Stalin ja toinen maailmansota

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus sisältyy Timo Hännikäisen kirjaan ”Stalinin muotokuva”. Kirja ilmestyi alkuvuodesta ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Niillä, jotka puolustavat Stalinia merkittävänä valtiomiehenä tai välttämättömänä pahana, on hihassaan yksi valttikortti: toisessa maailmansodassa Saksasta saavutettu voitto. Korkein puolueettomasti mitattu Stalinin suosiolukema saavutettiin Venäjällä vuonna 2019, kun Levada-keskuksen tekemän mielipidetiedustelun mukaan 51 prosenttia yli 18-vuotiaista venäläisistä kunnioitti tai ihaili Stalinia. Venäjällä uudelleen noussut Stalin-kultti perustuu käsitykselle, että Stalin oli riittävän kovaotteinen johtaja pelastamaan maansa ja koko Euroopan orjuudelta, johon tappio olisi johtanut. Neuvostoliiton nopea ja raaka teollistaminen sekä väestön totuttaminen rautaiseen kuriin loivat edellytykset natsismin päihittämiselle.

Suuri isänmaallinen sota on jotakuinkin ainoa asia jolla Venäjä voi 1900-luvun historiassaan ylpeillä, ja se on myös ainoa ajanjakso jolloin muu maailma on katsonut venäläisten olevan ”hyvien puolella”. Siksi voiton päivä toukokuussa on saanut keskeisen kansanjuhlan aseman. Voiton kultin absurdeimmat ilmentymät on nähty Putinin ajan juhlallisuuksissa, joissa vanhemmat työntävät neuvostoaikaisiin univormuihin puettuja vauvoja lastenrattaissa. Mutta itse kultti sai asemansa jo vuosikymmeniä aiemmin.

Stalinin oma aika oli utooppista, se suuntautui teollisen mahdin rakentamiseen, sosialismin tulevaan voittoon koko maailmassa ja kommunismin saavuttamiseen. Vielä Stalinin seuraaja Hruštšov piti kommunismia realistisena tavoitteena. Hän asetti kommunismin toteutumiselle täsmällisen määräajankin, vuoden 1980. Mutta Brežnevin kaudella tarkoista deadlineista luovuttiin kaikessa hiljaisuudessa. Brežnev edusti sitä nuorta kaaderipolvea, joka nousi asemiinsa Stalinin aikana, ja kommunismin sijaan hän rakensi Neuvostoliitosta sukupolvelleen vanhainkodin. ”Pysähtyneisyyden ajaksi” kutsuttu Brežnevin valtakausi suuntautui tulevaisuuden sijasta menneisyyteen ja palvoi jo saavutettua suurta voittoa. Kollektiivisen juhlinnan painopiste alkoi siirtyä lokakuun vallankumouksen vuosipäivästä voiton päivään.

Suuren isänmaallisen sodan keskeinen asema Neuvostoliiton ja Venäjän historiallisessa tajunnassa ei ihmetytä, koska Neuvostoliiton sodassa antama uhraus oli niin suuri. Neuvostokansalaisia kuoli noin 27 miljoonaa, joista 11,4 miljoonaa oli sotilaita. Länsivaltojen kärsimiin muutamien satojen tuhansien tappioihin verrattuna Neuvostoliiton tappioluvut ovat kuin Vanhan testamentin kuvauksia kokonaisten kansojen, kaupunkien ja sotajoukkojen hävittämisestä. Ihmisen älyllinen kapasiteetti ei riitä niiden käsittämiseen, ne kuuluvat myyttien maailmaan ja nostavat silmien eteen apokalyptisiä tuhonäkyjä.

Sotauhrin hohtoa ei ole himmentänyt se, että suuri osa siitä voidaan panna Neuvostoliiton oman sodanjohdon epäpätevyyden ja kyynisen piittaamattomuuden tiliin. Joukko-osastoja kiellettiin perääntymästä toivottomissakin tilanteissa, jolloin ne tuhoutuivat tai joutuivat sotavankeuteen epäinhimillisiin oloihin. Puna-armeijan sotilas saatettiin teloittaa siitä, että hän oli poiminut maasta vihollisen lentolehtisen kääriäkseen siitä sätkän. Jalkaväkeä ajettiin massahyökkäyksiin avointen kenttien yli ja NKVD:n sulkuosastot ampuivat jokaisen perääntyvän. Puna-armeijan sodankäyntitapaa kuvaa osuvasti katkelma keskustelusta, jonka marsalkka Georgi Žukov kävi amerikkalaisen kenraalin Omar Bradleyn kanssa sodan loppuvaiheessa. Bradley kertoi Žukoville panssarivaunujen uusista miinanraivauslaitteista, joilla kyettiin havaitsemaan sellaisetkin miinat, jotka aiemmin olivat jääneet paljastumatta. Aikansa kuunneltuaan Žukov totesi, että hänen mielestään edelleen paras tapa raivata miinakenttä oli marssittaa jalkaväki sen yli.

Stalin itse kantaa tietenkin suurimman vastuun niistä lukuisista massiivisista möhläyksistä joita varsinkin sodan alkuvaiheessa tehtiin, sekä siitä täydellisestä välinpitämättömyydestä tavallisen rivimiehen henkeä kohtaan, joka leimasi Neuvostoliiton taktiikkaa koko sodan ajan. Mutta hänen vastuunsa ulottuu laajemmalle. Sodan syttymisen alla Stalin kieltäytyi kuuntelemasta varoituksia Saksan lähestyvästä hyökkäyksestä eikä ryhtynyt mihinkään varotoimiin. Vielä hyökkäyksen alettua hän yritti uskotella itselleen ja muille, että kyseessä oli ”Saksan kenraalien provokaatio” ja kielsi ryhtymästä vastarintaan.

On pohdittu paljon, miksi Stalin luotti niin sokeasti siihen, ettei Saksa rikkoisi Neuvostoliiton kanssa solmimaansa hyökkäämättömyyssopimusta. On spekuloitu, että hän samaistui Hitleriin, josta oli löytänyt sukulaissielun. Luottiko läpeensä epäluuloinen Stalin elämänsä aikana yhteen ainoaan mieheen, kansallissosialistisen Saksan Führeriin? Heillähän oli paljon yhteistä: nuoruuden taiteellinen kunnianhimo, nousu vaatimattomista oloista yksinvaltiuteen, kyky tuhota läheisetkin työtoverit jos he olivat esteenä heidän pyrkimyksilleen, demokratian ja oikeusvaltion halveksunta, raa’an voiman kunnioittaminen… Tällaiset ajatukset luultavasti liikkuivat monen aikalaistarkkailijankin mielessä Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen aikoihin. Eräs vuoden 1939 brittiläinen pilapiirros esittää Hitlerin ja Stalinin toisensa löytäneenä onnellisena hääparina.

Puheet sielujen sympatiasta diktaattorien välillä ja Hitlerin lumovoimasta kyyniseen Staliniin kuuluvat kauhuromanttisten Stalin-legendojen pitkään luetteloon. Todellisuus on arkisempi, mutta myös mutkikkaampi. Stalinin syyt liittoon Saksan kanssa olivat reaalipoliittiset. Puhuttuaan Hitlerin kanssa kilpaa tulevan sodan väistämättömyydestä koko 1930-luvun, Stalin tuskin uskoi, että saksalaisjohtajan raivokas neuvostovihamielisyys olisi yhtäkkiä haihtunut ilmaan ja että he voisivat jakaa Euroopan keskenään sulassa sovussa. Hän yksinkertaisesti halusi estää Saksan aggression kääntymisen itään päin, ja jyrkät ideologiset äkkikäännökset olivat sellaisten tärkeämpien päämäärien saavuttamiseksi sallittuja. Hänen propagandakoneistonsa oli jo osoittanut pystyvänsä rummuttamaan läpi minkä tahansa äkkinäisen poliittisen suunnanmuutoksen. Molotov-Ribbentrop-sopimuksen solmimisen jälkeen neuvostokansalaisille selitettiin, että Hitlerin järjestelmä oli oikeastaan vain saksalainen versio sosialismista. Kotimaiset nikottelijat oli helppo vaientaa, eikä ulkomaalaisten mielipiteestä tarvinnut piitata.

