Jevgeni Zamjatinin ”Me”

GEORGE ORWELL (suomentanut Timo Hännikäinen)

–

Kirjoitus on George Orwellin Tribune-lehdessä 4.1.1946 arvostelu Jevgeni Zamjatinin romaanista ”Me”. Zamjatinin romaani kuuluu 1900-luvun merkittäviin dystopioihin, ja sillä katsotaan olleen suuri vaikutus Orwellin romaaniin ”Vuonna 1984”. Zamjatin (1884-1937) oli venäläinen kirjailija, joka tuki lokakuun vallankumousta mutta joutui pian ongelmiin bolševikkihallinnon kanssa, koska ei hyväksynyt sen harjoittamaa sensuuria. Maanpakoon vuonna 1931 siirtynyttä Zamjatinia on pidetty Neuvostoliiton ensimmäisenä julkisena toisinajattelijana. ”Me” ilmestyi alkujaan englanninkielisenä käännöksenä New Yorkissa vuonna 1924. Neuvostoliitossa se ilmestyi vasta glasnostin aikaan vuonna 1988. Juhani Konkan suomennos ilmestyi vuonna 1959, ja oheiseen tekstiin sisältyvät sitaatit kirjasta ovat peräisin siitä. Orwellin arvostelu sisältyy käännösvalikoimaan ”Sinä ja atomipommi. Kirjoituksia 1940-luvulta” (2021), joka on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

Useita vuosia sen jälkeen kun kuulin kirjan olemassaolosta, olen viimein saanut käsiini Zamjatinin romaanin Me, joka kuuluu tämän kirjarovioiden ajan kuriositeetteihin. Gleb Struven teoksessa Twenty-Five Years of Soviet Russian Literature sen taustasta kerrotaan seuraavaa.

Zamjatin, joka kuoli Pariisissa vuonna 1937, oli venäläinen romaanikirjailija ja kriitikko, joka julkaisi useita teoksia ennen vallankumousta ja sen jälkeen. Me on kirjoitettu vuonna 1923, ja vaikkei se kerro Venäjästä eikä siinä ole suoria viittauksia oman aikansa politiikkaan – se on 2500-luvulle sijoittuva fantasia – sitä kieltäydyttiin julkaisemasta ideologisin perustein. Käsikirjoitus salakuljetettiin ulkomaille ja kirja on ilmestynyt englanniksi, ranskaksi ja tšekiksi, muttei koskaan venäjäksi. Englanninkielinen käännös julkaistiin Yhdysvalloissa, enkä ole koskaan onnistunut hankkimaan sitä, mutta ranskankielistä käännöstä (nimeltään Nous autres) on liikkeellä ja olen viimein saanut lainaksi kappaleen. Sikäli kuin kykenen arvioimaan, se ei ole ensiluokkainen kirja, mutta ehdottoman epätavallinen se on, ja on hämmästyttävää ettei yhdelläkään englantilaisella kustantajalla ole ollut riittävästi liikemiesvainua julkaista sitä.

Ensimmäinen Zamjatinin romaanissa välittömästi havaittava seikka, johon ei uskoakseni ole aiemmin kiinnitetty huomiota, on se, että Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma on sille velkaa. Molemmat kirjat käsittelevät primitiivisen ihmisluonnon kapinaa rationaalista, mekanisoitua, tuskatonta maailmaa vastaan, ja molemmat sijoittuvat noin kuudensadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Kirjojen tunnelma on samankaltainen ja karkeasti ottaen niissä kuvataan samankaltaista yhteiskuntaa, joskin Huxleyn kirja on epäpoliittisempi ja ottaa aineksensa pikemminkin viime aikojen biologisista ja psykologisista teorioista.

