SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Ihanteena autenttinen reaktionääri

MARKKU SIIRA

Nicolás Gómez Dávila on vähemmän tunnettu katolilainen konservatiivi, filosofi ja aforistikko. Gómez Dávila syntyi Cajicássa, Kolumbiassa, Bogotán lähellä, 18. toukokuuta 1913. Nicolásin ollessa kuusivuotias perhe muutti Eurooppaan, missä he asuivat kaikkiaan seitsemäntoista vuotta. Tuona aikana nuori Nicólas opiskeli benediktiinimunkkien johtamassa koulussa Pariisissa, viettäen välillä kesälomia Englannissa. Pariisissa hän myös sairastui vakavasti keuhkotulehdukseen ja joutui viettämään vuoteenomana miltei kaksi vuotta. Kotiopettajien johdolla hän oppi lukemaan sujuvasti latinaa ja kreikkaa ja rakastamaan klassikoita. Hänen muodollinen opiskelunsa päättyi toiselle asteelle. Ehkäpä juuri tästä syystä Gómez Dávila ei koskaan hakeutunut esimerkiksi yliopistouralle, vaan vietti suurimman osan aikuiselämästään rajatun ystäväpiirin seurassa ja erityisesti omassa kirjastossaan, kommentoiden ja tarkkaillen alati syvemmälle modernismin hetteiköihin vajoavaa maailmaa.

Kaksikymmentäkolme vuotiaana Gómez Dávila palasi Bogotáan, jossa hän meni naimisiin Emilia Nieto Ramosin kanssa. Emilia oli jo naimisissa hänen tavatessaan Nicolásin, ja hänen täytyi saada liittonsa mitätöityä voidakseen avioitua uudelleen. Avioliiton epätavallisesta alusta huolimatta liitto kesti viisikymmentä vuotta. He saivat kolme lasta, kaksi poikaa sekä tyttären. Perustettuaan perheen ja asetuttuaan taas aloilleen Gómez Dávila, tai ”don Colacho”, kuten ystävät häntä nimittivät, eli jokseenkin joutilasta elämää. Hänen isänsä työskenteli perheen omistamassa mattoyrityksessä suurimman osan elämästään, joten Gómez Dávilan täytyi johtaa perheyritystä vain lyhyen aikaa ennen kuin hän pystyi siirtämään yrityksen hoitamisen omalle pojalleen. Vaikuttaa siltä, ettei boheemin oloinen Gómez Dávila koskaan erityisemmin välittänyt tavanomaisesta työnteosta. Gómez Dávila yleensä vain pistäytyi tehtaalla kerran viikossa keskipäivällä, ennen lounasta Bogotán ratsastusklubilla. Gómez Dávila oli klubin aktiivijäsen ja pelasi innokkaasti myös hevospooloa, mutta luopui harrastuksestaan loukkaannuttuaan (pudottuaan hevosen selästä sikaria sytyttäessään).

Bogotán eliitin joukossa Gómez Dávila oli hyvin verkostoitunut henkilö. Hän auttoi Mario Laserne Pinzónia yksityisen Andien yliopiston perustamisessa vuonna 1948 ja useat kolumbialaiset poliitikot ottivat kernaasti vastaan hänen neuvojaan. Kytköksistään huolimatta Gómez Dávila ei kuitenkaan ollut kiinnostunut luomaan uraa politiikan parissa. Kolumbian sotilashallinnon kaaduttua vuonna 1958 hän kieltäytyi tarjotusta asemasta presidentti Alberto Lleran neuvonantajana. 1974 hän yhtä johdonmukaisesti kieltäytyi diplomaatin tehtävistä Lontoossa. Vaikka hän oli tunnettu henkilö valtiollisissa piireissä, Gómez Dávila oli jo varhain päättänyt pysyä poissa politiikasta ja luoda omintakeisen uransa kirjailijana. Hänen ystävänsä olivat hieman pettyneitä hänen urakielteisyydestään, mutta tulivat loppujen lopuksi siihen tulokseen, että don Colacho olisi ollut toivottoman epäkäytännöllinen politiikkona.

