Savitri Devi: Syklinen historiakäsitys

SAVITRI DEVI (suomentanut Rami Leskinen)

Savitri Devin essee Syklinen historiakäsitys (engl. ”The Cyclic View of History”) on ollut pohjana hänen pääteokselleen The Lightning and the Sun. Syklinen historiakäsitys ilmestyi pienessä aikakauslehdessä Volkfenew Dawnissa jo 1948, siis kymmenen vuotta aiemmin kuin The Lightning and the Sun. Artikkeli on lähes sama kuin The Lightning and the Sun -kirjan ensimmäinen luku. Siinä näkyvät selvästi ne teemat, joita Savitri Devi käsitteli paljon tuotannossaan: teoria kulttuurien noususta ja tuhosta, kehitysoptimismin tuomitseminen, yksilöllisyyden harhan osoittaminen, länsimaisen kulutusyhteiskunnan kritiikki, ihmisten välisen tasa-arvon kyseenalaistaminen, kristinuskon halveksunta, Liittoutuneiden tekopyhyys ja julmuus sekä eläintensuojelu. Kirjoituksessa näkyy myös hyvin tämän seitsemää kieltä taitaneen naisen runollinen, mahtipontisen ylitsevuotava ja paikoin sentimentaalinen kirjoitustyyli.

I
Ii

Ajatus kehityksestä – rajattomasta parannuksesta – on kaikkea muuta kuin moderni. Se on luultavasti yhtä vanha kuin ihmisen vanhin onnistunut yritys kehittää materiaalista ympäristöään ja lisätä teknisen taidon avulla hyökkäys- ja puolustuskykyä. Tekninen taito on jo monia vuosisatoja ollut liian kallisarvoinen halveksuttavaksi. Jopa silloin, kun sitä on harjoitettu poikkeuksellisen runsaasti, on sitä usein tervehditty lähes jumalallisena.

Vaikuttavat legendat on aina liitetty sellaisiin miehiin, joiden on sanottu jossain mielessä olleen kykeneviä nostamaan itsensä fyysisesti yli maan, oli sitten kyseessä Erechin kaupunkia [Sumerissa] hallinnut kuningas Etana, joka kohosi taivaalle ”kulkien kotkan siivillä” tai kuuluisa Ikaros, modernin lentäjän epäonninen edelläkävijä, tai Manco Capacin veli Auca [inkakulttuurin mytologiassa], jonka on sanottu olleen siunattu ”luonnollisilla” siivillä, jotka lopulta tuskin kannattivat paremmin kuin Ikaroksen keinotekoiset siivet.

Jos jätetään tällaiset muutamien yksilöiden tekemät uskomattomat sankariteot pois laskuista, tietyt muinaiskansat kokonaisuutena erottuivat yleensä muista lukuisilla materiaalisilla saavutuksillaan. He voivat ylpeillä Sumerin keinokastelujärjestelmällä; hämmästyttävällä astronomisella tiedolla pyramidien rakentamisessa sekä Egyptissä että vuosisatoja myöhemmin Keski-Amerikassa; Knossoksen palatsin kylpyhuoneilla ja viemäreillä; sotavaunujen keksimisellä jousen ja nuolen jälkeen, ja tiimalasin käyttöönottamisella aurinkokellon jälkeen – pelkästään nämä seikat ovat olleet riittäviä huumaamaan heidät omahyväisyyteen ja liialliseen itsevarmuuteen sivilisaatioidensa kohtalosta.

Vaikka he tunnistivat täysin oman työnsä arvon käytännön alalla ja varmasti erittäin nopeasti ymmärsivät mahdollisuuden – hankkivat ehkä varmuuden – rajattomaan tekniseen kehitykseen, niin he eivät koskaan uskoneet kehitykseen yleisesti ottaen, kehitykseen kaikilla rintamilla kuten suurin osa aikalaisistamme näyttää tekevän. Kaiken olemassaolevan todistusaineiston perusteella he pysyivät uskollisina syklisen evoluution traditionaaliselle idealle ja tämän lisäksi heillä oli riittävästi järkeä myöntää, että he elivät (huolimatta kaikista saavutuksistaan) vain pitkän, alaspäin johtavan prosessin alkua, josta muodostuu heidän oma erityinen ”syklinsä” – ja meidän. Olivatpa kyseessä sitten hindut tai kreikkalaiset, egyptiläiset tai japanilaiset, kiinalaiset, sumerilaiset tai muinaiset amerikkalaiset – tai jopa roomalaiset, ”moderneimmat” muinaisista ihmisistä – he kaikki asettivat ”Kulta-ajan”, ”Totuuden ajan”, Kronoksen tai Ra´n valtakauden tai mitkä tahansa muut jumaluudet maapallolla, kauas taakse heidän menneisyyteensä, koska se on merkinnyt heille loistokkaan Alkamisen hitaasti alaspäin vievää historiaa, mikä nimitys sille sitten halutaankaan antaa.

Lisäksi he uskoivat, että samanlaisen Ajan paluu, mikä on ennustettu heille kuuluvissa pyhissä kirjoituksissa ja suullisissa traditioissa, ei riipu ihmisen tietoisesta ponnistelusta, vaan rautaisista laeista, jotka ovat luonnollisia näkyvän ja konkreettisen ilmenemisen todelliselle luonteelle ja vallitsevat kaikkialla; ne riippuvat kosmisista laeista. He uskoivat ihmisen tietoisen ponnistelun vain ilmaisevan näiden lakien vaikutusta, joka ohjaa maailmaa, tahtoen tai tahtomattaan, missä tahansa sen kohtalo sijaitseekaan; lyhyesti sanoen, ihmisen historia kuten vielä elossaolevien historia on vain pieni yksityiskohta kosmisessa historiassa ilman alkua ja loppua; aika ajoin tuleva seuraus sisäisestä Välttämättömyydestä, joka sitoo kaikki ilmiöt Aikaan.

Aivan samoin kuin muinaiskansat ovat voineet hyväksyä tämän näkemyksen maailman evoluutiosta ja ottaa samalla täyden hyödyn kaikesta ulottuvillaan olevasta teknisestä kehityksestä, niin voidaan – ja myös tehdään – vielä nykyäänkin, sillä tuhansia ihmisiä on kasvanut ikivanhojen kulttuurien piirissä, joiden ympärille ovat keskittyneet juuri samat perinteiset näkemykset. Myös meidän lähes ylpeydestä pakahtuvien teollisten kulttuurien parissa muutamat harhailevat yksilöt kykenevät ajattelemaan itsenäisesti. He pohtivat ihmiskunnan historiaa tuosta samasta näkökulmasta.