Zamjatinin luomalla 2500-luvulla Utopian asukkaat ovat menettäneet yksilöllisyytensä niin täydellisesti, että heidät tunnetaan pelkkinä numerosarjoina. He asuvat lasitaloissa (kirja on kirjoitettu ennen television keksimistä), mikä sallii ”vartijoiden” eli poliittisen poliisin valvoa heitä helpommin. He käyttävät identtisiä univormuja ja ihmisiä kutsutaan joko ”numeroiksi” tai ”unifeiksi” (univormuiksi). He syövät synteettistä ruokaa ja viettävät tavallisesti vapaa-aikansa marssimalla neljän hengen ryhmissä Ainoan Valtion kansallishymnin soidessa kovaäänisistä. Säädetyin väliajoin heidän sallitaan yhden tunnin ajaksi (aikaa sanotaan ”seksitunniksi”) laskea verhot lasiasuntojensa ympärille. Avioliittoa ei tietenkään ole, vaikka sukupuolielämä ei näytäkään olevan täysin summittaista. Rakastelua varten jokaisella on eräänlainen kuponkivihko, jossa on vaaleanpunaiset lehdet, ja partneri jonka kanssa seksitunti vietetään allekirjoittaa kupongin kantalipukkeen. Ainoaa Valtiota hallitsee Hyväntekijänä tunnettu hahmo, jonka koko väestö äänestää vuosittain yksimielisesti uudelleen virkaansa. Valtion pääperiaate on, että onnellisuus ja vapaus eivät ole sovitettavissa yhteen. Eedenin puutarhassa ihminen oli onnellinen, mutta typeryyttään hän vaati vapautta ja hänet ajettiin erämaahan. Nyt Ainoa Valtio on palauttanut onnellisuuden viemällä ihmiseltä vapauden.

Tähän saakka yhteneväisyys Uljaan uuden maailman kanssa on silmiinpistävä. Mutta vaikka Zamjatinin kirja on kömpelömmin rakennettu – siinä on varsin heikko ja katkelmallinen juoni, joka on liian monimutkainen tiivistettäväksi – sillä on poliittinen sanoma joka Huxleyn kirjasta puuttuu. Huxleyn kirjassa ”ihmisluonnon” ongelma on tavallaan ratkaistu, sillä se olettaa että syntymää edeltävien hoitojen, huumeiden ja hypnoosin avulla ihmisorganismi voidaan erikoistaa millaiseksi tahansa. Ensiluokkainen tieteellisen työn tekijä on yhtä helppo tuottaa kuin epsilon-luokan puoli-idiootti, ja molemmissa tapauksissa alkukantaisten vaistojen kuten äidinrakkauden tai vapaudenkaipuun jäänteet ovat helposti käsiteltävissä. Ei kuitenkaan käy ilmi, miksi yhteiskunta pitäisi porrastaa niin perusteellisesti. Päämääränä ei ole taloudellinen riisto, mutta sorron ja alistamisen halu ei näytä sekään olevan motiivina. Kirjan maailmassa ei ole vallanhimoa, sadismia tai minkäänlaista kovuutta. Yhteiskunnan huipulla olevilla ei ole erityistä syytä pysytellä siellä, ja vaikka kaikki ovat ontolla tavalla onnellisia, elämästä on tullut niin merkityksetöntä että on vaikea kuvitella sellaisen yhteiskunnan kestävän.

Zamjatinin kirja on kokonaisuudessaan meidän kannaltamme ajankohtaisempi. Kasvatuksesta ja vartijoiden valppaudesta huolimatta monet muinaiset inhimilliset vaistot ovat yhä olemassa. Tarinan kertoja D-503, lahjakas insinööri mutta samalla ankean sovinnainen tyyppi, eräänlainen utopistinen versio brittiläisestä knallipäisestä pikkuvirkamiehestä, kauhistuu vähän väliä atavistisia impulsseja, jotka ottavat hänet valtaansa. Hän rakastuu (mikä on tietenkin lainvastaista) erääseen I-330:een, joka kuuluu maanalaiseen vastarintaliikkeeseen ja onnistuu houkuttelemaan hänet mukaan kapinaan. Kun kapina alkaa, käy ilmi että Hyväntekijän vihollisia onkin melko paljon, ja silloin kun nämä ihmiset eivät suunnittele vallankumousta, he heittäytyvät suljettujen verhojen takana tupakoinnin ja alkoholin kaltaisiin paheisiin. D-503 pelastuu lopulta oman mielettömyytensä seurauksilta. Viranomaiset julistavat saaneensa selville äskettäisten levottomuuksien syyn: osa ihmisistä kärsii sairaudesta nimeltä mielikuvitus. Mielikuvitusta ylläpitävä hermokeskus on nyt paikannettu ja sairaus voidaan parantaa röntgenhoidolla. D-503 käy hoidon läpi, minkä jälkeen hänen on helppo tehdä se, minkä hän on aina tiennyt velvollisuudekseen – kavaltaa rikoskumppaninsa poliisille. Täydellisen tyynenä hän katselee kuinka I-330:tä kidutetaan paineilmalla lasikellon alla:

Hän katseli minuun takertuen lujasti käsillään tuolin sivunojiin – ja katselikin niin kauan, kunnes silmät sulkeutuivat kokonaan. Sen jälkeen hänet vedettiin esiin, palautettiin elektroidien avulla nopeasti tajuihinsa ja vietiin jälleen istumaan Kellon alle. Tämä toistui kolme kertaa, mutta yhtä kaikki hän ei virkkanut sanaakaan.