Erityisesti poolo-onnettomuuden jälkeen, Gómez Dávilan elämän keskipisteessä olivat intensiivinen lukeminen ja kirjoittaminen. Hän oli kyltymätön lukija, joka usein valvoi myöhään yöhön saadakseen koko kirjan luettua. Elämänsä loppupuolella hänelle oli kertynyt noin kolmenkymmenen tuhannen niteen kokoelma; useimmat olivat vieraskielisiä akateemisia teoksia, jotka olisivat voineet toimia lähdeteoksina spesifien alojen tutkijoille. Gómez Dávila oli polyglotti: nuoruudessaan hän oli oppinut ranskaa, englantia, latinaa ja kreikkaa, mutta myöhemmin hän kykeni lukemaan myös saksaa, italiaa ja portugalia. Ennen kuolemaansa hän opetteli myös tanskaa voidakseen lukea Søren Kierkegaardia alkukielellä. Gómez Dávilaa harmitti, ettei hän koskaan kyennyt oppimaan venäjää kunnolla – hän aloitti opintonsa liian myöhäisessä elämänvaiheessa.

Lukemisen lisäksi Gómez Dávila nautti ystäviensä seurasta ja kutsui heidät säännöllisesti kotiinsa lounaalle sunnuntai-iltapäivisin. Lounaan jälkeen hän vetäytyi ystävineen kirjastoonsa, jossa he viettivät tuntikausia keskustellen lukuisista aiheista. Gómez Dávilan keskustelujen ja lukemisen tuloksia löytyy hänen teoksistaan. Hän oli kuitenkin jokseenkin vastentahtoinen julkaisemaan mitään elinaikanaan. Kaksi ensimmäistä kirjaansa hän julkaisi privaatteina painoksina, jotka olivat ainoastaan hänen perheensä ja ystäväpiirinsä luettavissa. Vuonna 1954, veljensä Ignacion rohkaisemana, hän julkaisi teoksen Notas, joka oli kokoelma aforismeja ja lyhyitä merkintöjä, useimmat vain muutaman lauseen mittaisia. Vuonna 1959 oli vuorossa esseekokoelma Textos I. Esseekokoelman toista osaa ei jostain syystä koskaan julkaistu. Kaksi seuraavaa vuosikymmentä Gómez Dávila lähinnä hioi jo kirjoittamiaan aforismeja, jotka tekivät hänestä myöhemmin tunnetumman kirjailijana. Tämä hiljaisuuden periodi päättyi vasta 1977, jolloin julkaistiin kaksi osaa aforismeja nimellä Escolios a un Texto Implícito. Näitä seurasivat vuonna 1986 kaksi muuta kokoelmaa, Nuevos Escolios a un Texto Implícito. Viimeinen aforismikokoelma Sucesivos Escolios a un Texto Implícito julkaistiin vuonna 1992. Gómez Dávila julkaisi myös kaksi lyhyempää kirjoitusta; ensimmäinen, De iure, julkaistiin vuonna 1988 Revista del Colegio Mayor de Nuestra Señora del Rosario -lehden kevätnumerossa. Hänen viimeinen kirjoituksensa, El Reaccionario Auténtico (”Autenttinen reaktionääri”) julkaistiin postyymisti vuoden 1995 keväällä Revista de la Universidad de Antioquia-julkaisussa. Se on kenties ohjelmallisin hänen kirjoituksistaan ja määrittelee hänen älyllisen positionsa reaktionäärinä (palaan tähän tuonnempana).

Gómez Dávilan elinaikana hänen teoksistaan julkaistiin vain pieniä painoksia ja ne päätyivät harvojen luettaviksi. Kummallista kyllä, häntä ei tunneta parhaiten hänen kotimaassaan Kolumbiassa tai muissakaan espanjankielisissä maissa, vaan saksankielisillä alueilla. Luultavasti filosofi Dietrich von Hildebrand oli ensimmäinen, joka viittasi Gómez Dávilaan saksankielisessä tekstissä. Myöhemmin monet yllättävätkin kirjailijat ovat ilmaisseet olevansa vaikuttuneita Gómez Dávilan terävistä huomioista. Edesmennyt Ernst Jünger siteerasi häntä; Israel-kriittinen juutalainen esseisti, kääntäjä ja kirjallisuuskriitikko George Steiner tunsi hänet; saksalainen katolilainen kirjailija Martin Mosebach vieraili hänen luonaan hänen viimeisinä elinvuosinaan. Gómez Dávila on inspiroinut myös saksalaisen näytelmäkirjailijan ja esseistin, Botho Straussin, teoksia. Tunnettu kolumbialainen kirjailija, toimittaja ja poliittinen aktivisti, Gabriel García Márquez, on todennut, että ellei hän olisi kommunisti, hän ajattelisi kuten Nicolás Gómez Dávila.

