Merkityt ihmiset

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Mielipiteitä on tapana verrata peräaukkoihin: jokaisella on sellainen. Sama vertaus pätee empatiaan. Populaatioissa melko harvinaisia psykopaatteja lukuunottamatta jokainen ihminen tuntee jonkinasteista myötätuntoa lajikumppaneitaan kohtaan. Se, kuinka suuri vaikutus tällä on käyttäytymiseemme, on sitten eri asia.

On sinänsä outoa, että kun perussuomalaisten Riikka Purra taannoin sanoi ettei empatia hänen mielestään kelpaa politiikan perustaksi, asiasta pöyristyivät juuri suvaitsevaisuutta ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta korostavat. Empatian aste vaihtelee rodun, kansallisuuden, sukupuolen, elämänolojen ja lukuisten muiden tekijöiden mukaan. Omia kohtaan ollaan myötätuntoisempia kuin vieraita, stressi ja traumat vähentävät helposti empatiakykyä ja niin edelleen. Jos etsitään kaikille hyvinvointia tuottavia poliittisia ratkaisuja, empatia on pettävä pohja.

Empatiaa joka tapauksessa markkinoidaan universaalina ratkaisuna ongelmiin. ”Empatia on uusi musta” kuuluu monenlaisiin hämäriin liiketoimiin sekaantuneen UFF-säätiön mainoslause. Yrityskonsultit esitelmöivät empatiasta ”johtamisen supervoimana”. Mikä tahansa tosiasiaväittämä voidaan osoittaa vääräksi, jos sen esittäjän voidaan katsoa osoittavan empatian puutetta. Empatiakulttuuriin sopeutumaton huomaa nopeasti olevansa samassa tilanteessa kuin Camus’n Meursault, jota ei tuomita oikeudessa murhasta vaan siitä, ettei hän itkenyt äitinsä kuolemaa.

Islantilaisen Frída Ísbergin (s. 1992) Merkintä on dystopiaromaani lähitulevaisuuden yhteiskunnasta, jota rakennetaan turvalliseksi seulomalla empatiakyvyttömät yksilöt väestöstä. Psykologit ja aivotutkijat ovat kehittäneet koehenkilön reaktioita mittaavan myötätuntotestin, jolla arvioidaan kykyä samaistua toisten iloon ja kärsimykseen. Kokeen ovat ottaneet käyttöönsä monet yritykset ja oppilaitokset, ja sen läpäissyt voi ottaa digitaalisen ”merkinnän”, joka parantaa hänen asemaansa yhteiskunnassa. Merkitty saa helpommin pankkilainan, hyvän asunnon tai työpaikan, ja pääsee liikkumaan asuinalueilla, jotka ovat merkitsemättömiltä suljettuja. Merkitsemättömiä painostetaan pitkiin terapioihin ja lääkehoitoihin.

Romaanin tapahtumahetkellä Islanti valmistautuu kansanäänestykseen, jossa päätetään, tehdäänkö myötätuntokokeesta ja merkinnästä kaikille pakollinen. Äänestys on jakanut kansan jyrkästi kahtia. Merkinnän pakollisuutta kannattavat uskovat sen tuovan tullessaan todellisen hyvinvointiyhteiskunnan, joka on turvallinen kaikille ja tarjoaa sopeutumattomille asianmukaisen hoidon. Vastustajien mielestä merkintä jakaa ihmiset A- ja B-luokan kansalaisiin, ja merkintäpakon vastaiset mielenosoitukset kärjistyvät kansanäänestyksen alla väkivaltaisiksi mellakoiksi. Romaanissa seurataan äänestykseen eri tavoin suhtautuvien reykjavíkiläisten tarinoita, jotka risteävät keskenään.

Merkinnässä henkilöiden mielenliikkeitä painottava kerronta ja pohdinnat lääketieteen keinoin tapahtuvasta läpisosiaalistamisesta tuovat mieleen Karin Boyen Kallokaiinin, ruotsalaisen dystopiaklassikon vuodelta 1940. Joissakin yksityiskohdissa Ísberg viittaakin Boyen romaaniin: merkinnän vastustajien järjestön nimilyhenne on KALL, alluusio Boyen päähenkilöön Leo Kalliin. Mutta Ísberg ei sijoita tapahtumia tulevaisuuden totalitaariseen supervaltioon, vaan yhteiskuntaan joka ei radikaalisti poikkea omastamme. Romaanissa kuvatut digitaalisen seurannan välineet ovat osittain käytössä jo nyt, eikä kansalaisten alistaminen merkintäpakolle tapahdu diktaattorin mahtikäskystä vaan demokraattisten pelisääntöjen puitteissa. Kansa äänestää vapautensa ja yksityisyytensä pois.