Eläen näennäisesti ”modernin” miehen ja naisen elämää – käyttämällä sähköisiä tuulettimia ja sähkösilitysrautoja, puhelimia, junia, ja lentokoneita, silloin kuin heillä on niihin varaa – he halveksivat sydämissään lapsellista itserakkautta ja aikamme ylimielisiä toiveita ja myös erilaisia reseptejä ”ihmiskunnan pelastamiseksi”, joita kiihkoilevat filosofit ja poliitikot tyrkyttävät julkisuudessa. He tietävät, että mikään ei voi ”pelastaa ihmiskuntaa”, sillä ihmiskunta on lähestymässä nykyisen kiertonsa loppua. Aalto, joka kuljetti sitä niin monia vuosituhansia on melkein murtumassa kaikella keräämällään vauhdilla ja sulautuu jälleen kerran eriytymättömän olemassaolon muuttumattomaan valtameren syvyyteen. Jonain päivänä se tulee nousemaan jälleen odottamattomalla mahtavuudellaan, sillä sellainen on aaltojen laki. Mutta sillä välin ei voida tehdä mitään sen pysäyttämiseksi. Onnettomia – typeryksiä – ovat ne ihmiset, jotka haluaisivat keskeyttää sen syistä, jotka he itse parhaiten tietävät – todennäköisesti perusteena on heidän liioiteltu olettamuksensa siitä, mitä prosessissa menetettäisiin! Etuoikeutettuja – viisaita – ovat ne muutamat, jotka ovat täysin tietoisia nykypäivän ihmiskunnan kasvavasta mitättömyydestä ja sen paljon ylistetystä ”kehityksestä”, sillä he tietävät kuinka vähän menetettävää tulevassa romahduksessa on ja katsovat sitä riemukkain odotuksin kuin välttämätöntä ehtoa uudelle alulle – uudelle ”Kulta-ajalle”, seuraavaan pitkään alaspäin vetävään virtaan, joka nousee aurinkoiselle aallonharjalle loputtomassa elämän valtameressä.

Niille muutamille etuoikeutetuille – johon laskemme itsemme kuuluvan – koko ”nykyisyyden” jakso näyttäytyy kokonaisuudessaan täysin eri valossa kuin niille, jotka kuuluvat sekä ”kehityksen” epätoivoisiin uskovaisiin että niille, jotka kyllä hyväksyvät syklisen historiakäsityksen ja pitävät siten tulevaa romahdusta väistämättömänä, mutta säälivät katsoa sivilisaatiota jossa he elävät.

Meille suuresti ylistetyt ”ismit”, joille aikalaisemme pyytävät meiltä uskollisuutta, ovat nyt vuonna 1948 kaikki yhtä turhia: jos edustaa mitä tahansa todella ylevää, tulee väistämättä petetyksi, voitetuksi ja lopulta hylätyksi suuren yleisön keskuudessa; jos on riittävän karkea, teeskentelevä ja hengetön vedotakseen mekaanisesti ehdollistettuihin orjiin, jotka ryömivät ympäri planeettaamme esittäen vapaita ihmisiä, saa nauttia, väliaikaisesti, jonkinlaista meluisaa menestystä; viime kädessä tämä kaikki todistaa, ettei niistä ole hyötyä. Kunnianarvoiset uskonnot, joista on tullut nopeasti vanhanaikaisia, koska nykyiset ”ismit” ovat tulleet yhä suosituimmiksi, ovat yhtä turhia, elleivät vielä hyödyttömämpiä kuin ismit. Järjestäytyneen taikauskon puitteet ovat vailla kaikkea todellista tunnetta jumaluudesta, tai kuten sivistyneempien ihmisten keskuudessa, ne edustavat pelkästään sosiaalisen elämän sovinnaisia puolia tai eettisiä järjestelmiä (ja niistä vielä sen alkeellisinta etiikkaa), joita höystetään ripottelemalla mukaan sopivasti vanhanaikaisia riittejä ja symboleja, joista tuskin kukaan vaivautuu etsimään niiden alkuperäistä merkitystä. Hallitessaan tunnustettuja symboleja vallassa olevat ovelat miehet tuudittavat hölmöt pysyvään kuuliaisuuteen; ne antavat tarkoituksenmukaisia merkityksiä, joiden kautta saattaa olla helppoa järjestää yhteisiä kansallisia pyrkimyksiä, tai sitten ne ovat vain heikkoluonteisten ja höynähtäneiden viimeinen turvapaikka: toisin sanoen käytännössä ne kaikki – ne kaikki ovat sortuneet tähän muutamassa vuosisadassa – tai ainakin suurin osa niistä. Itse asiassa ne ovat kaikki yhtä kuolleita kuin niitä aiemmin vaalineet kultit sillä erotuksella, että nuo kultit ovat jo kauan sitten lakkanneet huokumasta kuoleman löyhkäänsä, kun taas ne (niin sanotut ”elävät” uskonnot) ovat yhä näyttämöllä, jossa kuolema on erottamaton osa mätänemistä. Yhdenkään – ei kristinuskon, islamin eikä edes buddhalaisuuden –  voida odottaa nyt ”pelastavan” mitään maailmasta, jonka ne kerran valloittivat; yhdelläkään niistä ei ole mitään normaalia asemaa ”modernissa” elämässä, joka on pohjimmiltaan vailla kaikkea tietoisuutta ikuisuudesta.

”Modernissa” elämässä ei ole toimintaa, joka ei olisi turhaa, paitsi ehkä niiden elämässä, joiden päämääränä on tyydyttää fyysinen nälkä: kasvattamalla riisiä ja vehnää, keräämällä kastanjoita puista tai perunoita puutarhasta. Ainoa oikea järkevä toimintaperiaate ei voi olla muu kuin antaa asioiden tapahtua omalla painollaan ja odottaa tulevaa Tuhoajaa, jonka kohtalona on puhdistaa pöytä, johon valmistaa uusi ”Totuuden aika”. Se, jota hindut kutsuvat nimellä Kalki ja tervehtivät kymmenentenä ja viimeisenä Vishnun inkarnaationa, on Tuhoaja, jonka saapuminen Elämän iankaikkisten lakien mukaan on ehtona elämän säilymiselle.

Tiedämme, että tämä kuulostaa täydeltä mielettömyydeltä yhä useammista, jotka – huolimatta aikamme vaietuista kauhuista – pysyvät vakuuttuneina ihmisyyden ”kehittymisestä”. Se ilmenee kyynisyytenä jopa monilla niistä, jotka hyväksyvät uskomme sykliseen evoluutioon, joka on universaalia, runollisessa muodossa ilmaistua traditionaalista uskoa kuten Raamatun sana. Meillä ei ole mitään vastattavaa tähän jälkimmäiseen mahdolliseen kritiikkiin, sillä se perustuu täysin tunteelliseen asenteeseen, joka ei ole omamme. Sen sijaan voimme yrittää osoittaa yleisen käsityksen ”edistyksestä” olevan turhamaista korostamalla pelkästään syklisen teorian rationaalisuutta ja voimaa.

i

Argumentti

Kehitysuskon puolustajat esittävät monia argumentteja todistaakseen – itselleen ja muille – että aikakautemme, mukaan lukien kaikki sen aikaansaamat kiistämättömät haitat, on kokonaisuudessaan parempi kuin mikään aikaisempi ajanjakso, ja esittävät jopa varmoja merkkejä edistyksestä. Tässä ei ole mahdollista analysoida kaikkia heidän argumenttejaan yksityiskohtaisesti, mutta kuka tahansa voi helposti havaita ne virhepäätelmät, jotka on kätketty heidän laajimmalle levinneisiin ja näennäisesti kaikkein ”vakuuttavimpiin” perusteisiinsa.

Kaikki ”kehityksen” puolestapuhujat panevat valtavasti painoa sellaisille asioille kuin luku- ja kirjoitustaidolle, yksilön ”vapaudelle”, ihmisten tasavertaisille mahdollisuuksille, uskonnolliselle suvaitsevaisuudelle ja ”humaanisuudelle”. Kehitys tässä viimeisessä periaatteessa käsittää sellaisia pyrkimyksiä, jotka ilmenevät modernina kiinnostuksena lasten hyvinvointiin, vankilauudistuksiin, parempiin työolosuhteisiin, valtion tukeen sairaille ja puutteenalaisille, ja jos ei nyt suurempana lempeytenä, niin ainakin vähäisempänä julmuutena eläimiä kohtaan. Viime vuosina saavutetut häikäisevät tulokset, joissa tieteellisiä löytöjä on sovellettu teollisuuteen ja muihin käytännöllisiin käyttötarkoituksiin, ovat tietenkin suosituimpia kaikista esimerkeistä, joiden odotetaan näyttävän kuinka uskomaton aikakautemme on. Tästä näkökohdasta emme kuitenkaan keskustele, koska kuten olemme jo aiemmin tehneet selväksi, emme suinkaan kiellä tai vähättele teknisen kehityksen tärkeyttä. Sen sijaan kiistämme, että ihmisen arvossa sinänsä tapahtuisi mitään kehitystä, olipa kyseessä sitten yksilö tai yhteisö, ja niinpä käsityksemme yleisestä luku- ja kirjoitustaidosta ja muista suuresti ylistetyistä edistyksen ”merkeistä”, joista nykyajan ihmiset ovat ylpeitä, juontuvat kaikki tuosta näkökannasta.

Uskomme, että ihmisen arvo – kuten jokaisen elävän olennon arvo viime kädessä – ei ole pelkässä järjessä vaan sielussa; kyvyssä pohtia sitä, mitä täsmällisen sanan puutteessa haluamme kutsua ”jumalallisuudeksi”, toisin sanoen sitä mikä on tosi ja kaunis kaikkien ilmausten tuolla puolen, sitä mikä säilyy ajattomana (ja siksi muuttumattomana) kaikissa muutoksissa…

Edistys? – On totta, että nykyään vähintään kaikissa hyvin järjestäytyneissä (tyypillisen ”moderneissa”) maissa lähes jokainen osaa lukea ja kirjoittaa. Mutta entä sitten? Kyky lukea ja kirjoittaa on etu – ja merkittävä sellainen. Mutta se ei ole hyve. Se on työkalu ja ase, keino päämäärää varten, epäilemättä erittäin hyödyllinen asia, muttei päämäärä itsessään. Luku- ja kirjoitustaidon perimmäinen arvo riippuu päämäärästä, johon sitä käytetään. Ja mihin päämäärään sitä nykyaikana yleisesti käytetään? Ne, jotka lukevat käyttävät sitä mukavuussyistä tai huvitukseksi; ne, jotka kirjoittavat käyttävät sitä johonkin mainontaan tai ikävään propagandaan – rahan tekoon tai vallan kahmimiseen. Tietenkin molempia taitoja käytetään joskus puolueettoman tiedon hankkimiseen ja levittämiseen niiden muutamien asioiden vuoksi, jotka kannattaa tietää: ilmaisun löytämisen vuoksi tai antamalla ilmaisulle muutamia syviä vaikutelmia, jotka voivat kohottaa ihmisen tietoisuuteen ikuisista asioista, mutta ei niin usein kuin aikana, jolloin yksi kymmenestä tuhannesta saattoi ymmärtää kirjoitetun sanan symboliikan. Nykyään mies tai nainen, josta pakollinen koulutus on tehnyt ”kirjallisesti sivistyneen henkilön”, käyttää kirjoittamista yleensä kertoakseen henkilökohtaisista asioistaan poissaoleville ystävilleen ja sukulaisilleen, täyttääkseen muodollisuudet – eräs modernin sivistyneen ihmiskunnan kansainvälisistä valtauksista – tai kirjatakseen muistiin jotakin hyödyllistä, mutta muutoin hän huvittelee vaikkapa kirjoittamalla jonkin osoitteen tai puhelinnumeron tai jonkin sovitun kampaaja- tai hammaslääkäriajan tai listan puhtaista vaatteista, jotka on määrä noutaa pesulasta. Hän lukee ”ajankuluksi”, koska tylsän työajan ulkopuolella pelkkä ajattelu ei ole enää riittävän kiihkeää ja kiinnostavaa palvellakseen tätä tarkoitusta.