Vasta viime vuosina on Gómez Dávila löydetty uudestaan ja mm. bogotálainen Villegas Editores -kustantamo on julkaissut uusintapainoksia hänen teoksistaan. Tietämys hänen esseistään ja aforismeistaan on levinnyt Euroopan eri maissa omistautuneiden ihailijoiden pienissä piireissä. Häntä on sittemmin käännetty ranskaksi, italiaksi ja puolaksi. Englanniksi käännöksiä löytyy toistaiseksi vain internetistä.

Aforismeissaan Gómez Dávila käsitteli uskoa ja uskontoa, demokratiaa ja tasa-arvoa, vapautta, kehitystä, kapitalismia, kommunismia, teknologiaa, älykkyyttä, historiaa, filosofiaa, taiteita, käytöstapoja, rakkautta ja kirjoittamista. Kaikkia Gómez Dávilan merkintöjä motivoi erittäin kriittinen suhtautuminen moderniuteen. Toisin kuin Nietzsche, Gómez Dávila ei pyri hautaamaan Jumalaa, vaan ennemminkin modernin ajatuksen, jonka mukaan ihminen voi tulla toimeen ilman Jumalaa. Ateismi, katolilainen kirjoittaja totesi, ei tee ihmisestä vapaata, vaan pikemminkin sitoo hänet absurdiin materialistiseen elämään: ”Ei ole olemassa sellaista typeryyttä, jota moderni ihminen ei uskoisi lakattuaan uskomasta Kristukseen”. Sovittelevammin hän on myös todennut: ”Ateisti on kunnioitettava niin kauan kun hän ei opeta, että ihmisen arvokkuus on perusta etiikalle ja rakkaus ihmiskuntaan ainoa uskonto”.

Gómez Dávila näki itsensä roomalaiskatolisen kirkon uskollisena jäsenenä, mutta hän ei pitänyt kirkkoa vain tunnustuksellisena kristillisenä instituutiona, vaan myös edesmenneiden esikristillisten perinteiden perijänä, ja viime kädessä maailman alkuperäisenä uskontona. Traditionalistina Vatikaanin toisen konsiilin tekemät liberaalit uudistukset ja latinankielisen vanhan messun syrjäyttäminen 1960-luvulla tuntuivat hänestä erityisen pahalta. ”Avatessaan ovensa sepposen selälleen, kirkko toivoi helpottavansa ihmisten sisääntuloa; ajattelemattomuuttaan se vain edesauttoi sisällä olevien poislähtöä.” Gómez Dávilalle traditionaalinen katolilaisuus tuntuukin olevan transsendetti suojakilpi modernismia vastaan, ja ainakin tällä tasolla, maallistumisen ja liberalismin kukoistaessa, se on ”aina totta”: ”Kristitty tietää, että kristinusko tulee nilkuttamaan maailman loppuun saakka.”

Uskonnollisuudestaan huolimatta Gómez Dávilan aforismit ovat löytäneet lukijoita myös katolilaisten piirien ulkopuolelta. Hänen uskon ja kirkon ylistyksensä onkin tarkoitettu erityisesti kontrastiksi nykyajalle. Gómez Dávila esimerkiksi kirjoittaa: ”yksi kirkon tärkeimmistä kulttuurisista saavutuksista on epäedullisen ilmanalan luominen taloudelliselle toiminnalle”. Tämäkin lausahdus on helpon oloinen, mutta paljastaa epäluottamuksen talouden valtaa kohtaan ja sen antimodernistinen juju on siinä, ettei mikään ole nykyään yhtä arvostettua tai toivottua kuin talouskasvu.

