Salaliittoja

TIMO HÄNNIKÄINEN

”Oikeistolaisille salaliittoteoreetikoille” naureskelemisesta on tullut muotia. Entisestä kristillisdemokraattien kansanedustajaehdokkaasta Jouko Pihosta on illuminati- ja demonipuheineen tullut eräänlainen valtakunnanklovni, jonka edesottamuksille Helsingin Sanomien Fingerpori-sarjakuvassakin on irvailtu. Esimerkkinä synkemmistä salaliittoteoreetikoista pidetään Anders Breivikiä, joka manifestissaan maalasi kuvan Euroopan islamisaatiosta, jota valtapuolueet ja vasemmistolaisten soluttamat yliopistot edistävät. Median välityksellä syntyy helposti kuva, että salaliittoteoriat ovat erityisesti enemmän tai vähemmän höyrähtäneiden reaktionäärien alaa. Mutta onko todellisuudessa näin, ja mitä salaliittoteorialla ylipäätään tarkoitetaan?

Kaikille salaliittoteorioille yhteistä on käsitys, että jokin merkittävä historiallinen tai yhteiskunnallinen kehityskulku on tietoisesti ja salaa suunniteltu. Sen takana on joukko vaikutusvaltaisia ihmisiä, jotka paitsi edistävät toivomaansa kehitystä, myös pimittävät suurelta yleisöltä oikeaa tietoa. Salaliittoteorioita on esiintynyt ja esiintyy kaikilla poliittisilla laidoilla, vasta viime aikoina ne on tavattu yhdistää niihin, joita vasemmisto nimittää äärioikeistolaisiksi.

Klassinen esimerkki oikeistolaisesta salaliittoteoriasta on niin sanottu holokaustirevisionismi. Siis käsitys, että juutalaisten joukkomurhaa toisen maailmansodan aikana ei tapahtunut tai että sen uhriluku oli merkittävästi väitettyä pienempi. Holokaustinkiistäjillä on tapana myös väittää, että sodan aikana leireillä kuolleet juutalaiset olivat tautien uhreja, eivät suinkaan saksalaisten surmaamia. Holokaustiksi kutsuttu tapahtuma on heidän mukaansa sionistien ja heille myötämielisten historioitsijoiden organisoima huijaus, jonka tarkoituksena on vetää huomio pois juutalaisten maailmanlaajuisesta taloudellis-poliittisesta ylivallasta.

”Revisionismilla” (käytän lainausmerkkejä, jottei termiä sotkettaisi varsinaiseen revisionismiin, joka on vakavasti otettava historiantutkimuksen menetelmä) on länsimaissa tällä hetkellä kannatusta lähinnä uusnatsipiireissä (ja nykyään yhä enemmän myös islamistien keskuudessa), mikään yleisesti suosittu oikeistonäkökanta se ei ole. Kansalliskonservatiiveille ”revisionisteista” onkin ollut lähinnä harmia: kaikki järkevä oikealta tuleva Israelin toimien, holokaustiteollisuuden ja juutalaisten uhripääoman kritiikki on heidän takiaan helppo leimata huuhaaksi.

Oikeistolaisena salaliittoteoriana pidetään usein puhetta kulttuurimarxismista – siis siitä, että vasemmistolainen hegemonia yliopistoissa ja kulttuurielämässä heikentää länsimaisia yhteiskuntia. Kyseessä ei kuitenkaan ole salaliittoteoria lainkaan. Vasemmistolaisten tutkijoiden ja kulttuurivaikuttajien suuri määrä on 1960-luvulta lähtien ollut selvästi havaittava tosiasia, jossa ei ole mitään salaista. On naiivia olettaa, ettei useimpien humanististen tieteiden ja sosiologian vahva vasemmistopainotus olisi mitenkään vaikuttanut yhteiskunnan henkiseen ilmapiiriin. Väite vaikutuksen turmiollisuudesta ei tarkoita, että vasemmistolainen älymystö haluaisi tieten tahtoen rappeuttaa sivilisaation arvoperustan (vaikka kaikkein radikaalein sektori todennäköisesti haluaakin) – vaikutus voi olla rappeuttava, vaikkei kukaan sitä alun perin sellaiseksi suunnittelisi.

Tietenkin kulttuurimarxismista voidaan puhua niin kuin kyseessä olisi salaliitto, ja toisinaan puhutaankin. Kuvitelma, että kehityksen takana olisi alun perin KGB:n salainen operaatio, pulpahtaa esiin silloin tällöin. Tavallisempaa on kuitenkin selittää lukeneiston marxilaistuminen 60-luvun sukupolvikapinan ja suurten ikäluokkien valtapyrkimysten jälkiseuraamuksena. Tämä näkemys ei paljoakaan eroa siitä, minkä vasemmistolaisena pidetty valtavirran historioitsija Heikki Ylikangas esitti suurten ikäluokkien noususta teoksessaan Suomen historian solmukohdat (2007).

Puhdasveristen salaliittoteorioiden kannattajina ovat tällä vuosituhannella profiloituneet pikemminkin vasemmistolaiset kuin oikeistolaiset. Käsitys, että Yhdysvaltain hallinto joko salli syyskuun 11. päivän terrori-iskut tai oli niissä aktiivisesti mukana, on saanut suosiota vasemmiston keskuudessa niin uudella kuin vanhallakin mantereella. Suomessa teoriaa kannatti äänekkäimmin vasemmistoälykkö Olli Tammilehto, jonka on täysin mahdoton kuvitella minkään USA:n toimen johtuvan muusta kuin halusta lujittaa globaalia valta-asemaansa. Vuonna 2005 Kulttuurivihkot jopa omisti yhden kokonaisen numeronsa ”9/11-huijaus”-teorioille.

Suomen vasemmiston piirissä suosituin salaliittoteoria lienee tällä hetkellä käsitys, että Suomen Sisu -järjestö on soluttanut jäsenillään perussuomalaisten johtopaikat viedäkseen puoluetta entistä maahanmuuttovastaisempaan tai jopa uusfasistiseen suuntaan. Suomen Sisu esitetään lähes mystisen kurinalaisena ja ideologisesti yhtenäisenä juonittelijoiden seurana, vaikka se on käytännössä aina ollut löyhä keskustelukerho, jonka jäsenten poliittiset kannat vaihtelevat kommunistista kokoomuslaiseen ja liberaalista kansallissosialistiin.

Mutta salaliittoteoriat eivät välttämättä ole aina näin selväpiirteisiä. Tarkastellessa nykyvasemmiston maailmankuvaa kokonaisuudessaan se tuntuu koostuvan lukemattomista salaliittotoriaa muistuttavista olettamuksista. Monet näistä olettamuksista ovat alkaneet elää omaa elämäänsä varsinaisen poliittisen vasemmiston ulkopuolella ja muuttuneet niin itsestäänselviksi osiksi yleistä mielipidettä, ettei niitä yleensä lainkaan tunnisteta salaliittoteorioiksi.

Nykyvasemmiston maailmankatsomuksen peruskivi on uskomus, että biologinen ja kulttuurievoluutio on varustanut jokaisen yksilön yhtäläisillä kyvyillä. (Uskomus on itse asiassa eräänlaista vasemmiston kreationismia, joka viittaa yhtä kepeästi kintaalla useimmille tieteellisille tutkimuksille kuin fundamentalistikristittyjen kreationismi.) Jos kulttuurien ja rotujen välillä havaitaan vaikkapa älykkyyseroja, kyse on häijyjen rasistitiedemiesten pyrkimyksestä väärentää tutkimustuloksia valkoisten ylivallan pönkittämiseksi.

Samanlaisesta salaliitosta on kyse, kun sukupuolten välillä havaitaan eroja. Miessovinistien salaliitto estää naisia loistamasta luonnontieteellisessä tutkimuksessa yhtä usein kuin miehet. Sama salaliitto estää naisia pääsemästä suurin joukoin pörssiyhtiöiden hallituksiin – Suomessa vasemmistolaiset ministerit Arhinmäki ja Urpilainen ovatkin käyneet taisteluun salaliittolaisia vastaan ehdottamalla sukupuolikiintiöitä pörssiyhtiöiden hallituksiin. Miessovinistien salaliitosta johtuu sekin, että ”naisen euro on 80 senttiä” – ei suinkaan siitä, että merkittävä osa naisista vain sattuu hakeutumaan matalapalkkaisille aloille kuten terveydenhuollon ammatteihin.

