaiseksi maailma selvästi jakautuu kahteen osaan, kehittyneeseen ja kehittymättömään, joiden välillä vallitsee feodaalinen riistosuhde.
Koska tuossa oletetussa, täysin globalisoituneessa maailmassa käsitteillä ”me” ja ”toiset” ei ole enää mitään pysyvämpää merkitystä, ei siinä myöskään voi olla mitään kollektiivista seurausmoraalia. Kaikkien aikaisempien, solidaarisuutta edellyttäneiden ryhmäpyyteiden rauettua on mahdollista perustaa moraali ainoastaan yksilön etuun; kun kukaan ei enää järjestäydy, kun ammattiyhdistykset ja kartellit on kriminalisoitu, kun kukaan ei enää tunne vetoa mihinkään, esimerkiksi yhteiseen kansallisuuteen perustuviin salaseuroihin, avautuu vihdoin mahdollisuus kaikkia hyödyttävään (taloudelliseen) kaikkien sotaan kaikkia vastaan.
Tuossa utooppisessa, globaalissa sosiaalivaltiossa ehkä enää pieni osa yksittäisen kansalaisen tuloista on palkkatuloa, suurempi osa on pääomatuloa; mutta paljon – ja tasapuolisesti – on varmasti jaettava myös täysin vastikkeetonta rahaa. Vähimmäistulo nimittäin on saatava niin suureksi – tämä on varminta kirjata perustuslakiin – että osan siitä voi säästää; vasta siinä, että kykenee tekemään ostopäätöksiä, joihin kuuluu myös päätös olla ostamatta mitään, ilmenee ihmisen moraalinen suuruus. Jos kansalainen käyttää kaikki tulonsa ”välttämättömyyksiin” ja vielä kerjää lisää, ei hän voi ottaa osaa kapitalismiin, jonka juuri kaikenlainen tarveharkinta ja velkojen anteeksianto niin helposti lamauttaa.
Tätä uutta moraalia täytyisi alkaa opiskella jo kotona tai viimeistään koulussa; mutta paras paikka, riittävän kuivaharjoit telun jälkeen, on tietenkin pörssi. Alkeisopetukseen sopii hyvin viikkoraha; lasten omavastuun ja tulojen kasvattaminen samassa suhteessa on varmin tapa iskostaa nuorten mieliin tämän uuden, toisaalta yksilöllisen mutta toisaalta myös kaikille yhteisen rahamoraalin peruskäsitteet.
–
–
Viitteet:
–
–
–
Matti Simola on tamperelainen diplomi-insinööri. Hänen tärkeimmät julkaisunsa ovat esseekokoelma Veri ja raha, Weininger-suomennos Perimmäisistä kysymyksistä sekä muistelmateos Äitiä ikävä.
SARASTUS 
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.