Aforismien lukijalle käy selväksi, että Gómez Dávila haluaa ärsyttää ja herätellä aikalaisiaan. Hän myöntää ylpeästi olevansa ”autenttinen reaktionääri”, ts. liberaalin nykyajattelun mukaan taantumuksellisen, vanhoillisen ajattelun edustaja. Epäilemättä Gómez Dávilan aatteet juontavat juurensa Ranskan vallankumousta edeltävään aikakauteen. Länsimaisessa ideologisessa kartografiassa hänen kaltaisensa vastarannan kiiskit ovatkin yhä enemmän paitsiossa. Reaktionääreiksi paljastuvat henkilöt stigmatisoidaan pahimmillaan fasisteiksi, lievimmillään vaikkapa mennyttä aikaa haikaileviksi monarkisteiksi. Gómez Dávila ei ollut kumpaakaan. Reaktionääri ei ollut hänelle vanhan palauttamista vaativa poliittinen aktivisti, vaan ennemminkin ”matkustaja, joka on haaksirikkoutunut menettämättä arvokkuuttaan”. Reaktionääri on ”hölmö, joka on tarpeeksi turhamainen tuomitakseen historian ja tarpeeksi moraaliton tullakseen toimeen asian kanssa”.

Gómez Dávila haluaa kumota väitteen, että modernismi olisi jotakin luonnollista ja johtaisi jatkuvaan kehitykseen. ”Parantaakseen potilaan, jota se haavoitti 1800-luvulla, teollisen yhteiskunnan piti turruttaa hänen mielensä (kivulta) 1900-luvulla”. Ja toisin sanoen: ”Mielen turruttaminen on hinta, joka maksetaan teollisesta vaurastumisesta”. Gómez Dávila ei näe eroa kommunismin ja kapitalismin välillä, molemmat ovat hänestä valmiita orjuuttamaan ihmisen kehityksen vuoksi.

Gómez Dávilalle moderni ihminen on vastuuton olento, joka yliarvioi oman merkityksensä. Vaikka hänelle lopulta paljastuukin, että hän on pitkälti vain oman epäonnensa seppä, hän ei edelleenkään osaa kyseenalaistaa liberaalidemokratian moraalista paremmuutta. Tätä illuusiota ovat Gómez Dávilan mielestä ylläpitäneet niin kommunismi kuin kapitalismikin. Kapitalismi ei näe itseään pikkuporvarillisena ideologiana, vaan ihmisjärjen ylevänä konstruktiona, historian väistämättömänä loppuhuipentumana; kommunisti ei julista olevansa luokkaideologian tuputtaja, vaan väittää proletariaatin olevan ihmiskunnan ainoa ilmentymä. Molemmat järjestelmät uskovat näennäisesti yhteiskuntaan, jossa ihminen olisi viimein oma herransa.

Itsensä pelastamisen utopia ei rajoitu vain diktatuureihin. Jopa demokratia esittää ”vapauttavansa ihmisen ja siirtävänsä ihmiselle vapahtavan toiminnon”. Saksalainen Karolinger Verlag -kustantamo, joka on julkaissut Gómez Dávilan käännöksiä vuodesta 1986 saakka, on koonnut pitempiä tekstejä sisältävän kirjan, jossa Gómez Dávila keskittyy tarkastelemaan liberaalidemokratiaa ”antropoteistisenä uskontona”, humanismin kulttina, kerettiläisenä gnostilaisuutena, joka salaa tai vähemmän salaa asettaa ihmisen Jumalan asemaan.

Päällimmäinen empiirinen merkki tämän uuden uskonnon vallasta on modernin valtion vihamielisyys perinteisiä uskontoja ja periaatteita kohtaan. Niiden uskotaan vuosituhantisine totuusväitteineen seisovan täydellisen demokratian tiellä. Gómez Dávilan argumentti on varsin selkeä. Tämän päivän uskonnollisuus on kasvavassa määrin eristetty yhteiskunnasta ja marginalisoitu yksilölliseksi ”ihmisoikeudeksi”, jonka toteuttaminen olisi parasta tehdä piilossa ja hiljaa omassa kotonaan, jos sielläkään. Gómez Dávilaa hämmästyttää kansalaisten ällistyttävä halukkuus hyväksyä enemmistön subjektiiviset päätökset perimmäisten arvojen ja omantunnon kysymysten sijaan. Yli kaiken hän murehtii sitä, kuinka toimiva sosiaalinen koheesio pyritään korvaamaan liberaalidemokraattisella mentaliteetilla, jossa poliisivoimat ovat luokattoman yhteiskunnan ainoa jäljelle jäävä sosiaalinen struktuuri ja vallan väärinkäyttö ja lahjonta edustavat ”vapauden” viimeisiä linnakkeita. ”Niin kauan kuin häntä ei oteta vakavasti, totuuden puhuja voi elää hetken demokratiassa. Sitten, myrkkykatko”.

