Kyberhyökkäys ihmisyyttä vastaan

M. A. MERETVUO

–

Teknologisella kehityksellä on ollut ensimmäisten kivityökalujen keksimisestä asti merkittävä vaikutus ihmisten maailmankuvaan. Juuri työvälineiden käyttäminen on yksi merkittävistä ihmisen eläimestä erottavista seikoista. Ensimmäisen teollisen vallankumouksen alkaminen 1700- luvulla käynnisti prosessin, joka johti nykyisen moderniteetin syntymiseen. Sille leimallisia ovat olleet kaupungistumisen, maallistumisen ja kaupallistuminen sekä liberalismin, humanismin ja individualismin kaltaiset asiat. Mutta voisiko teknologinen kehitys johtaa meidät lopulta myös ulos vallitsevasta tilanteesta?

Kun moderniteetin aikalaishulluuden läpi näkevät ymmärtävät, että juuri teknologinen kehitys on ollut osasyynä ympärillämme vallitsevaan degeneraatioon, aiheuttaa tämä ymmärrys usein jokseenkin negatiivisen suhtautumisen teknologiaan ylipäätään. Myös akselerationismin saatetaan virheellisesti ajatella olevan kiihdyttämistä kohti jälkiteollisen yhteiskunnan romahdusta, mistä seuraisi paluu romantisoituun unelmaan keskiaikaisesta agraariyhteiskunnasta. Nick Landia, yhtä akselerationismin keskeisistä teoreetikoista, voidaan kyllä jossain määrin peilata Ted ”Unabomber” Kaczynskiin, mutta eräänlaisena kolikon kääntöpuolena. Kuten Kaczynski, myös Land näkee ihmiskunnan omien koneidensa orjana: ei teknologian käyttäjänä, vaan paremminkin käytettynä. Land ei kuitenkaan sorru olettamaan, että ihmisyksilö tai -ryhmä voisi kääntää kehityskulkujen suuntaa, vaan operoi alati kapitalismin ja teknologian digitaalisessa kiehumispisteessä. Italialaisen futuristin Filippo Marinettin tapaan Land ihailee kaikkea nopeuteen, koneisiin ja tulevaisuuteen liittyvää. Kokata voi joko hitaasti tai nopeasti, ja kun hellan levyä käännetään isommalle, voi keitos joko kiehua yli tai palaa pohjaan.

–

Landin posthumanistinen akselerationismi

On juuri Landin ansiota, että edellisessä artikkelissani esitellyt termodynamiikan ja kybernetiikan käsitteet sisältyvät akselerationismin teoriaan. Vaikka Landin ajattelu voidaan ulottaa Marxiin asti, hän tekee siihen nähden merkittävän oleellisen eron. Marx näki luokkataistelun taloudellis-teknologisen ylärakenteen määrittäjänä, Landin mielestä ylärakenne perustuu takaisinkytkentämalliin. Hänen mukaansa teknologis-taloudellinen ja finanssikaupallinen järjestelmä ovat kiihtymisen näkökulmasta toisistaan erottamattomia. Kiihtyminen jatkuu positiivisen takaisinkytkennän palautesilmukan toistona, kunnes saavutamme pisteen, jossa teknologia vaikuttaa enemmän ihmisiin kuin ihmiset teknologiaan. Tälle prosessille Land antaa hienon nimen: teleopleksia.

Land kiinnittyy aiempiin aiheen teoreetikoihin, Gilles Deleuzeen ja Félix Guattariin, sanoessaan että ”kaikki, mistä akselerationismi ikinä on puhunut, on deterritorialisaatio”. Sillä tarkoitetaan dynaamista prosessia, jossa toisiinsa linkittymisen rajat hämärtyvät, yksiköt hajautuvat yhä kauemmas toisistaan ja irrottautuvat aiemmista rajoistaan, aiemmilta ”territorioiltaan”. Toisin kuin Marx ja hänestä ammentaneet vasemmistokiihdyttäjät, jotka odottivat deterritorialisaation johtavan lopulta sosialismin ja kommunismin toteutumiseen, Land ylistää tämän prosessin aiheuttamaa täydellisen hajottavaa vaikutusta sinänsä. Hän yhtyy marxilaisiin siinä, että näkee kapitalismin epäinhimillisenä ja vaarallisena, mutta katsoo sen samalla olevan kuin tulevaisuudesta nykyihmistä kohti kurkottava tekoäly, biologista halukompleksia post-hiilipohjaiseen maailmaan johtava itseorganisoituva teknovirus. Land siis ylistää kapitalismia juuri siksi, että se on epäinhimillistä ja tuhoavaa.

Land kirjoittaa kuin puoliksi tieteilijä ja puoliksi kauhukirjailija, ja käyttääkin ajattelussaan vertauskuvana mm. Lovecraftin Ctulhu-mytologiaa. Esteettisestihän akselerationismi ammentaa Terminatorin kaltaisista scifi-elokuvista, joissa toistuu kuva tulevaisuuden ihmiskunnasta itse luomansa teknologian uhrina. Saattaa kuulostaa epätieteelliseltä, mutta tosiasiassa Land kiinnittyy teorioillaan metafyysisen voluntarismin koulukuntaan. Tämä Schopenhauerista lähtöisin oleva ajattelutapa katsoo, että ihmisen tahto ei ole järjellinen, vaan päinvastoin järjetön ja synkkä vietti. Land siirtää tämän vietin ihmisen ulkopuolelle: hallitsemattomiin hirviömäisiin voimiin, joita hän vertaa kauhukirjallisuuden ”suuriin muinaisiin”, ja jotka voidaan nähdä myös ihmiskunnan kohtaloita salaa ohjailevina kollektiivisen psyyken pimeinä voimina.

–

Humanismi yksilön palvontana

Kuten historiaa tuntevat tietävät, ensimmäinen teollinen vallankumous tapahtui 1700-luvulla uusien tuotantomenetelmien, kuten höyrykoneen ja tekstiiliteollisuuden myötä. Yhteiskuntien rakenne alkoi samalla muuttua kaupungistumisen seurauksena. Feodaalinen maatalousvaltainen järjestelmä sai väistyä kapitalistisen tuotantotavan tieltä, minkä seurauksena porvaristosta kehittyi johtava yhteiskuntaluokka maa-aatelin tilalle. Nykyaikana saattaa olla vaikea hahmottaa, kuinka suuren mullistuksen teollisen ajan alku aiheutti ihmisten elämässä. Perheen ja suvun merkitys väheni kaupunkeihin muuttamisen myötä, perinteet alkoivat kadota, valistuksen ajan tieteellinen lähestymistapa mursi uskonnon merkitystä, ja palkkatyöhön perustuvan ansainnan käsite alkoi muokata identiteettejä. Kaupunkeihin teollisuustuotannon myötä pakkautunutta väestöä varten tarvittiin kouluja ja sairaaloita, ja myös erilaiset sosiaaliturva-, eläke- ja vakuutusjärjestelmät alkoivat kehittyä.

Toiseksi teolliseksi vallankumoukseksi kutsuttava kehityshyppäys tapahtui jo sadan vuoden kuluttua ensimmäisestä, kun mm. kemiallisia prosesseja, öljyä ja sähköä alettiin hyödyntää. Leimaavaa tälle kehitysvaiheelle oli tiedon ja tekniikan sitoutuminen toisiinsa, kun uudet tuotantomallit vaativat yhä uusia ja pidemmälle kehittyneitä innovaatioita. Samalla mahdollistui standardisointi ja massatuotanto, mikä tarjosi mahdollisuuksia yhä uusien markkinoiden luomiselle. Imperialismi kukoisti, kun työntekijöiden ohella alettiin tarvita suuria määriä kuluttajia ja sotilaita. Tätä aikaa voidaan kutsua myös massojen aikakaudeksi, sillä kasvun edellytyksenä oli tavalla tai toisella väkimäärän kasvu. Miestä tarvittiin yhtä lailla painamaan kiväärin liipaisinta kuin kääntämään tehtaassa koneiston kahvaa. Samaan aikaan globalisaatio otti ison askeleen eteenpäin, kun höyrylaivateknologian kehittyminen mahdollisti metallirunkoisten valtamerilaivojen liikennöinnin.

Teollistunutta, kaupungistunutta ja kaupallistunutta ihmistä uhkasi henkinen tyhjiö, jota täyttämään oli syntynyt humanismin teoria. Menestystä saavuttaneessa kirjassan Homo Deus – huomisen lyhyt historia Yuval Noah Harari nimittää kristinuskon korvannutta humanismia osuvasti ”ihmisen palvonnaksi”. Jumala oli kuollut, joten kaiken keskipisteessä oli nyt ihminen. Eikä vain erityislaatuinen profeetta tai siniverinen monarkki, vaan kuka tahansa, eli toisin sanoen jokainen. Tällainen ajattelu kuvaa hyvin massojen aikakautta. Uusi uskonto soveltui hyvin myös perinteisiltä instituutioilta, eli kirkolta ja kuninkailta, vallan ottaneelle porvaristolle, jonka käsissä se sai individualistisen muotonsa. Yhteiskuntia ohjaavaksi ideologiaksi vietynä tätä muotoa kutsutaan liberalismiksi.

Liberalismista on vuosisatojen aikana kehittynyt erilaisia painotuksia sisältäviä suuntauksia, mikä toisinaan vaikeuttaa aiheesta keskustelemista. Yhdelle liberalismi tarkoittaa sitä, että valtio puuttuu mahdollisimman vähän ihmisen elämään, toiselle se on arvoliberaalia woketusta ja hysteeristä oikeuksien vaatimista yhä uusille vähemmistöille. Oleellista kuitenkin on, että suuntauksesta ja painotuksesta riippumatta liberalismin ytimessä on yksilön käsite. Tällöin on hyvä hahmottaa, kuinka radikaalisti erilaista liberalismiin liittyvä individualismi aikoinaan oli verrattuna sitä edeltäviin näkemyksiin. Käytännössä kaikki ajattelijat ennen Lockea olivat tarkastelleet ihmistä yksilön sijaan ennen kaikkea sosiaalisena olentona, osana kokonaisuutta, ja tämä pätee niin Aristoteleeseen, Platoniin, Tuomas Akvinolaiseeen kuin Augustinukseenkin. Alexis de Tocqueville onkin huomauttanut osuvasti, että esivanhemmillamme ei edes ollut sanaa yksilölle, sillä olisi ollut käsittämätöntä pitää itseään toisista erillisenä yksikkönä. Samat esivanhempamme eivät myöskään olisi ymmärtäneet ajatusta, että kaikki erilliset yksilöt olisivat jollakin tapaa tasa-arvoisia keskenään, vaan pitivät itsestään selvänä, että toiset olivat arvokkaampia kuin toiset, ja että kyvykkäämpien tuli hallita vähemmän kyvykkäitä.

–

Individualismin jälkeen

Tulevassa kirjassani esitän akselerationismin teoriana siitä, kuinka ihminen syvällä sisimmässään haluaa ylittää oman olemisensa rajat, ja siksi kaipaa sitä kaoottista tilaa, jossa nämä rajat hajoavat yhä nopeammiksi kiihtyvien ilmiöiden seurauksena. Nykyinen, ytimeltään sulamassa oleva postmoderni kulttuuri sopii yhtälöön hyvin. Postmodernissa ajattelussahan aiemmat ”suuret tarinat” on mitätöity kiistämällä objektiivisen todellisuuden olemassaolo. Tämän ontologisen subjektivismin vastakohtana voidaan nähdä posthumanismiin kuuluva materialismin ontologia, jossa objektiivinen todellisuus on paitsi totta, myös osoitettavissa sellaiseksi matemaattisilla menetelmillä.

Posthumanismi tarkoittaa yksinkertaisesti humanismin jälkeistä. Sen tarkoituksena on päivittää humanistista oppia vastaamaan 2000-luvun todellisuuskäsitystä: materialistista ontologiaa. Toisin kuin kielellis-kulttuurisissa suuntauksissa, posthumanismissa todellisuus ei ole sosiaalinen konstruktio vaan kaikki tosiasiat ovat kausaalisesti redusoitavissa fyysisiin prosesseihin ja materiaan. Vielä tätä pidemmälle menee dataismiksi kutsuttava näkökanta, jonka mukaan kaikki edellä mainitut prosessit voidaan lopulta esittää numeroiden ja lukuarvojen virtausten avulla matemaattisina tosiasioina. Se, mitä ei voida tällä tavalla esittää, ei yksinkertaisesti ole totta. Tällainen ajattelutapa iskee humanistisen ajattelun ytimeen, sillä ihmisellä ei sen mukaan ole paitsi sielua, myöskään minuutta tai yksilöllistä itseä, vaan nämä ovat ainoastaan eräänlaisia biologisten impulssien sivutuotteina syntyviä kokemuksia. Tästä seuraa johtopäätös, jonka mukaan lukuarvojen virtaukset eli algoritmit voidaan lopulta mallintaa ja tuottaa koneellisesti, minkä jälkeen koneella ja ihmisellä ei ole mitään eroa. Ihmisessä ei kerta kaikkiaan ole mitään sellaista, mitä tällaisessa koneessa ei olisi.

Ihmisen yksilöllisyyden voidaan posthumanistisen näkökulman valossa sanoa olevan vain eräänlainen varjokuva: kokemus, joka saa meidät luulemaan olevamme me. Tällä tavalla katsottuna koko ihmiskunta elää eräänlaisen ”minäharhan” psykoosissa. Tällaisiin johtopäätöksiin ollaan pääsemässä teknologisen kehityksen kautta sitä mukaa, kun ihmisen aivotoiminta voidaan purkaa algoritmeiksi. Tällöin havaitaan, kuinka ihmisen mieli voidaan toisintaa koneelle ykkösten ja nollien merkkijonoina. Mikäli ihminen on tällä tavoin toisinnettavissa, ei hänestä luonnollisestikaan voida puhua yksilönä. Vaikka buddhalaisuudessa vuosituhansia tunnettu teoria on meillä vielä kiistanalainen, antaisi se toteutuessaan kuoliniskun humanistiselle ihmisen palvonnalle, jonka keskipisteessä on ollut juuri yksilön käsite. Nykyaikana niin suuresti varjellut kokemukselliset identiteetit ovat osoittautumassa epätodeksi, sillä jos yksilöä ei ole, ei ole myöskään identiteettiä. Totta ovat sen sijaan mielen kokemuksesta riippumattomat biologiset tosiasiat, kuten fyysinen sukupuoli, etnisyys, geneettiset ominaisuudet, terveys jne. Teknologisen kehityksen kautta valtaa saava posthumanistinen ajattelu voidaan siis nähdä tapana ylittää paitsi humanismi, myös liberalismille keskeinen individualismi.

–

Kohti muuttuvaa ihmiskäsitystä

Materialistinen ontologia on vastaus kysymyksiin, joissa kysyjänä toimii spekulatiiviseksi realismiksi nimetty koulukunta. Tämä ajatussuuntaus on syntynyt 2000-luvulla, mutta Landin kirjoitusten voidaan nähdä ennakoineen sitä jo 1990-luvun puolella. Spekulatiivinen realismi kyseenalaistaa vallitsevat tieteenfilosofian suuntaukset, kuten hermeneutiikan, fenomenologian ja jälkistrukturalismin. Suuntauksen keskeinen edustaja, ranskalainen Quentin Meillassoux, on kritisoinut niiden ominaisuutta palauttaa todellisuus tajuntaan, kieleen tai kulttuuris-sosiaalisesti rakentuneisiin merkityksiin. Spekulatiivinen realismi ja sen esittämä materialistinen ontologia katsovat, että Immanuel Kantista alkunsa saanut ajattelutapa, jonka mukaan ihminen ei voi tavoittaa olioita sinänsä, vaan ainoastaan havainnon, ymmärryksen ja diskurssien kautta, on väärä. Mikäli Kantin esittämä näkemys, jota Fichte myöhemmin laajensi ja katsoi, että mitään olioita ei edes ole, olisi oikea, ei todellisuudesta voitaisi koskaan esittää mitään varmaa. Spekulatiiviseen realismiin sisältyykin posthumanistinen oletus: todellisuus on riippumaton ihmisestä – hänen havainnostaan, ymmärryksestään ja kielellisistä diskursseista. Tämän oletuksen pohjalta voidaan Meillassouxin mukaan päästä käsiksi absoluuttiseen tietoon, todellisuuden käsittämiseen sellaisena kuin se on.

Tällaiset ihmiselämän keskeisyyttä horjuttavat jälkihumanistiset visiot voidaan nähdä yhtä lailla painajaisena kuin haaveena. Ne muistuttavat kauhuelokuvaa, jonka katsominen samalla sekä pelottaa että tuottaa nautintoa. Uskoakseni kyse on juuri Landin esittämästä ”annihiliaation janosta”, jossa ihminen vaistomaisesti ymmärtää oman vajavaisuutensa, kuten myös sen, että päästäkseen itsensä yli hänen on tuhouduttava. Näin ollen sivilisaation kehitystä ajava voima on – ei Schopenhaeurin tahto elää eikä Nietzschen tahto valtaan – vaan tahto tuhoutua. Kollektiivisessa mittakaavassa tämä tarkoittaa samalla apokalypsiä: kaoottista mullistusta, jonka tuolla puolen odottaa uudenlainen oleminen. Konkreettisen romahduksen sijaan tämä voidaan nähdä paremminkin vallitsevasta ihmiskäsityksestä vapautumisena: siirtymisenä posthumanistiseen eli ihmiskeskeisyyden jälkeiseen aikaan. Näin ollen kaikkein tärkein kiihtymässä oleva kehityskulku liittyisikin käsitykseen omasta itsestämme, ja siinä kehityskulussa teknologiset, taloudelliset ja sosiaaliset osat olisivatkin vain keinoja posthumanistisen päämäärän saavuttamiseen. Edelleen näin ajateltuna Landin esittämän tuhoutumisen janon ei siten tarvitsisi tarkoittaa lainkaan fyysisen ihmisen loppua, vaan vallitsevan ihmiskäsityksen tuhoutumista.

Meitä ei siis koskaan ollutkaan täällä: me vain näimme unta, jossa luulimme olevamme me. Omassa minäkuvassaan kiinni rimpuilevalle modernille ihmiselle tämän toteaminen on kuin painajaista, josta heräämistä oman kuolemansa myötä hän salaa toivoo.

–

–