Äärivasemmiston tiedustelupalvelu

ALARIK NOTIS

Suomessa on hiljattain julkaistu tutkimukseksi tituleerattu kirja suomalaisesta äärioikeistosta. Tarkoitan tietysti Dan Koivulaakson, Li Anderssonin ja Mikael Brunilan kirjoittamaa teosta Äärioikeisto Suomessa, joka on saanut huomattavan määrän mediajulkisuutta julkaisun alla.

Teoksen pääpaino vaikuttaisi olevan Perussuomalaisten ja varsinkin Suomen Sisun roolin analysoinnissa, mutta myös marginaalisemmat, ulkoparlamentaariset toimijat saavat huomiota osakseen. Kirjaa lukemattomana on hankala arvioida sen meriittejä, eikä se ole tämän kirjoituksen tarkoitus. Kirjoittajien julkilausumissa Perussuomalaisten maahanmuuttokrittiikkiä kuvaillaan osaksi samaa äärioikeistolaisuuden kattokäsitettä kuin perinteisemmät oikeistoradikalismin edustajat, ja tämä näyttäisi olevan yksi kirjan keskeisistä teeseistä. Äärioikeisto Suomessa edustaa kuitenkin jotakin verrattain uutta suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja sitä ja sen taustoja on siksi syytä pohtia tarkemmin.

Vastajulkaistu kirja ja sen tapaiset tekeleet pyrkivät usein oman väittämänsä mukaan ’paljastamaan taustoja ja yhteyksiä’ äärioikeiston sisällä. Nyt suuntaan valon kirjoittajien omiin, joidenkin mukaan kyseenalaisiin, yhteyksiin ja taustoihin.

Teoksen julkaisutilaisuudessa Mikael Brunila kuvaili kirjan edustavan ”uutta tutkimuksellista otetta” ja mainitsi esimerkkinä ja esikuvana tällaisesta otteesta ruotsalaisen Expo -säätiön toiminnan. Aihepiiriä tuntevalle tämä ei tule yllätyksenä, sillä kirjoittajat ovat useampaan otteeseen isännöineet ruotsalaisen äärivasemmiston kermaan kuuluvia vieraita, sellaisia kuin esimerkiksi Mathias Wåg ja Lisa Bjurwald. Suomalaisten enemmistölle edellä mainitut nimet eivät kuitenkaan sano mitään.

Yhteydet ruotsalaisiin ääriaineksiin

Expon historiassa on ainakin yksi nimi, joka on suomalaisillekin tuttu: Stieg Larsson. Dekkarikirjailijana paremmin tunnettu vasemmistoradikaali toimittaja alkoi yhdessä Andreas Rosenlundin kanssa toimittamaan Expo -nimistä lehteä, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1995. Sen juuret ovat aikaisemmissa rasisminvastaisissa, äärivasemmistolaisissa yhdistyksissä ja julkaisuissa. Hän oli myös yksi Expo -säätiön perustajista (aikaisemmin Hill -säätiö). Lehden ja säätiön tavoitteena oli vastustaa muukalaisvihamielisyyttä ja rasismia, sekä tiedottaa siitä. Larsson oli itse 80-luvulla seuraamassa brittiläisen Searchlight -nimisen antifasistisen julkaisun toimintaa, mikä lienee toiminut innoituksen lähteenä. Molemmilla julkaisuilla on yhteyksiä vasemmistoradikalismin väkivaltaiseen siipeen.

Tobias Hübinetteä on joskus väitetty yhdeksi Expon perustajista, mutta asiasta ei näytä olevan yksimielisyyttä. Hän pitää itseään perustajajäsenenä, nykyinen Expo ei. Niin tai näin, hän oli joka tapauksessa aktiivinen samoissa julkaisuissa ja poliittisissa piireissä muiden perustajien kanssa. Lapsena Koreasta Ruotsiin adoptoitu Hübinette on kenties sellainen ääriaines, josta imagotietoinen Expo on yrittänyt ottaa etäisyyttä. Hänen kynästään on lähtöisin seuraava sitaatti, osana Creol –nimistä julkaisua vuodelta 1996:

On täysin luonnollista kokea ja nähdä valkoinen rotu alempiarvoisena kaikilla mahdollisilla tasoilla otten huomioon sen historia ja nykyinen toiminta. Antakaa valkoisen rodun länsimaat sortua vereen ja kärsimykseen. Eläköön monikulttuurinen, roturutsainen ja luokaton ekologinen yhteiskunta! Eläköön anarkia!