Gómez Dávila on filosofi, jonka traktaateista ei löydy tukea nyky-yhteiskunnalle ja sen valitsemalle suunnalle. Hänen ”demokraattisen diktatuurin” kritiikkinsä sisältää anarkistisen alavireen. Mutta lukijan ei tarvitse jakaa hänen kapinallista katolilaisuuttaan yhtyäkseen moniin hänen diagnooseistaan. Gómez Dávila on tarkkasilmäinen, mitä tulee ”emansipoivien diskurssien” umpikujiin (”feministit ovat naurettavia, feminismin vastustajat vulgaareja”) ja kulttuurin välineellistämiseen (“on aika pilata kulttuurin maine, jotta sitä ei voida enää hyödyntää politiikan ja teollisuuden voitontavoittelussa”). Erityisen torjuva on hänen kantansa demokratian hyväksymään massojen ala-arvoiseen makuun: ”Vulgaarit harrastukset ja elämäntavat ovat ainoita, joita ei tarvitse nykyään puolustella.”; ”Elämän slummeista ei palata viisaampana, ainoastaan likaisempana.”

Mitään maagista tietä ulos Gómez Dávila ei tarjoa, eikä hän esitä olevansa jonkin tulevaisuudenvision airut. Kaikki radikaalit ratkaisut ovat hänelle kauhistus ja sille on syynsä: ”Byrokratia ei seuraa vallankumousta vahingossa. Vallankumoukset ovat byrokratian verisiä synnyinsijoja.” Tämän vuoksi hän pitää fragmenteista mutta kammoksuu lopullista järjestelmää. Hän ei ole vallankumouksellinen; hän ei pyri syrjäyttämään demokratiaa. Mutta reaktionäärinä hän haluaa ainakin herätellä epäilemään. Hän haluaa infantiilin nykyihmisen muuttuvan täysi-ikäiseksi, vastuulliseksi. Vain tätä kautta liberaali yhteiskuntakin voi muuttua.

Gómez Dávilan teksti on hyvin sujuvaa ja hänen aforisminsa ovat kuin tehty lainattaviksi mitä erilaisimpiin asiayhteyksiin. Hän on todennut työstäneensä merkintöjään puolet elämästään, kunnes vain niiden puhtain ydin on jäänyt jäljelle: ”Kirjailija, joka ei ole kiduttanut lauseitaan, kiduttaa lukijoitaan.”; ”Vain häntä, joka ehdottaa enemmän kuin ilmaisee, voidaan lukea uudelleen.” Hänen mottonsa voisi olla: ”En luota yhteenkään ajatukseen, joka ei aikalaisteni näkökulmasta vaikuta vanhentuneelta ja irvokkaalta.”

Esteetikko Gómez Dávilassa on tyrmistynyt, minne vain hän katsookin. Moderneja metropoleja hän kuvailee sanoilla ”sairaus” ja ”jäte”. Kulttuuri ei tarjoa hänelle ulospääsytietä, sillä nykykulttuuri on on pelkkää ajanvietettä, jos kulttuurista voi enää edes puhua. Se, minkä Gómez Dávila mieltää kulttuuriin kuuluvaksi – kuten esimerkiksi sivistyksen, antiikin tuntemuksen – tuntuu nyky-yhteiskunnassa olevan pilkan kohteena. Modernismi edustaa ”ihmisen oikeutta oksentaa julkisella paikalla”.

