SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Etnofuturismi ylikansallisen kulttuurin vastavoimana

ALARIK NOTIS

Vapauden tuulen jo puhaltaessa 1980-luvun lopun Virossa syntyi pienen taiteilijapiirin keskuudessa erikoinen poikkitaiteellinen suuntaus. Etnofuturismiksi ristitty, lähinnä kirjallinen mutta muitakin taiteenaloja inspiroiva suuntaus tuli ajan saatossa käsittämään myös muiden jälkineuvostolaisten uralilaisten kansojen omaperäistä tapaa ilmaista etnisiä teemoja nykyaikaisessa kontekstissa. Kansallisia teemoja käsittelevälle taiteelliselle liikehdinnälle oli tilausta jälleenitsenäistyvässä Virossa. Kaukaisemmat suomalais-ugrilaiset vähemmistökansat Venäjällä kehittivät omanlaisensa etnofuturismin, joka on ollut keskeisessä asemassa uusien kansallisten ja kulttuuristen identiteettien kehityksessä. Eräs mielenkiintoinen esimerkki Udmurtian etnofuturistien projekteista on budinos, suomalais-ugrilaisten kielten yhteisille ominaisuuksille rakennettu keinotekoinen kieli.

Virolaista kansallisuutta vaalittiin toki ’kansojen perheessä’ eli Neuvostoliitossa, omalla tavallaan. Virolaisten enemmistö ei ymmärrettävistä syistä kokenut valtion virallista, räikeän propagandistista virolaisuuskäsitystä omakseen saati totuudenmukaiseksi. Muistot itsenäisestä Virosta elivät sitkeästi tiukasta sensuurista ja historiallisesta revisionismista huolimatta. Ajan kultaamat muistot eivät kuitenkaan riitä inspiroimaan dynaamista ja tulevaisuudenuskoista liikehdintää, jota Virossa alkoi esiintyä vapauden häämöttäessä. Niinpä 80-luvun loppupuolella ryhtyivät nuoret virolaiset kirjailijat ja taiteilijat kehittelemään kansallisia aiheita tulkitsevaa kirjallisuutta ja taiteellista suuntausta, joka olisi yhtäaikaa historiallisesti tiedostava, nykyaikaan sopeutuvainen ja tulevaisuuteen katsova.

1980- ja 1990-luvun taitteessa syntyi kaksi kirjailijapiiriä, jotka yhdistetään termin ja suuntauksen syntyyn: Hirohall ja Eesti Kostabi $eltsi. Jälkimmäisen ryhmän määritelmän mukaan etnofuturismi on ”…kansamme omaleimaisen arkaaisen, esihistoriallisen, etnisen substanssin yhdistämistä modernin, jopa futuristisen muotoilun kanssa. Tai toisinpäin – arkaaisten muotojen (esim. runo-laulun) yhdistämistä nykyaikaisten visioiden kanssa. Etnofuturismin voi myös käsittää surrealismin sukulaisena, mutta se on paljon nationalistisempi manifesteissaan, painottaen vahvasti kansallista omalaatuisuutta. Epäilemättä yksi syy etnofuturismin syntyyn löytyy suuressa mielenkiinnossa kansakunnan historiaa, sen kansantarustoa (erityisesti sen kansanlauluja ja muinaisia uskomuksia) ja kaikkea muuta kohtaan, joka tuo esille kansan diversiteettiä.”

Mielenkiintoisia yhtäläisyyksiä

Kauksi Ülle, etelävirolainen runoilija ja liikkeen äitihahmoksi tituleerattu yhdistää etnofuturismin käsitteen kaksi osaa: etnoksen ja tulevaisuuden, arkaaisen ja futuristisen. Konsepti muistuttaa pinnallisesti tarkasteltuna melkoisesti ranskalaisen radikaalioikeistolaisen älykön, Guillame Fayen visioimaa arkeofuturismia. Fayen ajattelussa yhdistyvät antiikin filosofia ja halu valjastaa nykyaikainen tekngologia ja tiede. Virolainen etnofuturismi ei kuitenkaan versonnut Viron oikeistoradikaalista perinteestä, vaan se syntyi poliittisesti hajanaisessa mutta pääpiirteiltään liberaalissa miljöössä. Se on myös kriittinen monia perinteisiä kulttuurisia instituutioita kohtaan, joka näkyy esimerkiksi ’saksalaisvaikutuksen’ hyljeksintänä ja oman, puhtaasti ’uralilaisen mentaliteetin’ tavoitteluna. Etnofuturismi käsittää kansallisen nimenomaan eräänlaisena suomalaisugrilaisena alkuperäisyytenä eikä niinkään modernin aikakauden nationalismina. Se ei siis ole henkiin herätettyä kansallisromantiikkaa, vaikka siinä liikutaan temaattisesti samankaltaisessa ympäristössä. Etnofuturismi on vahvasti politiikan sävyttämää, sillä se kehitettiin tyydyttämään poliittisen liikehdinnän ja murroksen synnyttämää tilausta.