Hübinette on tunnettu myös konkreettisista teoista. Hän on toiminut Expon lisäksi myös vasemmiston väkivaltaryhmittymissä ja syyllistynyt mm. tuhopolttoon, pahoinpitelyihin, vahingontekoihin ja laittomiin uhkauksiin. Vuonna 1996, ollessaan toimittajana Expossa, hän kertoi Svartvittin haastettelussa seuraavaa:

…päätin, etten enää aio vaieta ja hyväksyä. Aloin yksinkertaisesti käymään kimppuun ja enemmän tai vähemmän pahoinpitelemään ihmisiä, jotka käyttäytyivät rasistisesti läheisyydessäni. Se päti kaikkiin, skinheadeistä lähtien kouluikäisiin lapsiin ja vanhempiin herroihin ja rouviin.

Svartvitt oli myös antirasistinen julkaisu, joka toimi yhteistyössä Expon kanssa vuodet 1998-2003, jonka jälkeen Svartvitt kuopattiin. Sen perustaja ja päätoimittaja oli Kurdo Baksi, ruotsalainen antirasisti ja kurdiseparatisti. Vuonna 2007 hän kirjoitti näin Sydsvenskanissa:

Seuraavan viiden vuoden aikanaa tulee kaikki valkoiset, pitkät, heteroseksuaaliset, vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset miehet 40 ja 50 ikävuoden välillä laittaa alimmaksi palkkaushierarkiaan yliopistokäytävillä, lehtitoimituksissa ja yhtiöiden hallituksissa.

1990-luvun loppu oli Expolle suurta aikaa. Rasisminvastaisuudelle oli valtakunnallista tilausta. Ruotsissa esiintyi jonkin verran niin kutsuttua muukalaisvihamielisyyttä nuorison keskuudessa, joka ei vielä ollut sopeutunut monikulttuuriseen Ruotsiin. Äärivasemmistolaiset väkivaltaryhmät järjestäytyivät. Ruotsin iltapäivälehdet elivät antifasismin hengessä mukana ja laittoivat levikkinsä liitteeksi Expon antirasistisia pamfletteja. Poliitikot jyrisivät ja media peesasi: suvaitsemattomuutta ei suvaita! Vuonna 2000 monietninen nuorisoporukka hakkasi ja puukotti 17-vuotiaan pojan kuoliaaksi Tukholman esikaupunkiauleella, siksi, että tämä oli ”skini” ja ”rasisti”. Antifasistit saivat tästä myöhemmin antirasistisen iskulauseen: ”Yksi hoideltu, nyt loppujen kimppuun”.

Vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen Expon päätoimittaja Daniel Poohl totesi, että Suomi on samassa tilanteessa kuin Ruotsi 90-luvun puolivälissä, ja että suomalaisten on ”aika herätä”. Kansanedustaja Jussi Halla-ahoa hän sanoi fasistiksi. Suomessa järjestettiin samana vuonna kokous, jossa kartoitettiin mahdollisuuksia perustaa Ruotsin mallin mukainen rasisiminvastainen verkosto Suomeen. Ruotsalais-suomalaisen kulttuurikeskus Hanasaaren järjestämään kokoukseen osallistui muiden muassa Expon nykyinen hallituksen jäsen, entinen Ruotsin sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja, Mona Sahlin. Hän totesi, että vihdoinkin Pohjoismailla on yhteinen asia, jota vastaan taistella. Sahlin on tunnettu uusvasemmistolaisesta aatemaailmastaan ja hänen suustaan ovat ruotsalaiset saaneet kuulla muun muassa seuraavaa:

Jos kaksi yhtä pätevää ihmistä hakee työpaikkaa yrityksestä, jossa on vähän maahanmuuttajia, työ täytyy antaa sille jonka nimi on Muhammed.

Ruotsin malli

Suomessakin luennoinut Mathias Wåg on entinen Antifascistisk aktionin (AFA) eli antifasitisen toiminnan perustajajäsenistä Ruotsissa. Hän perusti myöhemmin järjestön nimeltä Researchgruppen, jonka toiminta seuraa pitälti Expon esimerkkiä. Nykyään hän kulkee tittelillä ”tutkija”. AFA on Ruotissa profiloitunut ”rasististen” poliitikkojen ja aktivistien pahoinpitelyillä ja uhkailuilla. On ironista todeta, että samalla kun Koivulaakson ja Wågin tapaiset ’kansalaisaktivistit’ syyttävät perussuomalaisia ja ruotsidemokraatteja yhteyksistä ja yhteistyöstä ulkoparlamentaaristen ääriainesten kanssa, he itse ylläpitävät sellaisia ja hyödyntävät niitä toiminnassan.

Laiton urkinta, tietomurrot ja sen sellaiset ovat vakiintuneita toimintatapoja äärivasemmiston gonzojournalismissa. Koivulaaksokin lipsautti tiedotusvälineille Oulun kaasutusepisodin jälkimainingeissa omasta natsi-rekisteristään mutta kielsi nopeasti sen olemassaolon jälkeenpäin. Median kriittinen katse onkin suunnattu muualle. Tämäntyyppiset poliittiset ääriaineskset eivät taida olla yhtä mielenkiintoisia tunnetusti vasemmalle kallellaan olevan toimittajakunnan mielestä.

Ruotsalainen äärivasemmisto on huomattavasti suurempi, näkyvämpi ja väkivaltaisempi kuin suomalainen jäljittelijänsä, mutta sen määritelmä äärioikeistolaisuudesta, eli viholliskuva, on yhtä laaja ja salaliittomainen kuin kotimaisilla kansalaisaktivisteillamme. Ruotsalainen vasemmisto näkee kaiken kritiikin maan katastrofaalista maahanmuuttopolitiikkaa vastaan äärioikeistolaisuutena. Ero on ainoastaan avoimen äärioikeistolaisissa ja ’sisäsiisteissä’ (”rumsena”) äärioikeistolaisissa. Ruotsissa tämä on johtanut siihen, että hyvin laaja skaala poliittisesti aktiivisia ihmisiä on joutunut uhkailun, väkivallan ja mustamaalauksen kohteeksi, keskustalaisista lähtien. Kaksi täysin vastakkaista poliittista suuntausta voivat vasemmiston näkemyksen mukaan molemmat olla äärioikeistolaisia, mikäli kummatkin haluavat ylläpitää maahantulorajoituksia. Expo ja sen myötäjuoksijat ovat päässeet määrittelemään ruotsalaisen yhteiskunnallisen diskurssin säännöt. Riittää, että pitää minkäänlaisia yhteyksiä väärinajattelijoiksi leimattuihin, sillä guilt by association on ruotsalaisen vasemmiston suuresti suosima argumentaatiotaktiikka.

Äärivasemmistolaiset ovat saavuttaneet sangen korkean profiilin ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Expon toimittajat työskentelevät suurissa ja vaikutusvaltaisissa lehdissä, he esiintyvät puolueettomina asiantuntijoina televisio-ohjelmissa, lehtikirjoituksissa ja jopa kouluissa. Toimintaa pyöritetään osaksi valtion tuella, eli ruotsalaisten veroäyreillä. Andersson, Brunila ja Koivulaakso ovat useampaan otteeseen nostaneet esiin Suomen Sisun pyrkimyksen Suomen kansallismielisten äänitorveksi. He pyrkivät itse pitkälti samaan, eli saavuttamaan asiantuntijain roolin maahanmuutto- ja rasismikeskustelussa. He haluavat määritellä keskustelun termit ja parametrit ja olla päällepäsmäreinä, aivan kuten heidän hengenheimolaisensa Ruotsissa.

