Venäjä, bolševismi ja patrimonialismi

TIMO HÄNNIKÄINEN

–

Kirjoitus on katkelma Timo Hännikäisen kirjan ”Stalinin muotokuva” seitsemännestä luvusta. Kirjan alkuosasta ilmestyi katkelma Sarastuksessa viime heinäkuussa. ”Stalinin muotokuva” ilmestyy 24. helmikuuta ja on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

Virallisesta internationalismistaan huolimatta bolševikkipuolue oli erittäin venäläinen organisaatio. Ylivoimainen enemmistö puolueen jäsenistä (72 prosenttia 1920-luvun alussa) oli etnisiä venäläisiä, vaikka joillakin vähemmistöillä kuten juutalaisilla ja latvialaisilla oli huomattava edustus jäsenkunnassa. Kun Neuvostoliitto virallisesti perustettiin vuonna 1922, Venäjän federatiivinen sosialistinen neuvostotasavalta oli osatasavalloista ainoa, joka ei saanut omaa kansallista puolueorganisaatiotaan. Lenin esitteli tämän ratkaisun isovenäläisen imperialismin vastaiseksi: vähemmistökansallisuuksille perustettiin omat tasavaltansa omine pääkaupunkeineen ja omankielisine instituutioineen, tarkoituksena nostaa ne tasavertaiseen asemaan venäläisten kanssa. Mutta samalla ratkaisu teki venäläisyydestä normin, josta vähemmistökansat olivat poikkeuksia. Venäjästä tuli hallinnollinen keskus, josta käsin puolue kontrolloi koko monikansallista valtakuntaa.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen bolševikit olivat antaneet Leninin ja Stalinin allekirjoittaman ”Julistuksen Venäjän kansojen oikeuksista”, jossa vähemmistökansat saivat täyden oikeuden julistautua itsenäisiksi ja erota Venäjän yhteydestä. Se oli puhtaasti taktinen veto. Lenin uskoi vähemmistökansojen olevan taloudellisesti niin riippuvaisia Venäjästä, että ne eivät rohkenisi lähteä itsenäistymisen tielle. Julistus oli psykologinen temppu, jonka tarkoitus oli saada vähemmistöt tuntemaan, että ne jäivät Venäjän yhteyteen omasta tahdostaan. Lenin joutui pian huomaamaan, että oli aliarvioinut kansallistunteen mahdin, kun kansat alkoivat nopealla tahdilla antaa itsenäisyysjulistuksia. Ukraina, Valko-Venäjä, Georgia, Armenia ja Azerbaidžan pakotettiin voimakeinoin takaisin emämaan osiksi, samaa yritettiin Suomessa ja Baltian maissa.

Kun kumousta seuranneesta sisällissodasta oli selvitty, Lenin omaksui suvaitsevaisen kansallisuuspolitiikan. Ei-venäläisten annettiin rauhassa vaalia ja kehittää omaa kulttuuriaan, siihen jopa rohkaistiin. Tämänkin oli tarkoitus olla väliaikainen kompromissi. Lenin uskoi, että lempeällä kohtelulla saadaan kansalliset vähemmistöt tottumaan Moskovan keskushallintoon, voittamaan isovenäläisen imperialismin pelkonsa ja lopulta sulautumaan. Käytännössä sulautuminen olisi tietenkin tarkoittanut venäläistymistä, mutta Lenin haaveili toisenlaisesta lopputuloksesta. Hän suhtautui ylenkatseellisesti kaikkeen nationalismiin ja kaavaili tulevaisuutta, jossa kansalliset eroavaisuudet liukenevat yhtenäiseksi ”neuvostokulttuuriksi”. Millaista tämä neuvostokulttuuri olisi käytännössä ollut, siitä kenelläkään ei ollut selkeää käsitystä.

Kyynisempi ja suoraviivaisempi Stalin joutui kahnaukseen Leninin kanssa toimiessaan kansallisuusasiain kansankomissaarina 20-luvun alussa. Lenin ei hyväksynyt hänen suunnitelmiaan sulauttaa kansalliset tasavallat ”autonomisiksi” osiksi Venäjän neuvostotasavaltaa eikä hänen raakoja tukahduttamistoimiaan varsinkin Georgiassa. Stalin oli käskenyt georgialaisia alaisiaan ”murskaamaan nationalismin hydran” ja lopettanut puna-armeijan avulla kaiken kansallishenkisen oppositiotoiminnan. Leninin mielestä tällaiset toimet uhkasivat neuvostovallan legitimiteettiä ja kytkivät sen vähemmistöjen silmissä isovenäläiseen imperialismiin. Stalin piti Leninin linjaa hiustenhalkomisena, sillä kansalliset vähemmistöt pitäisi kuitenkin sulauttaa ennemmin tai myöhemmin. Kiista ei siis ollut periaatteellinen, vaan vallitsi maltillisen ja jyrkän lähestymistavan välillä. Tämä sietää tajuta, kun tarkastellaan bolševismia osana venäläisen hallintoperinteen jatkumoa.

Bolševismina tunnettu historiallinen ilmiö oli yhdistelmä lännestä omaksuttua marxilaista yhteiskuntateoriaa ja vuosisatoja vanhaa venäläistä hallintotapaa. Yritys selittää bolševikkien toimintaa pelkällä marxilaisuudella kompastuu siihen, että marxilaisuus oli heille pikemminkin innoituksen lähde ja henkinen kehikko kuin johdonmukaisesti noudatettu periaatteiden kokonaisuus. Leninin puolue irtautui Marxin opeista monella merkittävällä tavalla, ja onnistui juuri siksi päihittämään kilpailijansa menševikit, jotka tukeutuivat tiukemmin marxilaisuuden alkuperäisiin opinkappaleisiin.

Bolševikit ryhtyivät toteuttamaan sosialistista vallankumousta taloudellisesti kehittymättömässä maassa, jossa teollistuminen ja kapitalismi olivat vasta idullaan. Lokakuun ”vallankumousta” ei tehnyt Venäjän pieni teollisuustyöväestö, vaikka teollisuustyöläisten rooli Marxin teoriassa oli ehdottoman keskeinen. Sen teki joukko älymystöradikaaleja, jotka onnistuivat väliaikaisesti liittoutumaan tyytymättömimpien suurten kansanosien kuten rintamasotilaiden ja maattomien talonpoikien kanssa. Valtaan päästyään tämä radikaaliklikki perusti byrokraattisen poliisivaltion, joka pikemminkin palasi perinteisen venäläisen järjestyksen varhaisempiin muotoihin kuin hävitti sen täydellisesti.

Monet bolševikkien hallinnollisista ratkaisuista, mukaan lukien yksipuoluejärjestelmä, olivat tilanteen sanelemia. Valtaan päästessään heillä oli varsin hämärä käsitys siitä, miltä sosialistinen Venäjä käytännössä näyttäisi, ja toiveikkaina utopisteina he olettivat kaiken sujuvan itsestään kun kansanjoukot lähtisivät innolla mukaan uuden maailman rakennustyöhön. Mutta marxilaisuus ei juuri kiinnostanut kansanjoukkoja, maa oli sekasortoisessa tilassa ja vastasyntynyt neuvostovaltio sai vastaansa sisäisiä ja ulkoisia vihollisia. Säilyttääkseen huteran otteensa vallasta bolševikit turvautuivat samantyyppisiin keinoihin, joita oli käytetty heitä vastaan maanalaisen toiminnan aikana. Marxin epämääräinen teoria proletariaatin diktatuurista, työväen pakkovallasta porvariston yli, oli tyhjä taulu jonka kukin teorian käytäntöön soveltaja saattoi täyttää mielensä mukaan. Bolševikit täyttivät sen venäläisellä hallintorakenteella, jonka alaisuudessa he olivat itse eläneet ja joka oli muovannut heidän mielenmaisemansa.

Ennen vuonna 1905 tehtyjä uudistuksia Venäjää oli hallinnut rajoittamaton monarkia. Max Weberin käsittein ilmaistuna siellä vallitsi patrimonialismi, yhteiskuntamalli jonka varhainen ilmenemismuoto on mongolien kaanikunta. Patrimonialismissa kaikki valta – voimaan perustuva, taloudellinen ja moraalinen – on keskitetty yhdelle vahvalle miehelle ja säteilee hänestä alaspäin. Länsimaisista absoluuttisista monarkioista venäläinen patrimonialismi erosi ennen kaikkea siinä, ettei siihen sisältynyt yksityistä omistusoikeutta tai omaisuuden laillista suojaa. Euroopan kuninkaat olivat kunnioittaneet alamaistensa omaisuutta ja siihen kajoamista pidettiin tyrannian merkkinä. Monarkin asema oli ehdoton vain hallinnollisena johtajana, maan ja valtion itsessään ei katsottu kuuluvan kenellekään yksittäiselle henkilölle. Venäjän tsaari sen sijaan omisti kaiken hallitsemansa: maan, luonnonvarat ja alamaisensakin. Yhteiskunnan yläluokka oli velvoitettu palvelemaan yksinvaltiasta suoraan armeijassa tai virkakoneistossa, väestön valtaosa taas viljeli hänen omistamaansa tai hänen palvelijoidensa haltuun uskottua maata. Jokainen pajari ja aatelisherra oli vain virkaatekevä ylimys, jonka omaisuus voitiin ottaa haltuun heti jos tsaari piti häntä epäluotettavana.

Patrimoniaalinen järjestys alkoi rakoilla 1700-luvun jälkipuoliskolla, jolloin aatelisto vapautettiin pakollisesta valtionpalveluksesta ja sille annettiin omistusoikeus hallussaan pitämäänsä maahan. Vielä merkittävämpi käännekohta oli vuonna 1861 tapahtunut maaorjuuden lakkauttaminen, joka koski alamaisten suurta enemmistöä. Minkäänlaista perustuslaillisuutta ei Venäjälle kuitenkaan tullut, vaan tsaari säilyi ehdottomana poliittisena auktoriteettina. Virkamiehiä kohdeltiin edelleen tsaarin henkilökohtaisina palvelijoina ja he vannoivat uskollisuudenvalansa hänelle, eivät valtiolle tai kansakunnalle. Perustuslaillinen monarkia astui virallisesti voimaan vasta vuoden 1905 mullistusten jälkeen, mutta senkin jälkeen tsaari saattoi hajottaa parlamentin sen astuessa hänen varpailleen. Itsevaltiuden vaikutusvaltaisten tukijoiden yhtenä tärkeimpänä argumenttina oli Venäjän etninen hajanaisuus: maahan ei ollut kehittynyt yhteistä kansallista identiteettiä, joten sitä oli hallittava autokraattisesti.

Vaarallisen tasapainottoman valtion saivat lokakuussa 1917 haltuunsa Lenin ja hänen kannattajansa. Siihen päättyi vaihe, jonka aikana Venäjä oli hoiperrellut kohti nykyaikaista markkinataloutta pidellen samalla kiinni itsevaltaisesta perinnöstään. Bolševikeilla oli aivan toisenlainen toimintasuunnitelma: rakentaa Venäjästä nykyaikainen valtio, mutta ilman poliittista ja taloudellista vapautta. Palattiin aikaan, jolloin valtio (nyt puolueen eikä tsaarin ominaisuudessa) omisti kaiken. Se käytti omistusoikeuttaan mielivaltaisemmin kuin tsaarit olivat tehneet, mikä ilmeni erityisesti sisällissodan aikaisessa sotakommunismissa. Kaikki yksityinen kaupankäynti kiellettiin, kaupunkikiinteistöt kansallistettiin, teollisuuslaitosten johtoon tulivat valtion nimittämät managerit, teollisuuden ja maatalouden tuoton käytti valtio haluamallaan tavalla.

Sensuuri, karkotukset, pakkotyö ja muut tsaarinaikaiset tukahduttamiskeinot otettiin uudelleen käyttöön, mutta niihin lisättiin yksi aivan uusi, johon tsaarinvalta ei ollut turvautunut: joukkoterrori. Kun terrorista tuli osa valtion virallista politiikkaa syyskuussa 1918, bolševikit teloittivat muutamassa kuukaudessa enemmän ihmisiä kuin vanha hallinto oli teloittanut puolessa vuosisadassa. Heillä ei ollut uskonnon kaltaisia pidäkkeitä, ja uutena elementtinä patrimoniaaliseen järjestelmään he toivat ihmiselämän jyrkän arvonalennuksen.

Toinen uutuus oli politiikan militarisoiminen. Lenin ei ollut niinkään valtiomies kuin sotilasjohtaja, joka kävi sotaa omaa maataan vastaan. Sota ei ollut hänelle politiikan jatkamista toisin keinoin, vaan politiikan koko olemus niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Bolševikkien poliittinen kielenkäyttö vilisi ”hyökkäyksiä”, ”rintamia” ja ”taisteluja”. Vielä saatuaan Venäjän pysyvästi hallintaansa he löysivät uusia vihollisia, joita vastaan oli hyökättävä hellittämättä: kilpailevien sosialistipuolueiden kannattajia, kirkonmiehiä, älymystön edustajia. Koko yhteiskuntaelämä nähtiin sotilasleirinä, kuten myöhemmin käyttöön tulleet ”työprikaatin” ja ”iskurityöläisen” käsitteet osoittavat.

Selvittyään juuri ja juuri vallankumousta seuranneesta sisällissodasta, nälänhädästä ja kapinoista bolševikkien oli pakko suorittaa taktinen perääntyminen. Summittainen terrori laantui ja ”uusi talouspolitiikka” eli NEP salli pienimuotoisen yksityisyrittäjyyden. Kuten Grigori Zinovjev suoraan sanoi, kyse oli ”väliaikaisesta poikkeamasta” ennen ”työväen uutta ja ratkaisevaa hyökkäystä kansainvälisen kapitalismin rintamaa vastaan”. Hengähdystauko käytettiin ensi sijassa omien rivien suoristamiseen. Puolueen sisällä kiellettiin ryhmäkuntien muodostaminen, mikä teki mahdottomaksi kaiken järjestäytyneen oppositiotoiminnan. Kaikkien oli nyt alistuttava keskuskomitean ja viime kädessä sen päämiehen tahtoon. Tämä vallan keskittäminen mahdollisti Stalinin nopean nousun diktaattorin asemaan.

Stalinin rooliksi tuli NEP-kauden hengähdystauon lopettaminen ja paluu sotilaalliseen politiikantekoon. Hänen antinsa marxilaisuudelle oli ajatus kiihtyvästä luokkataistelusta. Sen mukaan yhteiskunnalliset konfliktit jyrkkenivät sitä mukaa kun sosialismin lopullinen voitto läheni. Teoria oli kätevä, sillä se sisälsi valmiiksi oletuksen menestyksestä ja oikeutti ennennäkemättömän laajan verenvuodatuksen. Kun Stalin alkoi purkaa NEP-kauden väliaikaisia uudistuksia, kaikki purkamisen aiheuttamat ongelmat voitiin panna juonittelevien luokkavihollisten syyksi ja käyttää entistä kovempia keinoja vastarinnan nujertamiseksi. Lopulta voitiin todeta, että kapitalismin palauttamisesta haaveilevat voimat olivat ulottaneet lonkeronsa itse puolueenkin sisälle ja että omasta korista piti poistaa mädät omenat.

Stalin myös palautti patrimonialismiin sen olennaisimman elementin: vahvan johtajan, jolle valta keskittyi. Leninistä ei koskaan tullut tsaaria – osittain hänen luonteensa takia, osittain siksi että hän ehti hallita vain muutaman vuoden. Hän pysyi pelkkänä puolueen johtajana. Leninin kaudella kollektiivisen johdon nimelliset puitteet säilytettiin ja puolueessa vallitsi keskuskomitean, ei yhden henkilön diktatuuri. Stalin puolestaan keskitti tietoisesti ja järjestelmällisesti vallan itselleen. Puolue muuttui hänen henkilökohtaiseksi työkalukseen. Hän sitoi sen johtajat ja byrokraatit itseensä kiitollisuudenvelalla – kuten tsaarin virkamiehet, he olivat saaneet asemansa ja omaisuutensakin Stalinilta ja Stalin saattoi ottaa sen koska tahansa pois. Tämän saivat huomata ne korkeat puoluepomot, jotka Stalinin kuoleman jälkeen menettivät asemansa ja joutuivat muuttamaan eliittiasunnoistaan vaatimattomampiin. Heille selvisi, etteivät he omistaneet edes huonekalujaan.

Toisin kuin sivistyneistötaustaiset vanhat bolševikit, Stalin ymmärsi vaistomaisesti venäläisten toiveita ja pelkoja. Hän tunsi perivenäläisen halun kumartaa lujaotteista johtajaa, oli tämä sitten suuriruhtinas, tsaari tai pääsihteeri. Patrimoniaalinen valtioapparaatti on immuuni uudistusyrityksille ja sen takia altis vallankumouksille. Kumoukset taas johtavat helposti smutaan, anarkian tilaan jossa rankaisuvaltaa ei ole kenelläkään. Tätä sekasortoa venäläinen pelkää kuin ruttoa, ja alistuu sille joka piiska kädessä kykenee lopettamaan sen.