Lähtöasetelmalla on ilmiselvä yhteys korona-ajan rokotuspasseista käytyihin kiistoihin ja Kiinan sosiaaliseen pisteytysjärjestelmään, mutta mikään allegoria Merkintä ei ole. Se käsittelee paljon laajempia ilmiöitä, joista yksi on terapiakulttuuri ja siihen liittyvä pyrkimys ohjelmoida ihminen uudelleen. Käytännössä kyse on yhteiskunnan feminisoinnista, maskuliinisten ominaisuuksien uudelleenmäärittelystä ongelmallisiksi tai sairaalloisiksi. Kuten romaanihenkilö Tea tarinaa rytmittävissä kirjeenvaihtojaksoissa kiteyttää, yhteiskunnasta yritetään karsia ominaisuudet, jotka ennen olivat välttämättömiä sen selviytymisen kannalta:

Mutta nyt meidän parvemme (laumamme, yhteisömme) on yhdistänyt vahvuuden moraalittomuuteen. Tietyt inhimilliset ominaisuudet, jotka ennen on liitetty vahvuuteen, kuten testosteroni ja aggressiivisuus, eivät ole enää ainoastaan synnillisiä paheita, vaan suorastaan jo sairauden oireita. Mikä olisi sama juttu jos sanottaisiin, että veitset ovat syntisiä ja sairauden oireita. No joo, veitset voivat olla vaarallisia, kuinka monet ovat kuolleet veisten tekemiin haavoihin? Mutta silti me käytämme veitsiä joka päivä, kaikissa maailman keittiöissä.

Turvallisuus on aikamme päähänpinttymä, mutta yritys poistaa potentiaalisesti vaaralliset ominaisuudet ei lopulta tee maailmasta turvallisempaa. Myötätuntokyky ei ole lainkaan varma mittapuu sille, kykeneekö yksilö vahingoittamaan muita vai ei. Lisäksi hyvät tarkoitukset sokaisevat helposti: romaanissa merkintäpakkoa ajavat turvallisen yhteiskunnan arkkitehdit jättävät huomiotta, että heidän hankkeensa ajaa myötätuntokokeessa reputtamista pelkääviä, tunne-elämänsä kuohujen kanssa tuskailevia nuoria itsemurhaan.

Suuri ironia sisältyy siihenkin, että keskustelua, kuuntelemista ja myötäelämistä kaikessa korostava yhteiskunta on samalla äärimmäisen polarisoitunut. Merkinnässä myötätuntokoe on jakanut alle 400 000 asukkaan Islannin leireihin, joiden välinen harmaa alue supistuu koko ajan. Ikivanha laumavaisto saa ihmiset ryhmittymään mielipidejohtajien taakse, ja niin ”kovien” kuin ”pehmeiden” arvojen kannattajat ovat yhtä tuomitsevia vastapuoltaan kohtaan. Kansanäänestyksen nostattamassa kiihkossa jää huomaamatta, että merkintäpakko vain virallistaisi sosiaalisen jaottelun ja valvonnan järjestelmän, joka on jo valmiiksi voimassa. Polarisaatio estää yhteiskunnan kurssin muuttamisen kaikkein vakavimmissa asioissa.

Merkintä on huomattavan älykäs ja rakenteeltaan hallittu romaani. Laajasta henkilöjoukosta kukaan ei jää varjomaiseksi, ja tarinan käänteet tuovat yllätyksellisyyttä kokonaisuuteen, joka vähemmän taitavissa käsissä muuttuisi tendenssimäiseksi ja ennalta-arvattavaksi. Perspektiivejä vaihtelevassa moniäänisessä kerronnassa limittyvät hallitun akateemiset puheenvuorot, kieliopille kintaalla viittaavat sosiaalisen median vuodatukset, teini-ikäisen Tristanin englanninkielisiä lainasanoja vilisevät sisäiset monologit ja hänen äitinsä ahdistuneet tajunnanvirtajaksot.

Ísberg lataa tekstiinsä myös emotionaalista voimaa. Merkinnän henkilöt ovat raa’an inhimillisiä pelkoineen, pyyteineen ja primitiivireaktioineen. Heidän motiivinsa ovat monimutkaisia ja harvoin täysin tietoisia, kuten merkintähankkeen keulakuvan, psykologi Ólafurin, joka ei kiivaassa idealismissaan huomaa kyvyttömyyttään sietää ihmisten hiomattomia puolia. Ihmisen raadollisuus ja kömpelyys tuntuu muodostavan romaanin myönteisen juonteen: ihanneyhteiskunta on sittenkin mahdoton, onneksi.

–

Frída Ísberg: Merkintä. Suomentanut Tapio Koivukari. WSOY, 2023.

–

–