Konservatiivisesti ja kansallisesti ajattelevalle on etnofuturismin suurenmoisessa synteesissä, arkaaisen ja etnisen yhdistymisessä futuristiseen visiointiin, oma viehätysvoimansa. Sen esteettispoliittinen luonne ja nimenomainen pyrkimys kokea ja tulkita omaa etnisyyttä historiaan juurtuneena ja samalla dynaamisena, nykyajassa elävänä kokonaisuutena on teoreettisella tasolla lähellä monia sotien välisenä aikana vaikuttaneita eurooppalaisia ajattelijoita, jotka ollaan totuttu niputtamaan radikaalioikeiston pariin. Molempien luonnonläheisyyden lisäksi etnofuturistien ja kansallisradikaalien eräänä yhteisenä innoituksen lähteenä on romanialainen uskontotieteilijä ja filosofi Mircea Eliade ja hänen ajatuksensa ikuisesta paluusta arkkityyppiin, myyttiin. Eliade, joka oli 1930-luvulla Romanian Rautakaartin tukija, on monen eurooppalaisen traditionalistin suosiossa. Eurooppalaisen oikeistoradikalismin älylliset liikkeet, joilla Saksan konservatiivisen vallankumouksen tapaan oli yleensä vahva kirjallinen ja taiteellinen ulottuvuus, olivat ja ovat kuitenkin huomattavasti sivilisaatiokriittisempiä, kulttuuripessimistisempiä ja konservatiivisempia kuin anarkistisemmat ja postmodernimmat etnofuturistit. Yhtäläisyydet jäävätkin yleensä suurpiirteisten teoreettisten konseptien tasolle. Varsinkin Venäjän uralilaisten vähemmistökansojen keskuudessa on etnofuturismilla paljon yhteistä kolmannen maailman ja alkuperäiskansojen identiteettipolitiittisten liikkeiden kanssa, ja sen akateeminen tarkastelu tapahtuu yleensä tästä perinteisesti vasemmistolaisesta ja imperialisminvastaisesta näkökulmasta.

Toinen mielenkiintoinen vertailukohde löytyy Viron historiallisesta ja Suomen nykyisestä poliittisesta tilanteesta. Neuvostoliittolaisen dogman mukaan virolaisten kuuluminen Neuvostoliittoon oli eräänlainen luonnonlakien ja edistyksen sanelema välttämättömyys. Se oli askel kohti historiallisen dialektiikan sanelemaa päämäärää, veljeyttä, maailmanrauhaa ja niin edelleen. Voiko kukaan väittää, ettei nykyisten Olli Rehnin ja Alexander Stubbin kaltaisten europolitrukkien lausunnoissa ja EU:n pompööseissä julistuksissa olisi häivähdys samaa sävyä ja äänenpainoa? Eurofederalistit ovat jo pitkään kehittäneet omaa historiallista narratiivia, jossa EU:n rooli on juuri edistyksen tuojana, rauhan edistäjänä ja inhimmillisen onnen sampona. Siihen kuuluu implisiittisesti väheksyvä suhtautuminen vanhempiin, kansallisiin ja paikallisiin narratiiveihin. Nobelin rauhanpalkinnon hiljattainen myöntäminen EU:lle istuu mukavasti suureen eurooppalaiseen kertomukseen.

Sellaisilla termeillä kuin ’oikeisto’ tai ’vasemmisto’ ei ole tässä yhteydessä suurta merkitystä, sillä eurofederalistinen narratiivi on sama molemmilla puolilla. Jakolinja kulkee Neuvosto-Viron tapaan ylikansallisen hallinnon asiamiesten ja heidän vastustajiensa välillä. Toinen historiallinen yhtäläisyys voidaan nähdä siirtolaisuuden suurena lisääntymisenä Neuvosto-Virossa ja EU-Suomessa. Päätösvallan keskittyessä Brysseliin hupenevat suomalaisten mahdollisuudet määrätä maansa demografisesta tulevaisuudesta, aivan kuten Virossa kävi.

’Fennofuturismi’ antaa odottaa itseään

Tässä poliittisessa miljöössä olettaisi taiteellisten ja kirjallisten piirien jotenkin heijastavan aikaansa ja yhteiskuntaa, jossa elävät, sen konflikteja ja jakolinjoja. Vaikka suomalaisten asema EU:ssa eroaa vielä toistaiseksi suuresti Venäjän vähemmistökansallisuuksiin verrattuna, tuntuu etnofuturismin kaltainen liikehdintä itseoikeutetulta nykyisessä tilanteessa, jossa ylhäältä johdettu poliittinen manipulaatio uhkaa juurtuneita kulttuurisia instituutioita ja yhteisöjä. Tämäntyyppistä liikehdintää ei tämän päivän Suomessa kuitenkaan ole, ainakaan missään järjestäytyneessä muodossa, kaikesta globalisaatiokritiikistä huolimatta. Suomalaiset taiteilijat ja kirjailijat, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, keskittyvät edelleen lähinnä ’dekonstruoimaan’ ja ’epädramatisoimaan’ suomalaisuutta, mikäli jaksavat sitä ylipäänsä käsitellä. Suomalaisuutta ’nykyaikaistetaan’ juhlapuheiden ja puoliviihteellisten lehtikolumnien tasolla, mutta mitään uutta tai omaleimaisesti suomalaista ei oman aikamme kulttuuriväki ole onnistunut lanseeraamaan.

Kansallisia teemoja voi olla hankala tarkastella virallisen näkemyksen määrittelemien parametrien ulkopuolella, sillä se saattaa tarkastelijan helposti poliittisesti kyseenalaiseksi valtiorahoitteisen kulttuurieliitin piirissä. Suomen kulttuurieliitin nykyinen koostumus ja funktio voidaankin nähdä, lievää tarkoitushakuisuutta harjoittaen, verrannollisesti yhtäläisenä neuvostovirolaisen kommunistisen intelligentsian kanssa. Sen ylläpitämä kuva suomalaisuudesta on suomalaisten enemmistölle vieras, aivan kuten Neuvosto-Viron virallinen virolaisuus oli virolaisille vieras.

Etelänaapurin etnofuturistit syntyivät tilanteessa, jossa tarvittiin kipeästi virallisesta dogmasta riippumatonta ja sen vastaista ajattelua ja taidetta, toisin sanoen vastakulttuuria, poliittisen liikehdinnän tueksi ja kulttuurisen tyhjiön täytteeksi. Virossa etnofuturismin vaikutus voidaan nykyään yhä huomata esimerkiksi kulttuuriväen ja kirjailijoiden hieman skeptisenä ja ironisena suhtautumisena yltiöpäiseen kansainvälisyyteen ja kosmopolitismiin, mikä Suomesta tuntuu usein puuttuvan. Virolaisten historiallinen kokemus ja demograafinen todellisuus tulevat pitämään kansallisuuden tärkeänä, ajankohtaisena teemana EU:sta huolimatta.

Suomessa tilanne on hyvin erilainen mutta täälläkin kaivataan kipeästi poliittista oppositioliikehdintää täydentävää ja sivuavaa poikkitaiteellista vastakulttuuria, joka olisi oikeasti kriittinen nykyistä valtaa kohtaan, ja joka oikeasti tahtoisi ja osaisi tulkita ja kehittää suomalaisuutta kulttuurisena ja etnisenä identiteettinä, tapana olla, elää ja tarkastella asioita. Viron esimerkki osoittaa, että kipinän on tultava virallisten instanssien ja apurahataiteen piirin ulkopuolelta.

Alarik Notis on silmät ja korvat auki maailmaa seuraava parikymppinen
media-alan opiskelija pääkaupunkiseudulta. Harrastuksiin kuuluvat
kirjallisuus, historia, politiikka, urheilu ja yleinen ihmettely.

Information

This entry was posted on lokakuu 26, 2012 by in Kulttuuri and tagged , , , , , , , .
%d bloggers like this: