Pimeyden ytimessä

SAMUEL T. FRANCIS (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Samuel T. Francis (1947-2005) oli yhdysvaltalainen politiikan teoreetikko. Hänet tunnetaan erityisesti postuumisti julkaistusta teoksestaan ”Leaviathan and Its Enemies” (2016), jonka ajatuksia Tenho Kiiskinen on käsitellyt Sarastuksessa. Vähemmän tunnettua on, että Francis oli myös H. P. Lovecraftin tuotannon harras ihailija. Oheinen kirjoitus käsittelee Lovecraftia ja S. T. Joshin laajaa Lovecraft-elämäkertaa. Se on alkujaan ilmestynyt Chronicles Magazinessa toukokuussa 1997.

–

S. T. Joshi aloittaa mammuttimaisen Howard Phillips Lovecraft -elämäkertansa lainaamalla Lovecraftin vastausta fanille, joka ehdotti tälle omaelämäkerran kirjoittamista. Lovecraftin koko elämää leimanneen lähes patologisen vaatimattomuuden mukaisesti hän tuhati: ”Sama kuin kirjoittaisi pöyhkeilevän yksityiskohtaisen kahdeksanosaisen elämäkerran voileivänmyyjästä tai hissipojasta.” Jos jokin tietty teema kulkee läpi Lovecraftin mittavan kirjeenvaihdon, niin se, että hän ei koskaan elätellyt kuvitelmia, että hänen huomaamaton elämänsä kelpaisi kirjan aiheeksi tai että hänen kirjoittamansa yliluonnolliset kauhukertomukset, joihin hänen nykyinen maineensa perustuu, olisivat olleet lukemisen arvoisia. On sekä onni että onnettomuus, että ne jotka onnistuivat muuttamaan H. P. Lovecraftin kultiksi (ja joissakin tapauksissa lähes uskonnoksi), eivät ole olleet samaa mieltä.

Lovecraft syntyi vanhaan rapistuvaan ylemmän keskiluokan uusenglantilaiseen sukuun Rhode Islandilla vuonna 1890 ja eli, tai pikemminkin kärsi, pelkistä epäonnistumisista koostuvan elämän ja kirjallisen uran. Hänen isänsä, ammatiltaan kauppamatkustaja, kuoli paikallisessa mielisairaalassa todennäköisesti syfilikseen pojan ollessa kahdeksanvuotias. Äiti tukahdutti poikaa omistushaluisella ja rampauttavalla huolenpidolla ja pyrki herkeämättä sitomaan hänet itseensä hokemalla, että hän oli ”kaamea”. Äiti kuoli samassa mielisairaalassa vuonna 1921, oltuaan suljettuna sinne kahden vuoden ajan. Perhe oli taloudellisesti riippuvainen isoisän liiketoimista ja joutui Lovecraftin lapsuusvuosina muuttamaan kotoaan paljon vaatimattomampaan asuntoon kun liiketoimet kuihtuivat. Lovecraft kärsi varhaisesta nuoruudesta saakka painajaisista, makaabereista unista ja ”hermoheikosta luonteesta”, ei koskaan valmistunut high schoolista ja astui aikuisuuteen eristäytyvänä ja neuroottisena nuorena miehenä, täysin kyvyttömänä tienaamaan oman elantonsa ja täysin haluttomana edes yrittämään.

Lovecraft oli jonkinlainen ihmelapsi, joka käänsi Ovidiusta herooisiksi kupleteiksi 10- tai 12-vuotiaana, ja kehitti oman sisäisen maailmansa korvikkeeksi sille, johon hän oli kyvytön tai haluton osallistumaan. Lapsena ja nuorukaisena hän ei pelkästään uppoutunut 1700-luvun englantilaiseen ja antiikin Rooman kirjallisuuteen ja historiaan, vaan hankki myös vakuuttavaa asiantuntemusta tähtitieteen ja kemian aloilta. Hän kirjoitti jo varhain sanomalehtikolumneja tähtitieteestä ja suunnitteli uraa tähtitieteilijänä, mutta matemaattisten kykyjen puute ja high schoolin jääminen kesken romuttivat hänen suunnitelmansa. Lovecraft siirtyi harrastelijajournalismin pariin, sepitti kammottavan huonoja runoja jotka olivat yleensä lähinnä nokkelia jäljitelmiä hänen ihailemiensa 1700-luvun mestarien teoksista, ja päätyi lopulta kirjoittamaan novelleja jotka perustuivat hänen painajaisiinsa ja olivat paljon velkaa hänen nuoruuden esikuvalleen Edgar Allan Poelle. 1920-luvulla syntyivät pienet kansalliset markkinat populaarikirjallisuuden lajille, jota sanottiin ”yliluonnolliseksi kauhuksi” tai ”oudoksi fiktioksi”, ja ne keskittyivät myöhemmin legendaarisen maineen saavuttaneeseen Weird Tales -lehteen.

Lovecraft julkaisi säännöllisesti Weird Talesissa ja muissa samankaltaisissa tuon ajan pulp-lehdissä, ja on pääosin hänen ansiotaan että nuo lehdet muistetaan yhä. Mutta niidenkin palstoilla hän oli ulkopuolinen. Weird Talesin eksentrinen, rahanahne ja paljolti epäpätevä päätoimittaja Farnsworth Wright hylkäsi monta hänen tarinaansa, eivätkä Lovecraftin huomattavan omaperäiset kauhukertomukset tosiaan vain sopineet Wrightin ja muiden päätoimittajien edellyttämiin kaavoihin.

Vuonna 1924 Lovecraft meni naimisiin Sonia Greenen kanssa, mutta avioliitossa hän epäonnistui myös. Kykenemättä löytämään New Yorkista työtä joka olisi elättänyt heidät molemmat, hän eli muotisuunnittelijana työskentelevän vaimonsa tuloilla. Se ei koskaan miellyttänyt Lovecraftia, kuten ei naimisissa olokaan, ja vuonna 1929 hän vaati eroa. Köyhyyteen vajonneena – ajoittain hän oli lähes nälkäkuoleman partaalla – hän palasi rakkaaseen Providenceensa ja muutti asumaan tätinsä, ainoan elossa olevan sukulaisensa luo. Hän sai hädin tuskin elantonsa kokoon haamukirjoittamalla kertomuksia, artikkeleita ja silloin tällöin kirjankin muille ”kirjailijoille”. Lovecraftia olivat poikavuosista saakka vaivanneet monenlaiset terveysongelmat, hän ei kestänyt alhaisia lämpötiloja vaipumatta tajuttomuuteen, ja hän noudatti ruokavaliota joka hänen omien laskelmiensa mukaan maksoi 30 senttiä päivässä. Hän sairastui 46-vuotiaana sekä munuaistulehdukseen että suolistosyöpään ja kuoli Providencessa vuonna 1937. Vain seitsemän ihmistä osallistui hänen hautajaisiinsa, ja hänen kuollessaan korkeintaan tuhat lukijaa tiesi hänen nimensä. Kuitenkin, jos hän olisi elänyt vain viisikin vuotta kauemmin, hänestä olisi luultavasti tullut maailmankuulu ja lopulta rikas. Lovecraftin teoksia alettiin painattaa melkein heti hänen kuoltuaan, ja 1960-luvun lopulla hänestä alkoi kehittyä jonkinlainen kulttihahmo. Nykyään saatavilla ovat paitsi kaikki hänen kertomuksensa ja pienoisromaaninsa, myös viisiosainen kokoelma kirjeitä sekä laaja valikoima ”sekalaisia kirjoituksia” ovat saatavilla, ja ainakin kertomukset myyvät koko ajan hyvin. Hänen faninsa ja ystävänsä ovat julkaisseet useita elämäkerrallisia selontekoja ja muistelmia hänestä, ainakin kaksi lehteä keskittyy käsittelemään yksinomaan hänen elämäänsä ja tuotantoaan (toinen niistä on ilmeisesti vakavahenkinen kirjallinen aikakauslehti) ja hänestä on ilmestynyt kaksi laajaa elämäkertaa (mukaanlukien Joshin kirjoittama).

Lovecraftin novellien pohjalta on tehty useita elokuvia, ja teksteistä ovat ottaneet vaikutteita jotkut 1900-luvun jälkipuoliskon keskeiset kirjailijat kuten Jorge Luis Borges ja Umberto Eco, ja kokonainen yliluonnollisen kauhufiktion koulukunta on ottanut perustakseen ”Cthulhu-mytologian”, jonka hän kehitti omien tarinoidensa pohjalta. Brownin yliopistolla järjestettiin akateeminen konferenssi hänen syntymänsä satavuotispäivänä, ja hänestä ja hänen tuotannostaan on julkaistu useita monografioita. Lovecraft itse on ilmaantunut henkilöhahmoksi moniin tieteis- ja fantasiaromaaneihin sekä sarjakuviin. Hänen kertomuksistaan on tehty roolipeli ja 1970-luvulla vaikutti H. P. Lovecraft -niminen rockyhtye. Ja vuonna 1996 jotkut Lovecraft-fanit jopa järjestivät yhdelle hänen keskeisistä arkkihirviöistään presidentinvaalikampanjan, jonka tunnuslause kuului: ”Cthulhu presidentiksi – miksi valita pienempi paha?”

Lovecraft on siis kehittynyt myytiksi, ja suuri osa siitä mitä hänestä on kirjoitettu on yhtä myyttistä kuin hänen luomansa hirviöt ja makaaberit hahmot. Hänen persoonansa eksentrisyys ja hänen vielä erikoisemmat filosofiset ja poliittiset käsityksensä – hän oli samanaikaisesti sekä militantti ateisti ja ”mekanistinen materialisti” että jyrkkä taantumuksellinen ja rasisti, joka ihaili kiihkeästi niin Franklin Rooseveltia kuin Hitleriä ja Mussolinia – vain vahvistavat myyttiä. Samalla tuhannet hänen elämänsä aikana kirjoittamat kirjeet (viidessä osassa julkaistu kirjevalikoima on raskaasti editoitu ja supistettu ja edustaa vain pientä osaa kaikesta kirjeenvaihdosta) tekevät hänen elämästään ja mielestään vaikeasti sulatettavan, etenkin älymystölle, joka väheksyy sekä hänen valitsemaansa kirjallisuudenlajia että hänen ajatuksiaan. Jotkut kriitikot ovat nostaneet hänen kirjallisen tuotantonsa Poen rinnalle, toiset ohittavat sen roskana. Jotkut pitävät häntä vakavana ajattelijana ja estetiikan teoreetikkona, toiset pelkkänä sekopäänä ja katkerana neurootikkona. Häntä on pidetty lähes jumalana – ja juuri sellaisena voileivänmyyjänä tai hissipoikana jollaisena hän itseäänkin piti.

Joshin elämäkerran ehdottomasti suurin ansio on siinä, että se ottaa Lovecraftin vakavasti – ehkä liiankin vakavasti – muttei pidä häntä jumalana. Joshi käyttää paljon aikaa Lovecraftin filosofisten näkemysten tarkasteluun ja selittämiseen, osoittaakseen niiden merkityksen hänen tuotantonsa kannalta, mutta on armoton arvioidessaan Lovecraftin kehnoimpia kirjoituksia. Samalla hän nostaa monet Lovecraftin keskeiset kertomukset kauhukirjallisuuden mestariteoksiksi, mitä ne ovatkin, ja välttää huolellisesti ajautumasta Lovecraftin elämän vähemmän tunnettuja alueita koskevaan spekulaatioon tai käärimästä hänen erikoislaatuista persoonallisuuttaan psykologisointiin, joka on tyypillistä varsinkin tieteiskirjailija L. Sprague de Campin Lovecraft-elämäkerralle. Lovecraftin varhaisia novelleja vaivaa pääosin monisanaisuus ja ilmiö, jota kriitikot ovat nimittäneet adjektiivitaudiksi – liiallinen luottamus adjektiiveihin kuvatessa hirvittävää, kaameaa, kauhistuttavaa, karmaisevaa, hyytävää jne.

Lisäksi Lovecraftin henkilökuvaus on kehnoa kaikissa hänen kertomuksissaan; itse asiassa varsinaisia henkilöhahmoja ei ole juuri lainkaan. Lovecraftin päähenkilöt ovat yleensä kirjoittajan itsensä huonosti naamioituja kaksoisolentoja, hyvästä suvusta polveutuvia oppineita poikamiehiä, jotka kohtaavat yliluonnollisia ilmiöitä ja päätyvät yleensä hirvittävään, kaameaan, kauhistuttavaan, karmaisevaan ja hyytävään kuolemaan tai vähintäänkin hulluuteen. Naispuolisia henkilöhahmoja ei ole käytännössä lainkaan, tarinankehittelyä on niukasti (Lovecraftin tarinat koostuvat usein päiväkirjoista, kirjeistä ja asiakirjoista, joiden varaan juoni rakentuu), dialogia vielä vähemmän, ja kertomuksiin on sijoitettu paljon raskassoutuista pohdintaa siitä, miten maailmankaikkeus ei todellisuudessa ole niin mukava tai siisti kuin tavalliset kuolevaiset mielellään kuvittelevat.

Lovecraftin kertomusten kivijalka, jota hän kehitteli pitkin uraansa mutta keskittyneimmin 1920-luvulla, on edellä mainittu Cthulhu-mytologia, joka terminä viittaa erilaisiin fiktiivisiin paikkoihin Uudessa Englannissa (Arkham, Miskatonicin yliopisto) ja erilaisiin yliluonnollisiin tai pikemminkin maapallon ulkopuolisiin olentoihin, joita kutsutaan ”Suuriksi Muinaisiksi”. Lovecraftin kirjallisessa kosmologiassa Suuret Muinaiset – Cthulhu, Yog-Sothoth, Nyarlathotep, Azathoth ja muut, joiden nimet perustuvat löyhästi tunnettuun mytologiaan ja filologiaan – hallitsivat maapalloa miljoonia vuosia sitten. Ne ovat kaamean näköisiä (usein ne muistuttavat valtavia epämuotoisia hyönteisiä, joissa on matelijoiden ja äyriäisten piirteitä) mutta niiden äly ja voimat ovat yli-inhimilliset, ne ovat ihmisille vihamielisiä ja ne voidaan herättää, elvyttää tai kutsua eräänlaisen mustan magian avulla, jonka harvat tuntevat ja jota harjoittavat vain lajistaan huonontuneet (yleensä ei-valkoiset). Menetelmät Muinaisten kutsumiseen löytyvät erilaisista ikivanhoista kirjoista, jotka nekin ovat Lovecraftin keksintöä, erityisesti Necronomiconista, jonka on kirjoittanut ”hullu arabi Abdul Alhazred” 700-luvulla ja josta on jäljellä enää viisi kappaletta (joista yksi löytyy sopivasti Miskatonicin yliopiston kirjastosta). Mutta Suurten Muinaisten kutsujat joutuvat yleensä niiden tuhoamiksi, ja nekin, jotka ovat vain tietoisia niiden olemassaolosta, suistuvat tavallisesti hulluuteen.

Tarinat, joissa Lovecraft kehitteli Cthulhu-mytologiaa paneutuneimmin, kuuluvat hänen parhaimpiinsa ja kypsimpiinsä, ja vaikka hänen tyylinsä heikkoudet näkyvät niissäkin, miljöönsä ja tunnelmansa puolesta ne ovat todellisia helmiä. Niitä elävöittää Lovecraftin perusteellinen tuntemus Uuden Englannin historiasta, maantieteestä, arkkitehtuurista ja muinaisuudesta, ne on kirjoitettu säästeliääseen tyyliin ja ne välittävät tehokkaasti sen mitä Lovecraft halusi välittää. Joshi on oikeassa väittäessään, että Lovecraftia ei pitäisi moittia henkilökuvauksen ja juonen laiminlyömisestä, sillä ne molemmat olisivat heikentäneet kertomusten varsinaista tehoa. Lovecraftin tarinoissa keskeisiä eivät ole henkilöt tai heidän tekemisensä, vaan itse lovecraftilainen kosmos ja sitä asuttavat olennot tai voimat.

Lovecraftin poikavuosien kiinnostus tiedettä kohtaan vieraannutti hänet kristinuskosta ja vakiinnutti maailmankatsomuksen, jonka Joshi tietääkseni ensimmäisenä tunnistaa moderniksi versioksi epikurolaisuudesta – kosmologiasta, joka tunnustaa vain materian ja liikkeen olemassaolon ja hylkää käsityksen, että maailmankaikkeudella olisi jokin tarkoitus tai suunta. Lovecraft luultavasti omaksui epikurolaisuutensa roomalaiselta runoilija Lucretiukselta, jota hän saattoi lukea alkukielellä, mutta hän myös muokkasi maailmankatsomustaan koko elämänsä ajan ja yritti huomioida siinä Einsteinin teoriat ja kvanttifysiikan niiden tultua yleiseen tietoisuuteen 1920-luvulla. Juuri maailmankaikkeuden tarkoituksettomuus piilee Lovecraftin lähes pakkomielteisen konservatiivisuuden ytimessä. Kuten hän kirjoitti esseessään vuonna 1926:

Maailma, elämä ja tuntemamme universumi ovat vain ohi lipuva pilvi – eilen sitä ei ollut, ja huomenna se unohdetaan. Millään ei ole väliä – kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu elektronien, atomien ja molekyylien vuorovaikutuksen seurauksena, perusolemuksen mukaisten kaavojen mukaan. (…) Kaikki on harhaa, tyhjyyttä, ei-mitään – mutta mitä väliä sillä on? Meillä on vain illuusiomme, joten teeskennelkäämme että tarraudumme niihin; ne lainaavat dramaattisia arvoja ja lohdullisia tarkoituksenmukaisuuden aistimuksia asioille, jotka todellisuudessa ovat arvottomia ja tarkoituksettomia. Ihminen voi vain jolkottaa leppoisasti ja kyynisesti eteenpäin, perimän ja ympäristön hänelle suomien keinotekoisten mittapuiden ja perinteiden mukaisesti. Viime kädessä hän saa tyydytyksensä pysymisestä uskollisena sellaisille asioille.

Tämä hieman surumielinen uskontunnustus, jota Lovecraft toistuvasti kehitteli esseissään ja varsinkin kirjeissään, oli eräänlainen kainalosauva emotionaaliselle raajarikolle, mutta myös vakaumus, johon hän vakavamielisesti ja älyllisesti kiinnittyi. Muuten hän ei olisi perustellut sitä yhtä huolellisesti tai yrittänyt sovittaa sitä uusimpiin tieteellisiin kehitysaskeliin, jotka näyttivät olevan ristiriidassa sen kanssa. Elämän ja maailmankaikkeuden perimmäisen merkityksettömyyden vuoksi ihminen saattoi löytää ja säilyttää merkityksen vain annettujen sosiaalisten ja kulttuuristen traditioiden sekä niitä varjelevan poliittisen järjestyksen avulla, ja sekä kulttuuri että poliittinen järjestys olivat riippuvaiset ne luoneesta rodusta ja hallitsevasta luokasta.

Lovecraftin rasismi on jatkuva ongelma hänen ihailijoilleen, ja monet heistä käyttävät paljon energiaa ahtaakseen sen sopiviin psykopatologisiin lokeroihin. Lovecraftin jatkuvasti kirjeissään ja usein tarinoissaan ilmaisemaa suvaitsemattomuutta pidetään hänen psyykkisten ongelmiensa ja henkilökohtaisen sopeutumattomuutensa heijastumana. Jostakin syystä kukaan ei näytä haluavan selittää hänen ateismiaan ja materialismiaan millään psykologisella vialla, ja Joshi on virkistävän vapaa kaikesta tavanomaisesta hurskastelusta, vaikka tekeekin selväksi että Lovecraftin mielipiteet rotuasioista ovat hänen mielestään ”mustin tahra hänen luonteessaan”.

Lovecraftin rotunäkemykset tosiaan olivat jyrkkiä jopa aikakaudelle, jolloin julkaistiin Madison Grantin ja Lothrop Stoddardin teokset. New Yorkissa asuessaan hän kirjoitti eräälle ystävälle vaimosa kanssa Bronxiin tekemästään kävelyretkestä: ”Vannon käsi sydämellä, että minut voi ampua ellei jokaisesta neljästä vastaantulijasta kolme – ei, yhdeksän jokaisesta kymmenestä – ollut velttoja, haisevia, virnuilevia nekruja.” Kuusi vuotta myöhemmin hän kirjoitti: ”[New Yorkin] Väestö on sekarotuinen lauma, jonka näkyvän enemmistön muodostavat vastenmieliset mongolidiset juutalaiset, ja karkeat kasvot ja huonot käytöstavat kuluttavat ihmisen niin loppuun, että sitä tuntee halua motata jokaista näkemäänsä pirun äpärää.” Tässä vain pari painokelpoisemmasta päästä olevaa esimerkkiä näkemyksistä, joita Lovecraft esitti taajaan kirjeissään. Pitää kuitenkin huomauttaa, että hänen ei kertaakaan tiedetä loukanneen tai vahingoittaneen inhoamiaan ihmisiä. Hänen vaimonsa Sonia Greene ja monet hänen läheisistä ystävistään olivat juutalaisia. Vuosikymmeniä Lovecraftin kuoleman jälkeen Sonia yritti väittää, että hänen miehensä antisemitismi oli saanut hänet jättämään tämän, mutta todellisuudessa Lovecraft itse vaati eroa vastoin vaimonsa tahtoa. Kaikkien selontekojen mukaan Lovecraft oli hurmaava, erittäin kohtelias ja ystävällinen mies, loistava keskustelukumppani ja seuramies, oppinut ja nopeaälyinen. Hänen ihailunsa Hitleriä kohtaan näyttää lakanneen hänen kuultuaan natsien väkivaltaisista hyökkäyksistä juutalaisia vastaan.

Vaikka Joshi yrittää väittää, että Lovecraftin rasismilla ei juuri ollut merkitystä hänen kirjallisen tuotantonsa kannalta, se ei aivan pidä paikkaansa. Hän on aivan oikeassa havaitessaan, että ”kosmisismi – kuvaukset pohjattomista kuiluista ajassa ja tilassa sekä ihmisen naurettavasta mitättömyydestä niiden sisällä” on Lovecraftin ajattelun ja tuotannon ydin, ja väittää että ”tämän Lovecraft ilmaisi väkevämmin kuin yksikään kirjailija ennen häntä tai hänen jälkeensä”. (Tämäkään ei välttämättä pidä paikkaansa; Lovecraftin ja Joseph Conradin kosmologian välillä näyttää olevan selvä yhteys.) Lovecraftin kertomusten todellinen kauhu kumpuaa hänen ”kosmisismistaan” – ei Suurten Muinaisten irvokkaasta ulkonäöstä tai niiden kanssa vehkeilevien karmeasta kohtalosta, vaan päähenkilöinä toimivien oppineiden poikamiesten havainnosta, että maailmankaikkeudella ei ole mitään tarkoitusta ja että ihmiskunnan vaalimat tavat, ideat ja arvot ovat vain persoonattomien tai peräti vihamielisten kosmisten voimien varjoleikkiä. Joshi tiivistää Lovecraftin vision: ”Ihmislaji ei ole kosmoksen näyttämön keskipisteessä, eikä kukaan puolusta meitä niitä voimia vastaan, jotka ovat aika ajoin laskeutuneet maan päälle aiheuttamaan tuhoa. Cthulhu-mytologian ’jumalat’ eivät oikeastaan ole jumalia lainkaan, vaan maapallon ulkopuolisia olentoja jotka silloin tällöin leikittelevät ihmisillä omaa etuaan tavoitellakseen.”

Joshi on oikeassa Lovecraftin tuotannon kosmisesta merkitystasosta, mutta paljolti laiminlyö toisen, yhteiskunnallisen merkitystason. Sillä tasolla Lovecraftin kertomukset käsittelevät modernia maailmaa, jossa tradition ja järjestyksen voimat yhteiskunnassa ja maailmankaikkeudessa saavat vastaansa itse moderniuden – ironisesti ”Suuriksi Muinaisiksi” sanottujen muodottomien olentojen hahmossa. Itse asiassa ne ovat ”Suuri Uusia”. Niiden kuvauksiin liittyy usein viittauksia ”Einsteinin fysiikkaan”, ”freudilaiseen psykologiaan”, ”epäeuklidiseen geometriaan” (merkityksetön mutta kiehtova termi), moderniin taiteeseen sekä T. S. Eliotin ja James Joycen tuotantoon. Tarinoiden konfliktit tapahtuvat tyypillisesti jonkin perinteistä järjestystä edustavan hahmon (hyvään uusenglantilaiseen sukuun kuuluvan päähenkilön) ja Suuria Muinaisia sekä niiden tuhoisia voimia mongertaen ja hypähdellen palvovien mongolidi-, levanttilais-, neekeri-, karibialais- ja aasialais”laumojen” välillä.

Kertomuksissaan Lovecraft ei siis pelkästään kehittele ”kosmisismin” logiikkaa paljastamalla ihmisten käsitysten onttouden, vaan dokumentoi muodottoman ja hirviömäisen moderniuden voittoa sivilisaatiosta, jolle Lovecraft itse – eikä ehkä kukaan muu hänen aikanaan – oli uskollinen. Lyhyen elämänsä aikana hän näki luokkansa ja kansansa perinteiden haihtuvan silmiensä edessä, ja niiden myötä kokonaisen sivilisaation, eikä kukaan tuntunut piittaavan eikä edes tajuavan sitä tuhoavien voimien luonnetta. Sen säilyttämiseksi tavallisesti valjastetut keinot – perinteinen kristillisyys, perinteiset taidemuodot, perinteiden etiikka ja politiikka – olivat hyödyttömiä Suurten Muinaisten ja niiden edustamien sekasortoisten voimien pidäkkeetöntä kosmista rynnistystä vastaan.

Lovecraft ei uskonut oman järjestyksensä olevan pelastettavissa, eikä sillä pitkällä aikavälillä ollutkaan merkitystä, joten hän jolkotti leppoisasti ja kyynisesti eteenpäin, yhtenä Amerikan viimeisistä vapaista miehistä, eli elämäänsä niin kuin halusi elää ja niin kuin uusenglantilaisen herrasmiehen hänen mielestään pitikin elää. Hän ajatteli mitä halusi ja kirjoitti mitä halusi, piittaamatta sovinnaisista käsityksistä, aineellisesta menestyksestä tai kuolemattomuudesta. Mutta teeskennellystä piittaamattomuudestaan huolimatta Howard Phillips Lovecraft saavutti lopulta eräänlaisen kuolemattomuuden, sillä hänen klassikkokertomuksiaan luetaan niin kauan kuin kauhukirjallisuutta ylipäätään luetaan. Ja koska ihmisen kauhu keskellä vierasta kosmosta on taiteen kenties vanhin teema, sitä luetaan luultavasti vielä pitkään.

–

Kirjallisuutta:

S. T. Joshi: H. P. Lovecraft. A Life. (Necronomicon Press, 1996)

H. P. Lovecraft: Miscellaneous Writings (Edited by S. T. Joshi. Arkham House, 1995)