Gómez Dávila pyrki eristämään itsensä kaikesta sellaisesta. ”Elää selväjärkisesti yksinkertaista, hiljaista, hienotunteista elämää älyllisten virikkeiden keskellä, harvoja rakastaen.” Hän ei tilannut sanomalehtiä eikä hänen kodissaan ollut televisiota. Don Colacho viihdytti itse perhettään ja ystäviään. Hänen todellinen kotimaansa oli hänen kirjastohuoneensa. ”En välittänyt enää missä eläisin, kun olin nähnyt lapsuuden kotipeltojen peittyvän teolliseen ja ihmisjätteeseen”, hän on todennut katkerasti. Maalaisidyllillä oli hänelle itseisarvoa, ja hän suri sen katoamista. Gómez Dávila ei myöskään välittänyt matkustamisesta; siitä hän oli saanut kyllikseen jo lapsuudessaan. Eurooppaa hän oli mielestään nähnyt tarpeeksi vuonna 1949 useilla monta kuukautta kestävillä matkoillaan yhdessä vaimonsa kanssa: tulevaisuuden Eurooppa olisi ”yhdistelmä bordellia, luolaa ja sirkusta”. Millainen sitten olisi Gómez Dávilalle mieluinen yhteiskunta? ”Reaktionäärin ihanteena ei ole paratiisinomainen yhteiskunta, vaan samankaltainen kuin oli olemassa vanhan Euroopan rauhanomaisella aikavälillä, ennen demografista, teollista ja demokraattista katastrofia”.

Epäilemättä Gómez Dávila oli omalaatuinen persoona. Hän halusi tulla muistetuksi modernismin vastustajana eikä varakkaana teollisuusmiehen poikana, ja niinpä hän veti kasvoilleen reaktionäärin myyttisen maskin. Tavanomainen konservatiivi hän ei missään mielessä ollut: ”Tämän päivän konservatiivit eivät ole muita kuin demokratian kaltoin kohtelemia liberaaleja”. Kuten Ernst Jüngerin anarch, joka oli ennemminkin synonyymi ikuiselle ulkopuoliselle kuin poliittiselle soturille, myös reaktionääri Gómez Dávila käänsi selkänsä modernismin savuavalle hylylle. ”Kaikki, mikä on tänään suunnattu täysi-ikäisille, ei ole tarkoitettu aikuisille”. Ironisesti Gómez Dávila tunnustaa: ”Minun vakaumukseni on sama kuin vanhalla naisella, joka mumisee rukouksiaan kirkon hämärässä nurkassa”. Tämä vakaumus määrittelee runollisesti myös Gómez Dávilan ”autenttisen reaktionäärin”:

Jos edistysmielinen näkee itsensä tulevaisuudessa ja konservatiivi kaihoaa menneisyyteen, reaktionääri ei mittaa epävarmuuksiaan eilispäivän tai huomisen historian mukaan. Reaktionääri ei ylistä uutta auringonnousua, eivätkä yön viimeiset varjot häntä pelota. Hänen sijansa kohoaa siinä kirkkaasti valaistussa tilassa, jossa kaikki oleellinen puhuttelee häntä ikuisella läsnäolollaan. Reaktionääri kykenee pakenemaan historian orjuutta, koska hän seuraa jumalallisia jalanjälkiä ihmisyyden erämaassa. Reaktionäärille ihminen ja hänen tekonsa ovat nöyristelevää ja kuolevaista lihaa, joka hengittää vuoriston tuulenpuuskien lomassa. Ollakseen reaktionääri on tuettava toivottomia yrityksiä, jotka eivät ilmaannu historian ilmoitustaululle, yrityksiä, joiden häviäminen ei merkitse mitään. Ollakseen reaktionääri on tiedettävä, että voimme löytää vain sen minkä luulemme itse luovamme; on oltava valmis myöntämään, ettei mielikuvituksemme luo, vaan paljastaa. Ollakseen reaktionääri ei tule kysyä jo ratkaistuja kysymyksiä, eikä vedota lujiin päätelmiin, vaan alistaa tahtomme välttämättömyydelle joka ei rajoita, luovuttaa vapautemme ahdingolle joka ei pakota; on löydettävä uinuvia varmuuksia, jotka ohjaavat meidät muinaisten lähteiden äärelle. Reaktionääri ei ole peruutetun menneisyyden nostalginen uneksija, vaan pyhän sävyjen metsästäjä ikuisuuden rinteillä.

Gómez Dávila kuoli rakkaassa kirjastossaan 81. syntymäpäivänsä aattona, toukokuun 17. päivänä 1994.

Markku Siira on pohjoissuomalainen nojatuolitraditionalisti. Kiinnostuksenkohteina Euroopan historia, keskiaika, saagat, esoteria, katolilaisuus, runous, kirjallisuus ja etymologia.

Information

This entry was posted on syyskuu 21, 2012 by in Henkilökuvat, Kulttuuri and tagged , , , , , .
%d bloggers like this: