Russofobian puolustus

OLLI VIRTANEN

–

Ukrainan sodan alettua joku koiranleuka kirjoitti, että jos Venäjä päättäisi hyökätä seuraavaksi Suomeen, peli olisi menetetty heti kättelyssä. Punavihreältä hallitukselta kuluisi nimittäin koko vaalikausi sen pohtimiseen, millaisia voimakeinoja maahantunkeutujiin saa kohdistaa ja onko oikeutettua ampua sotilaita, joista kaikki eivät välttämättä osallistu hyökkäykseen omasta tahdostaan. Lisäksi jotkut varmasti erehtyisivät kutsumaan vihollista ”ryssäksi”, ja vihapuheoikeudenkäynnit tukkisivat oikeuslaitoksen saman tien.

Viime viikkoina olemme saaneet nähdä, että todellisuus on hiljalleen alkanut ottaa kiinni tätäkin parodiaa. Ensin Iltalehden kolumnisti Oskari Onninen moitti Sign My Rocket -palvelun käyttäjiä siitä, että heidän kranaattiterveisensä edustavat ”puhdasta pahuutta”. Seuraavaksi Hesari kyseli, missä kulkee venäläisten demonisoimisen raja, minkä jälkeen Ylen kolumnisti Aram Aflatuni varoitteli, että venäläisvastaisuus ”tyhmistää” meidät.

Onhan sitä kieltämättä kaikenlaista tullut nähtyä, mutta rohkenen silti väittää, että olemme näiden kirjoitusten myötä päässeet todistamaan humanismin uutta maailmanennätystä. Vihollisen asiamieheksi ryhtyminen inhimillisyyden nimissä on jo sen lajin moraalisäteilyä, että Tšernobylkin kalpenee sen rinnalla.

Onko venäläisten vihaaminen siis väärin ja moraalitonta? Voidaksemme vastata tähän kysymykseen meidän pitää ensin tehdä selväksi muutama tosiasia, jotka tuntuvat keskustelussa jatkuvasti unohtuvan.

Mikäli asia olisi kiinni pelkästään venäläisistä itsestään, Venäjä valloittaisi koko itäisen Euroopan – Suomen mukaan lukien – ja alistaisi ja pakkovenäläistäisi sen väestön (tai sen osan siitä, joka vielä olisi kidutuksen ja raiskausten jälkeen hengissä). Se, miten pieni tai suuri osa venäläisistä aktiivisesti kannattaisi tällaista, on sivuseikka, sillä Ukrainan sodan tarjoaman esimerkin perusteella on selvää, että venäläiset joka tapauksessa antaisivat tämän tapahtua.

Vaikka jatkuvasti muuta kuuleekin väitettävän, Venäjän kansa ei ole syytön johtonsa tekosiin. Keskustelussa tiuhaan esiintyvä ehdoton jako ”johtoon” ja ”tavalliseen kansaan” on argumenttina jo lähtökohdiltaan virheellinen. Venäjän johto on sellainen kuin se on, koska Venäjän kansa on sellainen kuin se on. Venäläiset ovat alistettuja ja aivopestyjä, koska he haluavat sellaisen johtajan, joka alistaa ja aivopesee heidät. Mitään muuta johtopäätöstä maan historiasta ei voi tehdä. Venäjää vuosisata toisensa jälkeen johtavat tyrannit eivät synny tyhjiöstä vaan nousevat kansan keskuudesta. Putinistinen fasismi ei ole mikään anomalia, vaan se sujahtaa täysin saumattomasti Stalinin, Leninin, Iivana Julman, maaorjuuden ja gulagien jatkumoon. Jos venäläiset haluaisivat toisenlaiset johtajat, he olisivat historian saatossa tavalla tai toisella sellaiset myös hankkineet. He eivät kuitenkaan ole, koska toisenlaiset eivät heille kelpaa. Kuten joku asian osuvasti tiivisti: se, mitä näemme nyt, ei ole Putinin Venäjä, vaan Venäjän Putin. Putin ei luonut nyky-Venäjää, Venäjä loi Putinin.

Venäjän kansa on kollektiivisesti meidän vihollisemme. Tämä on syytä todeta selvästi ja kaunistelematta. Asiaa ei muuta miksikään se, että kaikki venäläiset eivät kannata sotaa, että kaikki venäläiset sotilaat eivät ole Ukrainassa vapaaehtoisesti tai että maan johto kohtelee kansaa kovin kourin. Ja se, että vihollista vihataan ja demonisoidaan, ei ole väärin, vaan luonnollista ja ihmisyyteen kuuluvaa. Se ei myöskään uhkaa meitä millään tavalla, eikä meidän pidä olla siitä vähimmässäkään määrin huolissamme. En itse asiassa äkkiseltään juuri keksi perverssimpää vaatimusta kuin olla tuntematta vihaa sellaista valtiota ja sellaista kansakuntaa kohtaan, jotka haluavat alistaa ja tuhota maamme, kansamme ja kulttuurimme. Jos meidän jostakin pitää kantaa huolta, niin päinvastoin juuri niistä puusilmäisistä idealisteista, jotka vieläkään eivät suostu näkemään, millainen maa ja millainen kansa Venäjä ja venäläiset todellisuudessa ovat. Nykytilanteeseen on jouduttu nimenomaan siksi, että länsi elätteli venäläisistä ruusunpunaisia päiväunia ja kieltäytyi tunnustamasta ilmiselviä vaaran merkkejä. Mikäli Eurooppa olisi kuunnellut balttien ja puolalaisten kiihotuspuheita eikä Halosen tai Schröderin lässytiläätä, saattaa olla, että Venäjän armeija ei tällä hetkellä murhaisi siviilejä Ukrainassa.

Vihoviimeinen virhe, jonka tässä tilanteessa voimme tehdä, on alkaa säälitellä venäläisiä. Näin saamme itsemme näyttämään heikoilta venäläisten silmissä, eikä mikään saa kasakkaa haistamaan verta niin kuin heikko vastustaja. Venäläisille pitää näyttää kerta kaikkiaan, että me naapurikansat olemme kyllästyneet heidän valtionsa jatkuvaan perseilyyn. Niin kauan kuin venäläiset eivät muutu, aiomme jatkossakin demonisoida heitä ja hurrata, kun heidän nuoria poikiaan kuolee vihollisen luoteihin.

Venäläiset saakoot sympatiaa vasta sitten, kun ovat sen ansainneet.

–

–