Tiedämme että on olemassa myös ihmisiä, joiden koko elämää ohjannut loistava kohtalo on johtunut jostakin kaukaisessa lapsuudessa luetusta kirjasta, runosta – pelkästä lauseesta – kuten Schliemannin tapauksessa. Hän tuhlasi 40 vuoden aikana kaikki vaivoin keräämänsä varat arkeologisiin kaivauksiin, ja vain siksi, että poikana luettu Troijan kuolematon tarina jätti häneen lähtemättömän vaikutuksen. Tällaisia ihmisiä on aina elänyt, jopa ennen kuin pakollinen koulutus tuli muotiin. Ja kertomukset, joita kuunneltiin ja muisteltiin ovat vähintään yhtä inspiroivia kuin kertomukset, joita luetaan nykyään. Yleisen luku- ja kirjoitustaidon todellista hyötyä täytyy pikemminkin etsiä muualta. Se ei perustu poikkeuksellisten miesten ja naisten eikä miljoonien luku- ja kirjoitustaitoisten parempaan laatuun, vaan pikemminkin siihen tosiasiaan, että viimeksi mainittu joukko on nopeasti tulossa entistä laiskemmaksi ja siksi herkkäuskoisemmaksi kuin koskaan aiemmin – ja vähintään – helpommin petettäväksi, taipuvaisemmaksi olemaan johdettavissa kuin lammaslauma vailla vähäisintäkään merkkiä protestista, tosin sillä edellytyksellä, että se järjettömyys, jonka heidän toivotaan nielevän esitetään painetussa muodossa ja on saatu näyttämään ”tieteelliseltä”. Mitä yleisempää yleinen luku- ja kirjoitustaito on, sitä helpompaa on hallituksen pitää massat ja ”intelligentsia” rautaisessa otteessaan valvomalla päivälehtiä, radioita ja julkaisutoimintaa – noita lähes vastustamattomia nykyaikaisia keinoja vaikuttaa mieleen – ilman, että he edes epäilevät sitä.

Ne, joita hallitaan avoimemmin ovat suurelta osalta luku- ja kirjoitustaidottomia mutta muutoin vilkkaammin ajattelevia. Heidän keskuudestaan on profeetan, Jumalien suoran äänitorven tai yhteisön todellisten toiveiden toteuttajan, voitu aina toivoa nousevan maallisen auktoriteetin ja tavallisen kansan väliin. Papit itse eivät voisi koskaan olla täysin varmoja pystyvänsä pitämään kansan ikuisesti kuuliaisena. Ihmiset saattavat alkaa kuunnella profeetan puhetta, jos he sattuvat pitämään siitä. Ja joskus he pitävät. Nykyään, siellä missä vain yleinen luku- ja kirjoitustaito on vallitseva, on innoittuneilla ajattoman totuuden edustajilla – profeetoilla – tai jopa tuon totuuden epäitsekkäillä puolestapuhujilla, jotka toivottavat tervetulleeksi ajankohtaiset käytännön muutokset, entistä vähemmän mahdollisuuksia tulla esiin. Aito, todella vapaa mietiskely, joka on yliluonnollisen auktoriteetin tai nöyrän maalaisjärjen nimissä valmis kyseenalaistamaan virallisesti opetetut ja yleisesti hyväksytyt perusteet, kukoistaa todennäköisesti entistä vähemmän. Toistamme edelleen, että on paljon helpompaa orjuuttaa kirjallisesti sivistyneitä ihmisiä kuin oppimattomia, niin kummalliselta kuin se saattaa ensikuulemalta kuulostaakin. Ja orjuutus on todennäköisesti paljon pysyvämpää. Yleisen luku- ja kirjoitustaidon todellinen hyötyjä onkin hallitseva valta, joka voi kiristää otettaan miljoonista typeryksistä ja omahyväisistä. Todennäköisesti juuri tämän takia päähämme taotaan lapsuudesta lähtien, että ”luku- ja kirjoitustaito” on niin valtava lahja. Kuitenkin kyky ajatella itsenäisesti on todellinen lahja. Ja tämä on aina ollut ja tulee aina olemaan vähemmistön etuoikeus, eliitin, jota aikoinaan yleisesti pidettiin luonnollisena ja kunnioitettuna. Nykyään pakollinen massakoulutus ja yhä standardisoidumpi kirjallisuus ”ehdollistettujen” aivojen käyttöä varten – huomattava osoitus ”edistyksestä” – pyrkii supistamaan tuon vähemmistön mahdollisimman pieneksi ja lopulta tukahduttamaan sen kokonaan. Tätäkö ihmiskunta haluaa? Jos näin on, niin ihmiskunta on menettämässä sen raison d´etrensä, ja mitä nopeammin niin sanottu ”sivilisaatio” tuhoutuu, sen parempi.

Se, mitä olemme sanoneet luku- ja kirjoitustaidosta voidaan suurin piirtein toistaa kahdesta muusta modernin demokratian tärkeimmistä ylpeyden aiheesta: ”yksilön vapaudesta” ja jokaisen ihmisen yhtäläisistä mahdollisuuksista. Ensimmäinen on valhe – ja yhä salakavalampi valhe, kun pakollisen koulutuksen kahleet ovat vielä toivottomammin kiertymässä koko ihmisen olemuksen ympäri. Toinen edustaa järjettömyyttä.

Yksi huvittavimmista modernin teollisen maailman keskivertokansalaisen epäjohdonmukaisuuksista on se tapa, jolla hän kritisoi kaikkia vanhoja instituutioita ja parempia sivilisaatioita, sellaisia kuten hindujen kastijärjestelmää tai Kaukoidän kaiken itseensä kietovaa perhekulttia, siitä että ne pyrkivät hillitsemään ”yksilön vapautta”. Hän ei tajua kuinka vaativa – jopa tuhoava – on se ryhmäauktoriteetin vaatimus, jota hän itse noudattaa (tietämättään puolet ajastaan) verrattuna perinteiseen ryhmäauktoriteettiin näennäisesti vähemmän ”vapaissa” yhteiskunnissa. Intiassa tai Kaukoidässä kastien tai perheen hallitsemien ihmisten ei ehkä sallita tehdä kaikkea mitä he haluavat monessa suhteellisen vähäpätöisessä tai muutamissa todella tärkeissä arkipäivän asioissa. Mutta he saavat uskoa mitä haluavat tai pikemminkin mitä voivat; he saavat tuntea sopusointua oman olemuksensa kanssa ja ilmaista itseään vapaasti lukuisissa olennaisissa asioissa; heidän sallitaan järjestää korkea henkinen elämänsä heille parhaiten sopivalla tavalla sen jälkeen kun he ovat hoitaneet velvollisuutensa perhettä, kastia ja kuningasta kohtaan. Modernin ”edistyksen” rautaisessa otteessa yksilö voi syödä mitä haluaa (suuria määriä), mennä naimisiin kenen kanssa huvittaa – valitettavasti! – ja matkustaa minne tahansa (ainakin teoriassa). Mutta hänet on saatu hyväksymään kaikissa yksilön ulkopuolisissa asioissa – asioissa, joilla on meille todellista merkitystä – tiettyjä vakaumuksia, tietty elämänasenne, tietty arvojen mittari ja tiettyjä mitä suurimmissa määrin poliittisia mielipiteitä, jotka pyrkivät vahvistamaan valtavaa sosio-ekonomista järjestelmää, johon hän kuuluu (johon hänet on pakotettu kuulumaan, jotta hän voisi elää) ja jossa hän on vain pelkkä ratas suuressa koneistossa. Ja aivan kuin tämä ei riittäisi, hänet on saatu uskomaan, että on etuoikeus olla ratas tuollaisessa organisaatiossa; että merkityksettömät asiat, jotka tuntuvat olevan hänen hallinnassaan ovat oikeastaan ne tärkeimmät – ainoat todella tärkeät asiat. Hänet on opetettu olemaan arvostamatta sitä, että mielipiteen vapaus perimmäisestä totuudesta, esteettisestä, eettisestä tai metafyysisestä on arvokasta – asia, josta hänet on hienovaraisesti jätetty osattomaksi. Kaiken lisäksi: hänelle kerrotaan – kaikesta huolimatta demokraattisissa maissa – että hän on ”yksilö, joka ei ole vastuussa kenellekään paitsi omatunnolleen”…vuosien taitava ehdollistaminen on muokannut hänen ”omaatuntoaan” ja hänen koko olemustaan tämän kaavan mukaan niin perinpohjaisesti, että hän ei enää kykene reagoimaan toisella tapaa. Millä perusteella sellainen ihminen voi puhua ”yksilöön kohdistuvasta painostuksesta” jossakin yhteiskunnassa – muinaisessa tai modernissa!

Voidaan selvästi nähdä, missä määrin ihmisen ajatukset ovat sekä tarkoituksellisella että tiedostamattomalla ehdollistamisella kasvaneet kieroon maailmassa jossa nyt elämme, varsinkin kun tavataan ihmisiä, jotka eivät ole koskaan olleet teollistuneen sivilisaation vaikutuksen alaisia, tai kun joku sattuu itse olemaan riittävän onnekas uhmatakseen lapsuudesta lähtien standardisoivan koulutuksen painostusta ja pysyäkseen vapaana keskellä suurta yleisöä, joka reagoi niin kuin on opetettu kaikissa olennaisissa asioissa. Juopa ajattelevien ja ajattelemattomien, vapaiden ja orjien välillä on kauhistuttava.

Mitä tulee ”mahdollisuuksien tasa-arvoon”, niin vakavasti ottaen sellaista ei ole missään muodossa. Synnyttämällä miehiä ja naisia luonto itse on antanut heille mahdollisimman epätasa-arvoiset mahdollisuudet toteuttaa toiveitaan, mitä tahansa ne sitten ovatkaan, koska he eroavat älykkyydessään, herkkyydessään ja vallan tahdossaan ja ovat sekä aste-eroiltaan että laadultaan erilaisia samoin kuin luonteeltaan ja temperamentiltaan. Esimerkiksi ylitunteellinen ja melko heikko persoona ei voi käsittää samaa onnellisuuden ideaalia eikä saada yhtäläisiä mahdollisuuksia saavuttaa sitä elämässään kuin se, joka on perinyt tasapainoisemman luonteen ja vahvemman tahdon. Tämä on ilmeistä…

Se mitä aikalaisemme yrittävät sanoa puhuessaan ”mahdollisuuksien tasa-arvosta” tarkoittaa modernissa yhteiskunnassa käytännössä sitä, että kenellä tahansa miehellä tai naisella on entistä enemmän mahdollisuuksia saavuttaa sama yhteiskunnallinen asema kuin naapurilla, kuin myös mahdollisuus tehdä työtä, johon he sopivat luonnollisesti. Mutta myös tämä on vain osatotuus. Nykypäivän maailma, jota hallitsee yhä enenevässä määrin suurteollisuus ja massatuotanto, voi tarjota vain työtä, jossa työntekijän parhaat puolet näyttelevät pientä jos mitään osaa, mikäli mies tai nainen on muutakin kuin vain älykäs ja ruumiillisesti tehokas henkilö. Perinteinen käsityöläinen voi löytää työstään sopivimman ilmaisun sille, mitä on perinteisesti kutsuttu hänen ”sielukseen”, ja joka näkyy hänen jokapäiväisessä kutomisessaan, maton tekemisessään, emalointityössään jne… jopa maanviljelijästä, jolla on henkilökohtainen suhde äiti maahan, aurinkoon ja vuodenaikoihin, on yhä enemmän tulossa menneisyyden vertauskuva. Entistä vähemmän mahdollisuuksia on myös uskollisilla totuuden etsijöillä – puhujilla ja kirjoittajilla – jotka kieltäytyvät selittämästä parhain päin laajalti hyväksyttäjä ajatuksia, massaehdollistamisen tuotteita, joita eivät itse kannata; samoin kauneuden etsijöillä, jotka taiteessaan kieltäytyvät taipumasta yleisen maun vaatimukselle, koska tietävät sen olevan huonoa makua. Tällaisten ihmisten täytyy tuhlata suuri osa ajastaan johonkin työhön, jota he tekevät tehottomasti ja vastahakoisesti ja joka ei sovi heille, ennen kuin he voivat omistautua sellaiselle loppuelämälle, mitä hindut kutsuisivat heidän sadhanakseen – työlle, johon heidän perimmäisin luontonsa on heidät nimittänyt – elämälle omistautumiseen.

Modernin työnjaon ajatus, joka tiivistyy usein esitetyssä lauseessa ”oikea mies oikeassa paikassa”, supistuu käytännössä tosiasiaan, että jokainen – kuka tahansa miljoonista tyhmistä ja arvostelukyvyttömistä – voidaan ”ehdollistaa” hoitamaan mitä tahansa tointa samalla kun parhaat ihmiset, ne ainoat jotka kuitenkin olemassaolollaan oikeuttavat entistä rappeutuneemman lajin olemassaolon, eivät sovellu mihinkään toimeen. Edistys…

i

Suvaitsevaisuus?

Vielä jää ”uskonnollinen suvaitsevaisuus” ja heidän ”humaanisuutensa” verrattuna menneen ajan ”barbaarisuuteen”. Kaksi hullutusta, vähintään!

Palauttakaamme mieliin yksi kaikkein vaikuttavimmista historian kauhuista – ”kerettiläisten” ja ”noitien” polttamista roviolla; ”pakanoiden” massamurhat sekä muita vähintään yhtä inhottavia osoituksia kristillisestä sivilisaatiosta Euroopassa, valloitukset Amerikassa, Goalla ja muualla. Moderni ihminen on täynnä ylpeyttä saavuttamastaan ”edistyksestä” ainakin yhdessä asiassa, uskonnollisen fanatismin loppumisesta pimeän keskiajan jälkeen. Kuinka pahoja nykyajan ihmiset saattavatkin olla, ovat he kaikesta huolimatta päässeet irti tavastaan kiduttaa toisiaan sellaisten ”pikkujuttujen” vuoksi, jotka koskevat heidän Pyhän kolminaisuuden käsitettä tai predestinaatio-oppia ja kiirastulta. Modernin ihmisen asenne on tällainen, koska teologiset kysymykset ovat menettäneet kaiken merkityksensä hänen elämässään. Mutta silloin kun kristityt kirkot vainosivat toisiaan ja rohkaisivat pakanallisia kansoja kääntymään verellä ja tulella, sekä vainoajat ja vainotut, kristityt ja ne jotka halusivat jäädä uskollisiksi ei-kristillisille opeille, pitivät tuollaisia kysymyksiä elintärkeinä tavalla tai toisella. Tänään todellinen syy sille, miksi ketään ei kiduteta tämän uskonnollisen vakaumuksen vuoksi ei johdu siitä, että kidutuksesta sinänsä olisi tullut vastenmielistä jokaiselle ”edistyksellisen” 20. vuosisadan sivilisaation ihmiselle, eikä siitä, että yksilöt ja valtiot ovat tulleet ”suvaitsevaisiksi”, vaan ainoastaan siitä, että heillä joilla on valta tuottaa tuskaa, on tuskin mitään elävää, elinvoimaista kiinnostusta uskontoa kohtaan, teologiasta puhumattakaan.

Modernien valtioiden ja yksilöiden harjoittama niin sanottu ”uskonnollinen suvaitsevaisuus” johtuu kaikesta muusta kuin älyllisestä ymmärtämyksestä ja rakkaudesta kaikkiin uskontoihin, jotka moninaisuudellaan ilmaisevat symbolisesti samoja keskeisiä, ikuisia totuuksia… pikemminkin se on seuraus hirvittävän tietämättömästä halveksunnasta kaikkia uskontoja kohtaan; välinpitämättömyydestä niitä aitoja totuuksia kohtaan, joita eri uskontojen perustajat yrittivät osoittaa tärkeiksi aina vain uudestaan. Tässä ei ole lainkaan suvaitsevaisuutta.

Arvioitaessa kuinka paljon aikalaisillamme on oikeutta kerskailla ”suvaitsevaisuuden hengellään” on parasta tarkastella heidän käyttäytymistään niitä kohtaan, joita he päättäväisesti pitävät jumaliensa vihollisina: ihmisiä jotka sattuvat kannattamaan vastakkaisia näkemyksiä kuin he itse, asioissa, jotka eivät koske jotain teologista saivartelua, josta he eivät ole kiinnostuneita, vaan jotain poliittista tai yhteiskuntapoliittista ideologiaa, jota he pitävät ”uhkana ihmiskunnalle” tai ”ainoana oppina, jonka avulla sivilisaatio voidaan pelastaa.” Kukaan ei voi kiistää, että tietyissä olosuhteissa kuten erityisesti sodan aikana, he kaikki – siinä määrin kuin heillä on valtaa tai kykyä tai siinä määrin kuin heiltä itseltään puuttuu mahdollisuus valtaan – suorittavat tekoja, jotka ovat joka suhteessa yhtä inhottavia kuin ne, joita menneisyydessä määrättiin, tehtiin ja suvaittiin eri uskontojen nimissä. Kenties ainoa ero on se, että nykyajan kylmäveriset rikokset tulevat tietoon ainoastaan silloin, kun taustalla pysyttelevät valtatekijät joilla on hallinnassaan lauma-ehdollistamisen välineet – lehdistö, radio ja elokuva – päättävät päämääristä, jotka ovat kaikkea muuta kuin ”humanitaarisia” vaikka niiden pitäisi olla. Tämä tarkoittaa, että kauheuksista kerrotaan silloin kun ne sattuvat olemaan vihollisen rikoksia, ei heidän omiaan eikä heidän ”urhoollisten liittolaistensa”, jolloin heidän tarinaansa pidetään siis ”hyvänä propagandana”, jonka odotetaan synnyttävän suuttumuksen aallon ja jonka odotetaan saavan aikaan uuden kiihokkeen sotaponnisteluille. Sitä paitsi, sodan jälkeen ajateltiin että oli taisteltu ideologian puolesta – mikä on moderni vastine vanhoille katkerille uskonnollisille konflikteille. Syystä tai ei, vain voitettujen sanottiin syyllistyneen kauheuksiin, väite, jota tullaan toitottamaan radiossa kaikkialla maailmassa samalla kun voittajat yrittävät uskotella niin kovaa kuin vain pystyvät, että heidän ylin johtonsa ei koskaan sallinut ainakaan mitään samankaltaista. Mutta 1500-luvun Euroopassa ja sitä ennen käytiin islamin soturien keskuudessa ”jihadia” muiden uskontojen edustajia vastaan ja kumpikin puoli oli hyvin tietoinen siitä, että julmia keinoja käytetään paitsi vihollisia vastaan sen ”kauheiden päämäärien” vuoksi, myös omia kannattajia ja johtajia vastaan, jotta voitaisiin ”kitkeä juurineen kerettiläisyys” ja ”taistella paavillisuutta vastaan”. Moderni ihminen on enemmän moraalinen pelkuri. Hän haluaa väkivaltaisen suvaitsemattomuuden hyödyt – mikä on vain luonnollista – mutta hän karttaa siihen liittyvää vastuuta. Edistys on myös tätä.

i

Humaanisuus?

Niin kutsuttu aikalaistemme (verrattuna esi-isiinsä) ”humaanisuus” on rohkeuden ja vahvojen tunteiden puutetta – kasvavaa pelkuruutta tai lisääntyvää apatiaa.

Moderni ihminen on yliherkkä julmuuksia kohtaan – jopa tavallista mielikuvituksetonta raakuutta kohtaan – ainoastaan silloin, kun kauheuksien tai pelkästään raakojen tekojen päämärät sattuvat olemaan hänelle joko vastenmielisiä tai yhdentekeviä. Kaikissa muissa olosuhteissa hän sulkee silmänsä kaikilta kauheuksilta – erityisesti silloin, kun hän tietää, että uhrit eivät voi koskaan kostaa (näin tapahtuu kaikissa ihmisten eläimiin kohdistamissa julmuuksissa, mikä hyvänsä tarkoitus niillä sitten onkaan) ja vaatii enintään, ettei häntä muistutettaisi niistä liian usein ja liian äänekkäästi. Hän reagoi ikään kuin hän luokittelisi julmuudet kahteen kastiin: ”välttämättömiin” ja vältettävissä oleviin. ”Välttämättömiä” ovat ne, jotka palvelevat tai joiden oletetaan palvelevan nykyajan ihmisen tarkoitusta – yleensä: ”ihmiskunnan hyväksi” tai ”demokratian voiton vuoksi”. Niitä ei ainoastaan suvaita vaan ne myös oikeutetaan. ”Vältettäviä” ovat ne julmuudet, jotka tehdään satunnaisesti tai joiden sanotaan olevan sellaisten ihmisten tekemiä, joiden päämäärät ovat hänelle vieraita. Vain tuollaiset julmuudet tuomitaan ja niiden todelliset tai oletetut alkuunpanijat – tai innoittajat – yleinen mielipide leimaa ”rikoksiksi ihmisyyttä vastaan.”

Joka tapauksessa, missä ovat ne väitetyt osoitukset tuosta modernin ihmisen ihmeellisestä ”humaanisuudesta”? Meillä ei ole enää – he sanovat – entisaikojen kauheita teloituksia; pettureita ei enää ”hirtetä, revitä sisälmyksiä ulos ja paloitella ruumista neljään osaan” kuten oli tapana kunniakkaalla 16. vuosisadalla Englannissa; kaikki mikä muistuttaa vähääkään Fracois Damienen kidutuksen ja lopulta teloituksen hirvittävyyttä 28. toukokuuta 1757 Pariisin keskusaukiolla, jonne oli tämän vuoksi varta vasten saapunut  tuhansia ihmisiä, olisi mahdotonta nykyajan Ranskassa. Moderni ihminen ei myöskään enää kannata orjuutta, eikä hän (ainakaan teoriassa) puolusta rahvaan riistoa missään muodossa. Ja hänen sotansa – jopa hänen sotansa, kuinka hirvittäviltä ne saattavatkin näyttää kun niissä käytetään niissä kallisarvoista demonisen järjestelmän tarkkaan hiottua koneistoa, ovat lakiensa puitteissa (näin sanotaan) alkaneet antaa jossain määrin sijaa humaanisuudelle ja oikeudenmukaisuudelle. Moderni ihminen kauhistuu ajatustakin siitä, kuinka Antiikin ihmiset käyttäytyivät sota-aikana: kahdentoista nuoren troijalaisen uhraamista kreikkalaisen sankarin Patrokloksen haamulle, puhumattakaan yhtä muinaisesta mutta julmemmasta sotavankien uhraamisesta atsteekkien sodanjumala Huitzilopochtlille (vaikka atsteekit olivatkin suhteellisen moderneja, he eivät silti olleet kristittyjä, eivätkä sikäli kuin tiedämme, uskoneet kaikkialle ulottuvaan kehitykseen). Lopuksi väitetään, että moderni ihminen on kiltimpi tai vähemmän julma eläimille kuin esi-isänsä.

Ainoastaan valtava määrä ennakkoluuloja, jotka palvelevat aikakautemme etua, voi mahdollistaa ihmisen harhauttamisen tuollaisilla väärillä käsityksillä.

On selvää, että moderni ihminen ei ”hyväksy” orjuutta: hän tuomitsee sen kiivaasti. Mutta hän harjoittaa sitä kaikesta huolimatta – ja laajemmassa mittakaavassa kuin koskaan aiemmin ja vieläpä paljon perusteellisemmin kuin Antiikin kansat olisivat koskaan pystyneet – olipa kysymys sitten kapitalistisesta lännestä tai trooppisesta vyöhykkeestä, tai jopa eräästä valtiosta (se mitä kuullaan sen läpitunkeutumattomien muurien ulkopuolella), jonka oletetaan olevan ”työläisten paratiisi”. Tietysti löytyy eroavaisuuksia. Antiikissa jopa orjalla oli päivässä tunteja vapaa-aikaa ja iloa, jotka olivat yksin hänen; hänellä oli noppapelinsä isäntänsä pylväshallin pylväiden varjossa, karkeat vitsinsä, vapaat lörpöttelynsä, vapaa elämänsä päivittäisten rutiinien ulkopuolella. Nykyajan orjalla ei ole etuoikeutta vetelehtimiseen, täydelliseen huolettomuuteen edes puolta tuntia päivässä. Hänen niin sanottu vapaa-aikansa on itsessään joko täytetty lähes pakollisella viihteellä, joka on yhtä paljon huomiota vaativaa ja tylsää kuin oma työ, tai se on turmeltu taloudellisilla huolilla kuten ”vapauden maissa”. Mutta häntä ei ole ostettu ja myyty avoimesti. Hänet on yksinkertaisesti kaapattu! Häntä ei ole kaapannut joku mies, joka olisi edes jollakin tapaa ylivoimainen häneen verrattuna, vaan valtava persoonaton järjestelmä, jolla ei ole ruumista jota potkaista, eikä sielua jota kirota tai jolle kostaa tämän väärinkäytökset.

Vanhat kauheudet eivät epäilemättä ole myöskään kadonneet niin sanotun sivistyneen ihmiskunnan ansioluetteloista, mitä tulee sekä oikeudenmukaisuuteen että sotaan. Mutta uudet ja pahemmat epäoikeudenmukaisuudet ja sodat, jotka olivat tuntemattomia ”barbaarisille” aikakausille, ovat hiipineet entisten tilalle…

Kummallista kyllä – vaikka he ”vihaavat sellaisia asioita” (he sanovat) – huomattavan monet nykypäivän ihmiset, samalla kun heiltä puuttuu sisua tehdä kauhistuttavia tekoja henkilökohtaisesti, näyttävät olevan innostuneempia kuin koskaan katsomaan niitä tai ainakin ajattelemaan ja tuntemaan niistä vahingoniloa ja nauttimaan niistä epäsuorasti, mikäli katsomisen sairaalloinen nautinto kiellettäisiin suoraan…

Tällaisia ovat myös miljoonat ”sivistyneet” ja näennäisesti hyväntahtoiset kansalaiset, jotka paljastavat todellisen luonteensa heti kun sota syttyy: he tuskin ennättävät edes huomata innostustaan ilmaistessaan kilpaillessaan kuvauksilla, joissa kerrotaan mitä kidutuksia jokainen heistä ”määräisi” vihollisjohtajille, jos miehillä – tai useammin naisilla – olisi vapaat kädet toimia. Tällaisia ovat pohjimmiltaan ne kaikki, jotka tuntevat vahingoniloa kaatuneiden vihollisten kärsimyksistä voittoisan sodan jälkeen. Ja myös heitä on miljoonia: miljoonia toisten puolesta kärsineitä raakalaisia, halpamaisia mutta samalla julmia – epämiehekkäitä – joita niin sanotun ”barbaarisen” aikakauden soturit olisivat halveksineet perinpohjaisesti…

i

”Pimeä aikakausi”

Tällainen maailma saattaa hyvinkin ylpeillä rakastavalla huolenpidollaan, kun se arvostaa koiria, kissoja ja yleensä lemmikkieläimiä samalla kun se yrittää unohtaa sen salatun tosiasian, että yksistään Britanniassa miljoonille luontokappaleille tehdään vuosittain vivisektio. Nämä salassa pidetyt kauheudet eivät saa meitä vakuuttuneiksi, että aikamme ”edistys” ilmenee hyvyydessä eläimiä kohtaan, yhtään enempää kuin siinä lisääntyvässä lempeydessä ihmisiä kohtaan ”riippumatta heidän uskostaan”. Kieltäydymme näkemästä siinä mitään muuta kuin synkimmän elävän todisteen siitä, mitä hindut ovat ikimuistoisista ajoista lähtien kutsuneet nimellä ”Kali Yuga” – ”pimeä aikakausi”, synkkä aikakausi, viimeinen (ja onneksi lyhin) jakso nykyisestä historian syklistä. Tällaisena aikakautena ei ole toivoa ”asioiden panemisesta oikeille raiteilleen”. Kyseessä on pohjimmiltaan aikakausi, jota niin vakuuttavasti vaikkakin lakonisesti kuvataan Kirjojen kirjassa – Bhagavad Gitassa – kuten kohdassa, jossa sanotaan, että ”naisten turmeltumisesta seuraa kastien sekaannus, kastien sekaannuksesta muistin menettäminen, muistin menettämisestä ymmärryksen puute, ja kaikesta tästä kaikki onnettomuudet”. Aika, jolloin valhetta kutsutaan ”totuudeksi” ja totuutta vainotaan valheena tai pilkataan järjettömyytenä; jolloin totuuden puolustajia, jumalaisesti innoittuneita johtajia, kaiken elollisen todellisia ystäviä – jumalallisia ihmisiä – lyödään ja heidän kannattajiaan nöyryytetään ja heidän muistoaan parjataan samalla kun valheiden mestareita tervehditään ”pelastajina”; aika, jolloin jokainen mies ja nainen on väärässä paikassa ja maailma, jota hallitsevat alempiarvoiset yksilöt ja paheelliset opit, kaikki on erottamattomasti osa sisäistä pahuutta, joka on paljon pahempaa kuin täydellinen anarkia.

Tämä on aikakausi, jona voittoisat demokraattimme ja toiveikkaat kommunistimme kerskuvat ”hitaalla mutta vakaalla edistyksellä, joka saavutetaan tieteen ja koulutuksen avulla”. Kiitos oikein paljon tuollaisesta ”edistyksestä”! Pelkkä vilkaisu siihen riittää vahvistamaan uskoamme ikimuistoiseen sykliseen historian teoriaan, jota selitetään esimerkein kaikissa muinaisissa myyteissä, luonnonuskonnoissa… Se tekee syvän vaikutuksen meihin sillä tosiasialla, että ihmisen historia, kaikkea muuta kuin edistymistä kohti parempaa, on kasvavassa määrin lajistaan huonontumisen, veltostumisen ja ihmiskunnan demoralisoitumisen epätoivoinen prosessi, väistämätön ”tuho”. Meissä nousee kiihkeä halu nähdä loppu – lopullinen romahdus, joka tulee ajamaan unholaan sekä nuo arvottomat ”ismit”, jotka ovat seuraus ajattelun ja luonteenlaadun rappeutumisesta, että vähäpätöisemmät tasa-arvon uskonnot, jotka ovat hitaasti valmistaneet ja pohjustaneet tien ismeille. Kalkin ilmestyminen, pahan jumalallinen Tuhoaja, uuden syklin aukeamisen sarastus, niin kuin kaikki aika-syklit ovat aina tehneet ja tuoneet mukanaan ”Kulta-ajan”.

Vähät siitä kuinka verinen lopullinen romahdus saattaa olla! Vähät siitä mitä vanhoja aarteita saattaa hävitä ikuisiksi ajoiksi tasapainottavassa maailmanpalossa! Mitä nopeammin se saapuu, sen parempi. Me odotamme sitä – ja siitä seuraavaa suuruutta – vakuuttuneina jumalaisuuteen perustuvasta syklisestä laista, joka säätelee kaikkia olemassaolon ilmenemismuotoja Ajassa: Ikuisen paluun lakia. Me odotamme sitä ja sen jälkeistä Totuuden riemuvoittoa, totuuden, jota vainotaan tänään. Riemuvoittoa, millä tahansa nimellä sitä kutsutaankaan, ainoaa uskoa, joka on harmoniassa olemassaolon ikuisten lakien kanssa, ainoaa modernia ”ismiä”, joka on kaikkea muuta kuin ”moderni” – se on vain viimeisin ilmaisu periaatteista, jotka ovat yhtä vanhoja kuin aurinko. Kaikkien niiden miesten voittoa, jotka läpi vuosisatojen ja nykyajan eivät ole koskaan kadottaneet unelmaa ikuisesta järjestyksestä, jonka aurinko on säätänyt, ja jotka ovat taistelleet epäitsekkäässä hengessä painaakseen tuon unelman muiden mieliin. Tällä kertaa odotamme ”Kulta-ajan”, kosmoksen ikuisen järjestyksen, loistavaa uutta voimaansaattamista koko maailman mittakaavassa.

Tämä on ainoa asia, jonka vuoksi elää – ja kuolla – jos tämä etuoikeus suodaan nyt, vuonna 1948.

About Rami Leskinen

Rami Leskinen, VTM, Etelä-Suomi. Erityiset kiinnostuksen kohteet: talousfilosofia, poliittinen filosofia, Frankfurtin koulukunta ja uusvasemmistolaisuus, media ja indoktrinaatio, Konservatiivisen vallankumouksen ajattelijat, sivilisaatiokritiikki.

View all posts by Rami Leskinen →