Marxilaisen tulkinnan mukaan fasismi oli vain kapitalismin taisteleva muoto, ja sellaisena osoitus kapitalismin syvästä kriisistä ja häämöttävästä tuhosta. Liberaaleilla demokratioilla ja oikeistodiktatuureilla ei siis ollut mitään olennaista eroa. Tätä käsitystä Stalinin mielessä lujitti varmasti se, että Ranska ja Englanti vuonna 1938 myivät Tšekkoslovakian Hitlerille Münchenin sopimuksessa. Lisäksi sopimus tehtiin Stalinin mielipidettä kuuntelematta, vaikka Neuvostoliitolla oli Tšekkoslovakian kanssa keskinäinen avunantosopimus. Länsivallat, joiden kanssa Stalin oli alkujaan pyrkinyt liittoutumaan, sulkivat Neuvostoliiton eurooppalaisen suurvaltapolitiikan ulkopuolelle. Neuvostonäkökulmasta liittoutuminen Saksan kanssa ei ollut sen kummempaa opportunismia kuin mitä demokraattiset maatkin olivat harjoittaneet.

Sopimus tarjosi Stalinille myös erinomaiset mahdollisuudet aluelaajennuksiin. Paitsi että Puolan itäosasta ja Baltian maista saatiin puskurivyöhyke lännestä tulevaa hyökkäystä vastaan, näille alueille päästiin myös tuomaan sosialismi. Jopa maanpaossa elävä Lev Trotski osoitti ymmärrystä miehityksiä ja Suomen-hyökkäystä kohtaan, koska uskoi Neuvostoliiton kaikesta huolimatta poistavan pahimman kapitalistisen riiston noista maista. Laajentuminen sopi Trotskin ajatukseen maailmanvallankumouksesta, ja Stalin saattoi tuntea ylemmyyttä vastustajaansa kohtaan päästessään itse toteuttamaan tämän ideaa käytännössä. Ja mikä tärkeintä, sota jossa eurooppalaiset suurvallat näännyttäisivät toisensa Neuvostoliiton pysyessä ulkopuolella, mahdollistaisi myöhemmin sosialismin levittämisen entistä laajemmalle.

Erikoisempaa oli Stalinin viimeiseen saakka säilynyt usko, että Hitler noudattaisi juuri hänen kanssaan solmimaansa sopimusta, vaikka tämä oli pettänyt kaikkia muita sopimuskumppaneitaan. Hänellä toki oli joitakin järkiperäisiä syitä uskoa niin. Sodan alettua Euroopassa Wehrmacht oli riippuvainen Neuvostoliiton materiaali- ja ruokatoimituksista, ja koska Saksa ei saanutkaan Englantia polvilleen, se ei varmasti aivan heti hyökkäisi itään. Stalinin mieleen ei juolahtanut, että Hitler yrittäisi ratkaista huolto-ongelmansa valtaamalla nopealla hyökkäyksellä koko Euroopan puoleisen Neuvostoliiton – se olisi yksinkertaisesti tuntunut liian hullulta.

Stalin epäilemättä aliarvioi Hitlerin fanaattisuuden ja erehtyi pitämään tätä pragmaatikkona. Mutta ennen kaikkea hän uskoi Hitlerin luotettavuuteen, koska halusi uskoa. Hän halusi kiihkeästi Neuvostoliiton pysyvän sodan ulkopuolella ja saavan rauhassa valmistautua omiin sotatoimiinsa. Ja tähän mennessä hän oli aina saanut mitä oli halunnut. Koska hän oli suuri Stalin, mestarillinen strategi, murskaava loogikko ja teräksenluja tahtoihminen, hänen tulkintansa tilanteesta ei mitenkään voinut olla väärä. Jos tosiasiat puhuivat sitä vastaan, sen pahempi tosiasioille.

Stalin oli alkanut pitää totena kuvaa, jonka oli itse itsestään luonut. Hybriksen oli aiheuttanut osin hänen todellinen menestyksensä, osin häntä imarteleva propaganda. Kun uutiset Euroopan sotanäyttämöltä vihjasivat, että hän ei sittenkään ollut erehtymätön, hän takertui tuohon kuvaan entistä tiukemmin. Nikita Hruštšov kertoo, että Ranskan kukistuttua kuudessa viikossa kesällä 1940 Stalin oli kävellyt ympäri työhuonettaan ja kiroillut kuin satamajätkä. Hän ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään varotoimiin.

Mitä lähemmäs sota tuli, sitä kiivaammin Stalin kävi ”henkilökohtaista sotaansa todellisuutta vastaan” (sotahistorioitsija Richard Overyn ilmaus). Vuoden 1941 ensimmäisinä kuukausina Saksan tiedustelukoneet loukkasivat Neuvostoliiton ilmatilaa yhteensä 324 kertaa. Tähän ei reagoitu; jos joku kone joutui moottorivian takia laskeutumaan, neuvostoliittolaiset mekaanikot korjasivat ja tarvittaessa tankkasivat sen. Vakoojat, tiedustelu-upseerit ja ulkomaiset poliitikot varoittivat Stalinia yhteensä 84 kertaa Saksan hyökkäysvalmisteluista. Viikkoa ennen hyökkäystä virallinen tiedonanto nimitti kaikkia tällaisia varoituksia ”kömpelöiksi sepitteiksi”. Viimeinen neuvostoliittolaisia raaka-aineita sisältävä juna Saksaan lähti keskiyön tienoilla 21. kesäkuuta 1941. Sota alkoi seuraavana aamuna.

Saksan panssarikiilat puhkaisivat kerralla sen kuplan, johon Stalin oli sulkeutunut kollektivoinnin ja suurten puhdistusten jälkeen. Todellisuutta ei käynyt enää kiistäminen. Kaikkien kuvausten perusteella Stalin kävi tuolloin läpi jonkinlaisen romahduksen. Ensimmäisenä sotapäivänä hän ei kyennyt syömään mitään ja valitti sihteerilleen Poskrjobyševille pahaa makua suussaan. Armeijan johdon kanssa pitämässään kokouksessa hän lausahti synkästi: ”Lenin jätti meille suurenmoisen perinnön, ja me, hänen perillisensä, olemme paskoneet sen.” Kun uutiset rintamalta kävivät yhä huonommiksi, Stalin vetäytyi Kuntsevon datšalleen, jossa hän kyhjötti lamaantuneessa tilassa peseytymättä ja ajamatta partaansa. Kuten Martin Amis mainiossa esseemuotoisessa kirjassaan Koba the Dread kirjoitti, hän oli pelkkä ihmisenmuotoinen valtatyhjiö. Hän kokosi itsensä vasta kun Molotov, Kaganovitš ja muut lähimmät työtoverit tulivat Kuntsevoon selittämään, että häntä tarvittiin ja että hänen pitäisi astua takaisin johtoon.