Kaikentyyppisten seksuaalisten rajoitusten takana on patriarkaatti, joka on keskenään päättänyt, että kaikkien pitää olla onnettomia ja seksuaalisesti turhautuneita. Tämä salaliitto on kestänyt niin kauan kuin kaupunkikulttuureita on ylipäätään ollut – melkoinen saavutus valkoiselta heteromieheltä, jota muuten niin kovasti halveksitaan.

Tietenkään vasemmistolainen ei myönnä kannattavansa salaliittoteorioita. Hän selittää ongelmat ”rakenteista” johtuviksi. Mutta elleivät rakenteet ole luonnollisia, kuten vasemmistolainen väittää, jonkun on täytynyt suunnitella ja tehdä ne. Niitä on myös ylläpidettävä aktiivisesti ja tietoisesti, muutenhan ne keinotekoisina romahtaisivat hetkessä. Jälleen päädymme maailmanselitykseen, jossa pahat sumuttavat hyviä ja paratiisi saavutetaan suistamalla pahat vallasta.

Itse asiassa ”rakenteisiin” viittaaminen tekee nykyvasemmiston maailmankuvasta yhden suuren salaliittoteorian. Ranskalaisen sosiologi Bruno Latourin mukaan 90% kaikesta akateemisesta yhteiskuntakritiikistä perustuu kahdelle perusolettamukselle. Ensimmäisen mukaan uskomukset ja arvostukset ovat vain vallan ja valtarakenteiden heijastumia. Toisen mukaan yksilöitä ohjaavat useimmiten heidän tietämättään ulkoiset voimat, kuten talous, ”ideologia” ja sukupuoli. Akateemisen vasemmiston maailmankuvasta tulee kaikenselittävä: toisinajattelijat ovat joko pyyteellisiä vallantavoittelijoita tai mystisten valtarakenteiden ohjailemia ”hyödyllisiä idiootteja”. Näin Frankfurtin koulukunnan jälkeläinen voi itse astua väärän tiedon ja väärän tietoisuuden paljastajaksi, joka teoreettisen välineistönsä vuoksi tietää kaikkia muita paremmin.

Juuri vasemmiston maailmankuvaa tarkastelemalla voi huomata salaliittoteorioiden vaarat kaikelle todellisuudentajuiselle politiikalle. Ne yksinkertaistavat maailman manikealaiseksi: on vain sortajia ja sorrettuja, uhreja ja pyöveleitä, valtiaita ja vallattomia – ja tietenkin oikean tietoisuuden saavuttanut eliitti, jonka tehtävänä on valistaa muita. Todellisuus on siististi jakaantunut ja yksinkertainen. Salaliittoteoreetikko olettaa, että ihminen on rationaalinen toimija, jonka tekemisissä ei jää sijaa sattumanvaraisuuksille, ristiriidoille ja silkoille virheille. Kaoottisessa todellisuudessa tällainen näkemys on epäilemättä houkutteleva, mutta perustavanlaatuisesti virheellinen ja utopioita ruokkiva.

On toki hyväksi pohtia tuhoisasti toimivien vaikutusvaltaisten ihmisten motiiveja, mutta hämärien salaliittojen etsiminen niiden taustalta ei johda muuhun kuin paranoiaan. Suurin osa länsimaisen sivilisaation kannalta tuhoisten ilmiöiden taustoista on näkyvissä, ja tehokkainta kritiikkiä niitä kohtaan on tosiseikoissa pysyttely.

Viimeinen sana olkoon William S. Burroughsin, joka proosarunossaan No More Stalins, No More Hitlers kertoo ytimekkäästi, miksi teoriat maailmaa näkymättömissä langoissaan pitelevistä pirullisista valtiaista ovat väärä tapa mallintaa todellisuutta:

We have a new type of rule now. Not one-man rule, or rule of aristocracy or plutocracy, but of small groups elevated to positions of absolute power by random pressures and subject to political and economic factors that leave little room for decision.

They are representatives of abstract forces who have reached power through surrender of self. The iron-willed dictator is a thing of past.

There will be no more Stalins, no more Hitlers.

The rulers of this most insecure of all worlds are rulers by accident. Inept, frightened pilots at the controls of a vast machine they cannot understand, calling in experts to tell them which buttons to push.

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.