Toiset, jotka oli tuotu saman naisen mukana, osoittautuivat auliimmiksi, monet rupesivat puhumaan jo heti ensimmäisellä kerralla. Huomenna he kaikki nousevat ylös Hyväntekijän Koneen portaita.

Hyväntekijän Kone on giljotiini. Zamjatinin utopiassa on paljon teloituksia. Ne tapahtuvat julkisesti, Hyvätekijän läsnäollessa, ja niiden yhteydessä viralliset runoilijat lausuvat voitokkaita oodeja. Giljotiini ei tietenkään ole tuntemamme kömpelö vanha laite vaan paljon kehittyneempi malli, joka kirjaimellisesti likvidoi uhrinsa, muuttaa hänet savupilveksi ja lammikoksi kirkasta vettä. Teloitus on itse asiassa ihmisuhraus, ja sitä kuvaava kohtaus synnyttää tarkoituksellisen mielikuvan julmista muinaisista orjayhteiskunnista. Juuri tämä totalitarismin irrationaalisen puolen – ihmisuhrien, itsetarkoituksellisen julmuuden, jumalallisen johtajan palvonnan – intuitiivinen tajuaminen tekee Zamjatinin kirjasta paremman kuin Huxleyn kirja.

On helppo ymmärtää, miksi kirjaa ei suostuttu julkaisemaan. Seuraava keskustelu (olen lyhentänyt sitä hieman) D-503:n ja I-330:n välillä olisi yksistään riittänyt saamaan punakynät liikkeelle:

”Eikö sinulle ole selvää; teidän hankkeennehan on samaa kuin vallankumous!”

”Niin, vallankumous! Ja miksi se olisi tolkutonta?”

”Tolkutonta sen vuoksi, että vallankumousta ei voi olla, sen vuoksi, että meidän vallankumouksemme oli viimeinen. Minkäänlaisia uusia vallankumouksia ei voi enää tulla. Sehän on tunnettua jokaiselle koululaisellekin…”

”Rakkaani, sinä olet matemaatikko. Niinpä mainitse minulle viimeinen luku.”

”Minä… minä en ymmärrä; mikä viimeinen?”

”No, viimeinen, korkein, kaikkein suurin.”

”Mutta sehän on järjetöntä. Jos lukujen määrä on loputon, niin minkä viimeisen sinä haluat?”

”Entä missä viimeisessä vallankumouksessa sinä haluat pysyä kiinni?”

Muitakin samankaltaisia katkelmia löytyy. Voi kuitenkin olla, ettei Zamjatin tarkoittanut neuvostovaltaa satiirinsa varsinaiseksi kohteeksi. Hän kirjoitti Leninin kuoleman aikoihin eikä voinut ennustaa Stalinin diktatuuria, ja vuoden 1923 Venäjällä olot olivat sellaiset, ettei kukaan olisi noussut kapinaan liiallisen turvallisuuden ja mukavuuden takia. Zamjatin ei näytä pitävän kohteenaan mitään tiettyä valtiota vaan teollisen sivilisaation piileviä päämääriä. En ole lukenut hänen muita kirjojaan, mutta Gleb Struven mukaan hän vietti useita vuosia Englannissa ja kirjoitti joitakin pistäviä satiireja täkäläisestä elämästä. Me tekee selväksi, että hän oli vahvasti taipuvainen primitivismiin. Tsaarin hallitus vangitsi Zamjatinin vuonna 1906, ja bolševikit heittivät hänet tyrmään saman vankilan samalle käytävälle vuonna 1922, joten hänellä oli syynsä inhota molempia, mutta hänen kirjansa ei ole pelkästään valituskirjelmä. Oikeastaan se on tutkielma koneesta, hengestä jonka ihminen ajattelemattomuuttaan päästi pullosta eikä enää saa sitä takaisin. Tämä kirja kannattaa hankkia kun englantilainen laitos ilmestyy.