On mahdollista, että Stalin teki katoamistemppunsa testatakseen lähimpien miestensä uskollisuutta. Hän saattoi vetäytyä Kuntsevoon nähdäkseen, alettaisiinko hänen selkänsä takana juonitella, ehdottaisiko joku hänen korvaamistaan. Kun käskyläiset sitten saapuivat ja maanittelivat häntä palaamaan, hän oli saanut riittävän vahvistuksen valta-asemalleen. Mutta jos näin oli, hän joka tapauksessa pani kaiken yhden kortin varaan. Jos puolueen ja armeijan johto olisivat päättäneet syrjäyttää hänet, se luultavasti olisi onnistunut. Stalin tajusi epäonnistuneensa katastrofaalisesti ja saattaneensa kaiken vaakalaudalle, myös oman valtansa. Hän heittäytyi fatalistiseksi ja vetäytyi syrjään katsoakseen mitä tapahtuu. Jos työtoverit olisivat ilmaantuneet datšalle pidättämään hänet, hän olisi todennäköisesti lähtenyt sovinnolla. Mutta hänen puoluekoneistoon istuttamansa pelko ja riippuvuus eivät olleet hälvenneet, ja sodanjohto oli halvaantunut kun kukaan ei uskaltanut tehdä itsenäisiä päätöksiä. Tämän huomaaminen antoi Stalinille sen verran lisää energiaa, että hän jaksoi palata tehtäviinsä.

Otettuaan taas ohjakset käsiinsä Stalin yritti aluksi ratkaista kriisin vanhaan tapaan. Hän katsoi epäonnistumisten rintamalla johtuvan petoksesta ja pelkuruudesta. Niinpä hän alkoi metsästää tuholaisia kuten puhdistusvuosina. Hän palautti sisällissodan aikaisen komissaarijärjestelmän, jossa varta vasten nimitetyt puolueen edustajat valvoivat jokaista yksikköä ja sotilaskomentajaa. Heidän apunaan olivat NKVD:n erikoisosastot, jotka ampuivat jokaisen pelkuruudesta, karkuruudesta, tappiomielialasta tai sabotaasista syytetyn. Vajaan neljän kuukauden sisällä sodan syttymisestä teloitettiin kaikkiaan 10 201 puna-armeijan sotilasta, heistä 3321 näytösluontoisesti oman yksikön edessä. Koko sodan aikana teloitettuja oli noin 217 000 – parinkymmenen divisioonan verran. Elokuussa 1941 annetussa käskyssä No. 270 vangiksi antautuminen määriteltiin rikokseksi ja sotavangeiksi jääneiden perheille määrättiin rangaistus, joka rivisotilaiden omaisille oli valtion avustuksien menetys ja upseerien omaisille pidätys.

Mutta samalla alkoi näkyä merkkejä todellisuudentajun palaamisesta. Ensimmäisen julkisen puheensa sodan syttymisen jälkeen Stalin piti radiossa 3. heinäkuuta 1941. Siinä hän puhutteli neuvostokansalaisia tavanomaisen ”toverien” lisäksi ”veljiksi ja sisariksi” ja ”ystäviksi”. Hän teki selväksi, että tilanne oli vakava, että oli kyse elämästä ja kuolemasta. Lokakuussa, kun puoluevirkailijat pakenivat kiireen vilkkaa Saksalaisten uhkaamasta Moskovasta, Stalin päätti jäädä kaupunkiin. Politbyroon äimistykseksi hän vieläpä vaati, että perinteinen vallankumouksen vuosipäivän paraati Punaisella torilla oli järjestettävä tukalasta tilanteesta huolimatta, ja otti sen vastaan lumipyryssä seisten. Hän oli tajunnut, että sodan voittaakseen piti lähentyä kansaa ja valaa siihen uskoa henkilökohtaisella esimerkillä. Lisäksi hän ymmärsi, että tavallinen venäläinen tuskin panisi henkeään alttiiksi marxilaisten iskulauseiden puolesta. Propagandassa alettiin puhua isänmaasta ja pyhästä sodasta, myöhemmin kirkkoja avattiin jälleen ja hallitus solmi suhteet ortodoksisen kirkon johtoon.

Vuoden 1942 loppupuolella Stalin alkoi myös lieventää primitiivisen ankaria menetelmiään sodanjohdossa. Hän alkoi kuunnella enemmän kenraalejaan ja antoi näille laajemman itsenäisen päätäntävallan. Hän lakkautti komissaarijärjestelmän armeijassa ja lopetti mielivaltaiset teloitukset. Hän palautti tsaarinaikaiset sotilasarvot ja siirsi syrjään Klim Vorošilovin kaltaiset sisällissodan taktiikoihin jämähtäneet sotilasjohtajat. Käytännössä Stalin siis ryhtyi parhaansa mukaan korjaamaan niitä suunnattomia vaurioita, jotka hän oli aiheuttanut muutamaa vuotta aiemmin puna-armeijaa puhdistaessaan.

Mikä hätkähdyttävintä, Stalin myönsi sodan aikana epäsuorasti, että suuret puhdistukset olivat perustuneet tekaistuille syytteille. Näin tapahtui jo ensimmäisten viikkojen aikana. Kun kenraalieversti Dmitri Pavlovin joukot olivat kärsineet massiivisen tappion Minskin suunnalla heinäkuussa 1941, raivostunut Stalin pidätytti Pavlovin. Hän hyväksyi Pavlovin teloituksen, mutta käski poistaa tuomiosta ”kaiken tuon roskan salaliittotoiminnasta”. Saksan hyökkäys oli räjäyttänyt pirstaleiksi hänen luomansa vaihtoehtotodellisuuden, ja alkuhämmennyksen jälkeen hän alkoi asteittain sopeutua reaalimaailmaan. Vielä vuonna 1946, saatuaan Berijalta raportin marsalkka Žukovin ryhtymisestä brittien ja amerikkalaisten vakoojaksi, Stalin kutsui Žukovin puheilleen ja totesi: ”En usko sellaiseen hölynpölyyn.”

Samaan aikaan Hitler puolestaan eristäytyi yhä tiiviimmin ja puuttui yhä useammin kenraaliensa päätöksiin. Hänen julkiset esiintymisensä harvenivat jyrkästi vuoden 1942 jälkeen ja ne suunnattiin lähinnä pienelle valikoidulle yleisölle. Hän raivosi huonojen uutisten tuojille, erotti ja nimitti sotilaskomentajia hetken mielijohteesta. Hitler sulkeutui Itä-Preussin ja sittemmin Berliinin bunkkeriinsa, ja heinäkuun 1944 attentaatin jälkeen hän alkoi nimittää poliittisia upseereja valvomaan armeijan päämajoja. Mitä huonommin sota Hitlerin kannalta meni, sitä enemmän hän toimi niin kuin Stalin oli toiminut sodan alkuvaiheessa. Viimeisinä viikkoinaan hän siirteli kuvitteellisia divisioonia kartalla bunkkerissaan ja määräsi petturien teloituksia. Sota vaihtoi vuosidadan kahden suurimman diktaattorin osat ja kuljetti heitä vastakkaisiin suuntiin.

Stalinin taipumus nähdä vihollisia kaikkialla ei kuitenkaan kadonnut. Se suuntautui väliaikaisesti toisaalle. Ensin hänen epäluulonsa kohdistui Saksan miehittämien alueiden väestöön. Kymmenet miljoonat neuvostokansalaiset olivat eläneet natsien miehityshallinnon alaisina, eivätkä kaikki heistä suinkaan olleet ruvenneet partisaaneiksi. Osa oli ryhtynyt yhteistoimintaan joko pakosta tai vapaaehtoisesti, useimmat olivat vain yrittäneet selviytyä hengissä päivästä toiseen. Kun nämä alueet vapautettiin vuosina 1943-44 miehityksestä, niiden asukkaat luokiteltiin ”epäilyttäviksi”. Epäilyttävien joukossa oli kokonaisia kansoja: muiden muassa kalmukit, tšetšeenit, inguušit, Krimin tataarit pakkosiirrettiin uusille asuinsijoille. Pelkästään tšetšeenien ja inguušien karkottamiseksi toteutetun operaatio Linssin yhteydessä kuoli parisataatuhatta ihmistä, neljännes tai kolmannes koko populaatiosta. Jo puhdistusten aikana etnistä terroria oli kohdistettu muun muassa puolalaisiin, suomalaisiin ja Volgan saksalaisiin, ja se oli toiminut eräänlaisena kenraaliharjoituksena näille laajemmille ja perusteellisemmille operaatioille. Hruštšov väitti myöhemmin, että Stalin olisi sodan jälkeen halunnut pakkosiirtää myös ukrainalaiset, olihan heidän keskuudessaan ilmennyt laajaa yhteistyöhalukkuutta saksalaisten kanssa ja heidän joukostaan oli värvätty kokonainen galitsialainen SS-divisioona. Mutta lähes 40 miljoonaa ukrainalaista oli liikaa jopa Stalinille.

Sodan päättyminen antoi uutta aihetta epäilyksille. Kotiin palasi miljoonia sotilaita, jotka olivat ensimmäistä kertaa elämässään nähneet elämää Neuvostoliiton rajojen ulkopuolella. Monia oli järkyttänyt kapitalistimaiden korkea elintaso, joka poikkesi tyystin siitä mitä propaganda oli kertonut heille. Kolhoositalonpojat olivat nähneet vauraita maatiloja ja kauppojen täysiä näyteikkunoita. Stalinin ote kansalaisten todellisuudesta alkoi lipsua, kun sotilaat olivat omin silmin kurkistaneet virallisen totuuden ulkopuolelle ja kertoivat havainnoistaan muille. Kenties alkaisi kuulua vaatimuksia uudistuksista, kenties ne kävisivät sävyltään vihaisiksi.

Välittömästi sodan jälkeen Stalin oli puhunut joissakin lausunnoissaan hallituksen vuosina 1941-42 tekemistä virheistä ja kiittänyt kansaa siitä, että se oli kaikesta huolimatta pysynyt uskollisena. Hän sai katua avomielisyyttään, kun tiedusteluorganisaatiot raportoivat yleistyneistä keskusteluista, joissa sotaa pohdittiin kriittiseen sävyyn. Oli palattava taaksepäin ja otettava todellisuus jälleen haltuun, palautettava Neuvostoliitto johtajansa peilikuvaksi.

Stalin aloitti lanseeraamalla virallisen version vuosien 1941-45 sotilashistoriasta. Alkuvuosien massiiviset tappiot ja aluemenetykset eivät olleet hänen oman epäpätevyytensä aiheuttama katastrofi, vaan pelkkää valmistelua tulevia vastaiskuja varten. ”Perääntyminen on tietyissä epäedullisissa olosuhteissa yhtä sallittu taistelumuoto kuin hyökkäys”, hän kirjoitti vuonna 1946 sotilasakatemian johtajalle J. A. Razinille. Kommentti oli absurdi, sillä juuri hän oli aiheuttanut sodan alussa monien joukko-osastojen tuhon kieltämällä niitä perääntymästä. Mutta tällä tavoin Stalin alkoi rakentaa uudelleen ideaalikuvaa itsestään. Oli kitkettävä idullaan oleva vaarallinen vaikutelma miehestä, joka vallastaan huolimatta oli erehtyväinen ihminen, ja palautettava teräsmies, jonka virheetkin olivat todellisuudessa nerokkaita strategisia siirtoja.

Vaarana oli myös kansan sortuminen alemmuudentuntoon. Saksalla oli sodan alussa ollut selvästi parempia kenraaleja kuin se hännystelijöiden joukko, jonka Stalin oli puna-armeijan puhdistuksen jälkeen nostanut johtoon. Vielä sotaonnen käännyttyäkin saksalaiset olivat tuoneet rintamalle uusia huippuluokan panssarivaunuja. Länsiliittoutuneiden strategiset pommitusilmavoimat olivat tuhovoimaisemmat kuin mikään, mitä Neuvostoliiton konesuunnittelijat olivat saaneet aikaan. Arka paikka oli myös amerikkalaisten lend-lease -apu, jonka myötä Neuvostoliitto sai valtavat määrät länsivalmisteisia kuorma-autoja ja muuta kuljetuskalustoa, lentokoneita, panssarivaunuja, raaka-aineita, polttoaineita, räjähdysaineita ja niin edelleen. Ilman näitä toimituksia Neuvostoliiton voitto Saksasta olisi vähintäänkin ollut rajallisempi.

Niinpä Stalin aloitti kampanjan ”ulkomaalaisille nöyristelyä” ja ylipäätään kaikkia ulkomaalaisia vaikutteita vastaan. Sen varhaisia ilmentymiä oli kulttuuripolitiikasta vastaavan ideologin Andrei Ždanovin mukaan nimetty ”Ždanovin doktriini”, jossa suuri osa aikalaistaiteesta ja -kirjallisuudesta tuomittiin ulkomaisia suuntauksia apinoivaksi ”kosmopoliittisuudeksi”. Kirjallisuuskriitikot, jotka löysivät venäläisistä klassikoista vaikutteita Molièrelta tai Byronilta, saivat kuulla kunniansa. Samaan aikaan perustettiin ”kunniatuomioistuimia”, joissa tutkittiin sivistyneistöön kuuluvien puolueen jäsenten neuvostopatriotismin vastaisia toimia. Tuomio ei johtanut teloitukseen tai vankeuteen, mutta päätti tuomitun uran.

Pietari Suuren ihailustaan huolimatta Stalin katsoi Pietarin tehneen merkittävän virheen apinoimalla länsimaita. Kremlissä toukokuussa 1947 pitämällään vastaanotolla hän selitti neuvostokirjailijoille Aleksandr Fadejeville, Konstantin Simonoville ja Boris Gorbatoville, että Pietari suuren potemalla kansallisella alemmuuskompleksilla oli ollut nykyhetkeen ulottuvat kielteiset seuraukset:

Tämä takapajuinen traditio ulottuu Pietari Suureen saakka. Pietarilla oli hyviä ajatuksia, mutta liian moni saksalainen sai hänen aikanaan korkean aseman; se oli saksalaisten edessä matelemisen aikaa. Katsokaa vaikka, kuinka vaikea Lomonosovin[1700-luvun venäläisen tiedemiehen. – T. H.] oli hengittää, kuinka vaikea hänen oli saada töitä. Ensin olivat saksalaiset, sitten tulivat ranskalaiset. Jatkuvaa matelua ulkomaalaisten edessä, paskojen edessä.

Timo Häkäisen ”Stalin

Stalin luonnollisesti katsoi olevansa se johtaja, joka viimein lopettaisi älymystöä riivaavan länteen kumartelun ja palauttaisi venäläisyyden sille kuuluvaan arvoon.

Kansallisen itsetunnon kohottamiskampanja saavutti lopulta tolkuttomat mittasuhteet, kun höyrykone, sähkölamppu, radio ja milloin mikäkin teknologinen keksintö julistettiin alkujaan venäläisten tekemäksi. Samaa tahtia Neuvostoliiton ja lännen välien kiristymisen kanssa Stalin palasi vanhaan paranoidiin, suuruudenhulluun ja eristyneeseen mielenmaisemaansa ja veti perässään koko Neuvostoliiton. Mutta kyse ei ollut vain hänen henkilökohtaisesta psykopatologiastaan. Isovenäläisen itsevaltiuden pitkä perinne, joka oli ollut Stalinin valtakauden keskeisiä osia sen alusta saakka, piirtyi esiin entistä terävämpänä.

–

Timo Hännikäisen ”Stalinin muotokuva” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–