Pehmeä totalitarismi

Koivulaakso ja kumppanit ovat kirjansa julkaisun ja runsaan mediahuomion myötä varmasti askeleen lähempänä tavoitettaan, eli Ruotsin mallin soveltamista Suomeen. Samalla kun julkinen keskustelu keskittyy vaanivaan oikeistopopulismiin ja hiipivään muukalaisvihamielisyyteen, unohtuvat helposti sellaiset peruskäsitteet kuin sananvapaus, kokoontumisvapaus, yksityisyydensuoja ja fyysinen koskemattomuus. Näitä ruotsalainen äärivasemmisto nimittäin rikkoo säännöllisesti rasisminvastaisessa toiminnassaan. Nyt Suomessa on ihmisiä, jotka nimittävät edellä mainitun tapaista toimintaa harjoittavia järjestöjä esikuvallisiksi. Lukijan on hyvä pitää mielessä, että tämä kirjoitus hädin tuskin raapaisee pintaa – tonkimista riittää.

Ex-jugoslavialainen akateemikko Srdja Trifkovic vertaili joskus kommunististen totalitarististen diktatuurien todellisuutta ja nykyistä poliittisesti korrektia mielipidevainoa mielenkiintoisesta näkökulmasta. Kaikesta sorrosta ja salaisen poliisin tarkkaavaisuudesta huolimatta oli Trifkovicin mukaan itäblokin sosialistivaltioissa mahdollista olla avoin perheen ja luotettujen ystävien keskuudessa. Toisin sanoen siellä eli yhteisö, johon valtion politiikka ei yltänyt. Poliittisen korrekiuden sävyttämässä länsimaiden pehmeässä totalitarismissa taas ei mikään, ei edes perhe, jää poliittisen dogman vaikutuksen ulkopuolelle. Poliittinen kerettiläisyys johtaa sosiaaliseen eristämiseen. Kun professorilta kysyttiin, mikä on amerikkalainen vastaava itäblokin salaiselle poliisille, hän vastaa, että sellainen on, mutta että se on hajanainen ja epämuodollinen. Se toimii mustamaalaamalla ja tekemällä toisinajattelijan elämän vaikeaksi monella tavalla, esimerkiksi painostamalla työnantajia, asiakkaita, perheenjäseniä, ystäviä, ja niin edelleen.

Tunnetun ruotsalaiskirjailijan, toimittajan, vasemmistovaikuttajan ja entisen KGB:n tiedonantajan Jan Guilloun mukaan ”…[Expo] toimii perinteisen tiedustelupalvelun tavoin.” David Magnusson, joka oli Expon silloinen vastaava toimittaja, kertoi ruotsin tietosuojavaltuutetulle seuraavaa vuonna 1998:

On totta, että Expo Research on useamman vuoden ajan rakentanut pohjois-Euroopan suurinta tutkimusarkistoa äärioikeistolaisista ja antidemokraattisista ilmiöistä. Materiaaliin on pääsy yksittäisillä tutkijoilla, viranoimaisilla ja tietyillä massamedioilla, jotka tarvitsevat tietoa näistä aiheista. Arkisto avataan jossain määrin suurelle yleisölle kunhan se on saatu järjestykseen.

Magnusson kuitenkin kiistää henkilörekisterien ylläpidon, eikä tietosuojavaltuutettu vaatinut lisäselvityksiä.

Suomalaisten enemmistö ei kaipaa Ruotsin mallin mukaista hyste

eristä yhteiskunnallista ilmapiiriä ja keskustelua Suomeen. Ruotsin mallin tarkoitus on säikäyttää ja pelotella toisinajattelijat hiljaisiksi. Se perustuu median, äärivasemmistolaisten toimittajien ja väkivaltaisten ääriryhmien yhteistyölle. Sen suurin saavutus on itsesensuuri, jolloin ihmiset alkavat sensuroimaan omia ajatuksiaan ja puheitaan, jopa omassa lähipiirissään. Eikä vain siksi, että he menettäisivät työnsä tai joutuisivat oikeuteen, vaan siksi, että he pelkäävät oman lähipiirinsä, perheen ja ystävien, tuomiota poliittisesta kerettiläisyydestä. Tätähän Koivulaakso tarkoittaa sanoessaan, että hän on huolestunut ei niinkään muukalaisvastaisista mielipiteistä, vaan siitä, ”miten niihin suhtaudutaan”. Oikeaan suhtautumiseen opastavat Koivulaakso, Brunila, Andersson ja muut uuden ajan Puna-Valpon puuhamiehet.

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen
media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat
kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.