Oikeastaan venäläinen kapinoi ja tekee vallankumouksia vain päästäkseen alistumaan. Bolševikit samaistuivat dekabristeihin, tasavaltalaisiin upseereihin jotka vuonna 1825 nousivat kapinaan tsaaria vastaan. Pietarin senaatintorin he nimesivät kapinan satavuotispäivänä 1925 uudelleen Dekabristien aukioksi. Mutta miten dekabristit olivat käyttäytyneet heidän kumouksensa mentyä pieleen? He lankesivat polvilleen Nikolai I:n eteen, katuivat ja anoivat armoa. He eivät juuri eronneet niistä entisistä oppositiomiehistä, jotka Stalinin näytösoikeudenkäynneissä tunnustivat nöyrästi mahdottomat rikoksensa. Dekabristien johtohahmoihin kuulunut Sergei Muravjov-Apostol sanoi ennen teloitustaan kiittävänsä Luojaa kapinan epäonnistumisesta, koska ”se ei ollut venäläinen ilmiö.” Kapinallisia kohtaan sympatiaa tunteneesta Aleksandr Puškinista sukeutui yksinvallan ylistystä laulanut runoilija, joka kirjoitti myöhemmin maanmiehistään:

Kun liikumme johonkin… kapinoimme – olemme luonnottomassa tilassa, niin kuin kävelisimme käsillämme… mutta kun alamme surra ja katua, huomaamme tulleemme oikeiksi venäläisiksi… Olemme vieterinukkevallankumouksellisia: vaikka vallankumous kuinka tuuppisi meitä, vastavallankumous pakottaa meidät suoriksi.

Heikentyneen tsaarinvallan kumonnut helmikuun vallankumous 1917 oli johtanut sekasortoon, ja jo saman vuoden lopulla bolševikit saapuivat pakottamaan venäläiset suoriksi. Stalin teki johtopäätöksensä: vain tarpeeksi armoton tsaari voi välttää kukistumisen. Epävarma Nikolai II oli antanut periksi demokratian vaatijoille, Nikolai I oli puolestaan pysynyt lujana ja murskannut kapinoitsijat. Stalinin itsensä kokema tsaarinvalta oli ollut naurettavan lempeä; se oli reagoinut hänen ja hänen tovereidensa kumouspuuhiin karkotuksilla ja pienillä vankeustuomioilla ja lopulta luhistunut. Hän ihaili kaikkein kovakouraisimpia tsaareja, Iivana Julmaa ja Pietari Suurta. Mutta jopa Iivana Julman olisi pitänyt olla julmempi; hänhän jätti henkiin merkittäviä pajarisukuja sen sijaan että olisi hävittänyt koko juonittelevan palvelusluokan. Kaiken lisäksi hän oli niin vanhojen rippi-isiensä vaikutuksen alainen, että hairahtui välillä katumaan julmuuksiaan ja käyttämään jouhipaitaa katumuksensa merkkinä. Stalin, terästsaari, ei aikonut toistaa samoja virheitä.

Stalinin suosikkitsaarit olivat myös uudistajia. Iivana Julma loi uusia kauppareittejä perustamalla Arkangelin satamakaupungin ja kukistamalla etelässä Kazanin ja Astrakanin kaanikunnat. Hän myös aloitti Venäjän siirtymän feodalismista absoluuttiseen monarkiaan. Pietari Suuri rakennutti uuden pääkaupungin, yhtenäisti hallintoa ja alisti kirkon kokonaan valtion alaisuuteen. Iivanassa ja Pietarissa ruumiillistui Venäjän ikiaikainen dilemma, joka Stalininkin oli ratkaistava: kuinka ottaa oppia länsimaista mutta säilyttää silti vanha patrimoniaalinen järjestys? Länteen verrattuna Venäjä oli pysynyt taloudellisesti, teknisesti ja sotilaallisesti auttamattoman takapajuisena eikä kyennyt kunnolla hyödyntämään valtavan maa-alueensa luonnonvaroja. Mutta länttä myös heikensivät demokratia ja porvarillinen individualismi. Se ei kykenisi ratkaisemaan teollisen ajan tuomia luokkaristiriitoja, toisin kuin Venäjällä noussut nuorekas ja dynaaminen sosialismi. Jos Neuvostoliitto, Venäjän perillinen, kykenisi päihittämään lännen taloudellisesti ja sotilaallisesti, siitä tulisi koko maailman johtotähti.

Stalinin sosialistinen messianismi oli perivenäläistä, ytimeltään samaa kuin kolmannen Rooman myytti, vaikka hänen versiostaan olikin karsittu myytin ortodoksikristillinen tausta. Vanhalla Venäjällä oli Jumalan pyhittämä tehtävä pelastaa muut valtiot rappiolta ja tuholta, Neuvostoliitossa saman tehtävän pyhitti historia. Sosialismi oli koko inhimillisen sivilisaation tie, ja Neuvostoliitto johdattaisi muut maat sille, vaikka sitten tulella ja verellä. Tämä eetos eli vahvana jo lokakuun vallankumouksen ja sisällissodan päivinä, eivätkä kaikki bolševikkien alkutaivalta seuranneet edes editoineet pois kristillistä ulottuvuutta. Symbolistirunoilija Aleksandr Blok, joka kuului henkisesti myöhäisromantiikan sfääriin mutta kurotti vallankumouksellisia kohti, rinnasti vallankumousrunossaan ”Kaksitoista” lumimyrskyssä taivaltavan punakaartilaisjoukon kahteentoista apostoliin. Miehet raivaavat raa’asti tieltään kaiken pikkuporvarillisen ja vastavallankumouksellisen, mutta heidän edellään pyryssä kulkee Kristus, vaikka he eivät häntä näekään.

Messiaanisella modernisointihankkeella oli eräs merkittävä este: talonpoikaisto. Venäjän tsaarien suhde maan ylivoimaisesti suurimpaan väestönosaan oli ollut kaksijakoinen. Yhtäältä talonpoika oli yksinvaltiuden ja ortodoksisen kirkon vankin tukipilari. Hän piti tsaaria Jumalasta seuraavana, eivätkä maaorjuuden vastaiset talonpoikaiskapinatkaan koskaan kohdistuneet tsaarinvaltaan sinänsä. Talonpoika odotti luottavaisesti tsaarin toteuttavan hänen ikiaikaisen toiveensa viljellä oman kyläyhteisönsä omistamaa maata.

Toisaalta talonpoikaistossa kiteytyi Venäjän sitkeä takapajuisuus. Talonpoika ei koskaan integroitunut kunnolla yhteiskuntaan; hänen uskollisuutensa kohdistui vain perhepiiriin ja kyläyhteisöön. Hän oli primitiivinen anarkisti, joka suhtautui äärimmäisen epäluuloisesti viranomaisiin ja kaikkiin poliittisiin ryhmittymiin. Ainoa hänen osoittamansa valtiouskollisuuden muoto oli hämärä uskonnollissävyinen kunnioitus tsaaria kohtaan. Hänen mielensä oli kuin suo, johon kaikki nykyaikaisen kansalaisuuden rakennelmat vajosivat. Suuri vieraantunut talonpoikaisto teki tyhjäksi poliittiset uudistuspyrkimykset, sillä vallanpitäjät katsoivat ettei tuota puolivilliä ihmismassaa voinut pitää ojennuksessa kuin väkivalloin.

1800-luvun Venäjällä talonpoikiin ladattiin myös toiveita paremmasta yhteiskunnasta. Sekä slavofiilit että varhaiset sosialistit pitivät talonpoikaistoa venäläisen kulttuurin sieluna. Kyläyhteisö oli heille turmeltumattoman kristillisyyden tai tasa-arvoisen yhteisomistuksen perusmalli. Mutta bolševikeille talonpoika taas edusti alusta saakka taantumuksellisuutta. Hän oli taikauskoinen, typerä, likainen, juoppouteen taipuvainen, ja kaiken lisäksi ajatteli kapitalistisesti halutessaan omistaa viljelemänsä maan. Hän edusti katoamaan tuomittua yhteiskuntaluokkaa, jonka kurinalaiset teollisuustyöläiset lopulta syrjäyttäisivät.

Maatalouspolitiikassaan bolševikit nojasivat Marxiin, jonka mielestä talonpoikia ei voinut pitää luokkana, jolla on luokkatietoisuus ja kyky ajaa itsenäisesti luokkaetujaan. Muiden piti päättää mikä talonpojille oli parasta, tässä tapauksessa siis vallankumouksellisen puolueen. Sosialismia rakennettaessa valtaosa talonpojista muutettaisiin työläisiksi, loput työskentelisivät suurilla koneistetuilla valtion omistamilla kollektiivitiloilla, eräänlaisissa maataloustehtaissa. Mutta kaikkien aiempien uudistajien tavoin bolševikit joutuivat huomaamaan, kuinka vastahakoisesti musikka suhtautui kaikkiin yrityksiin puuttua hänen elämänmenoonsa.

Kaupunkilainen Stalin ei halunnut olla talonpoikien tsaari, vaan proletariaatin tsaari joka johdattaisi valtakuntansa kerralla nykyaikaan. Hän päätti ratkaista talonpoikaiskysymyksen aivan uudella tavalla: yksinkertaisesti tuhoamalla ne talonpojat, jotka eivät uuteen järjestykseen sopeutuneet. Suorittaessaan maatalouden kollektivointia 1920- ja 30-lukujen vaihteessa Stalinia selvästi yllätti ja raivostutti talonpoikaiston vastarinnan laajuus. Kollektivoinnin väkivaltaisuudessa oli samoja hillittömiä, irrationaalisia piirteitä kuin suuressa terrorissa myöhemmin. Se oli kuin vanhatestamentillinen rangaistus uppiniskaiselle, nöyrtymättömälle kansalle. Viljan takavarikointia suorittamaan lähetetyt aktivistit veivät kulakeilta kaikki elämän edellytykset, välillä vaatteetkin päältä, pieksivät heitä, virtsasivat ruoka-astioihin, vandalisoivat heidän kotejaan ja kirkkojaan. Pakkokeinoista seurannutta maatalouden halvaantumista Stalin piti petoksena, jälleen yhtenä osoituksena talonpoikien epäluotettavuudesta. Lopulta levinnyt nälänhätä oli valtion miekka, joka niitti maahan niin niskoittelijat kuin yhteistyöhaluiset. Sen aikana kaupungit eristettiin, jotta nälkiintyvät talonpojat eivät pääsisi niihin kerjäämään.

Pahiten rangaistiin Ukrainaa, erityisen epäluotettavaa neuvostotasavaltaa. Keisarikunnassa kasvaneet ja koulunsa käyneet bolševikit olivat omaksuneet vallitsevan venäläisen asenteen ukrainalaisen kansallisvaltion ideaa kohtaan. Ukraina oli Venäjän lounainen provinssi, jonka kieltä pidettiin yhtenä venäjän murteista. Tämän ylenkatseen jakoivat kaikki Venäjän poliittiset puolueet äärioikeistolaisista mustasotnialaisista äärivasemmistolaisiin bolševikkeihin. Bolševikkien kannatus maatalousvaltaisessa Ukrainassa oli vähäistä, ja maa yritti irtaantua imperiumista heti kun Lenin antoi siihen tilaisuuden lokakuun vallankumouksen jälkeen. Saatuaan Ukrainan takaisin Lenin yritti voittaa sen asukkaat puolelleen antamalla ukrainan kielelle vahvan virallisen aseman ja ukrainalaistamalla tasavallan johdon. Vapaamielisen kansallisuuspolitiikan päätti Stalin kollektivoinnillaan, joka oli isku sekä talonpoikaistoa että ukrainalaista identiteettiä vastaan.

”Marxilaisuus ja kansallisuuskysymys” -artikkelissaan Stalin oli rinnastanut talonpoikaiston ja nationalistiset liikkeet. ”Nationalismin usva” nousi maahan juurtuneiden talonpoikien keskuudesta, eikä ilman suurta talonpoikaistoa voinut olla vahvaa kansallista liikettä. Tämä päti ainakin Ukrainaan, jossa ukrainan kieltä oli 1800-luvun alkupuolelle saakka puhuttu lähes pelkästään maaseudulla ja jonka kansallisrunoilija Taras Ševtšenko oli vapautettu maaorja. Siinä missä vieraantuneesta venäläisestä talonpojasta oli vaikea tehdä aitoa patrioottia, Ukrainan kansallismielinen älymystö oli luonut kestäviä siteitä maalaisväestöön.

Niinpä Stalin nälkiinnytti hengiltä ukrainalaisen kyläyhteisön, kansankulttuurin perinteisen kasvualustan. Samalla hän suoritti täsmäpuhdistuksen Ukrainan puolueväen ja älymystön keskuudessa. Kansallista kulttuuripolitiikkaa kannattaneet puoluejohtajat erotettiin tai pidätettiin, tiede- ja kulttuuri-instituutioita lakkautettiin, opetuksessa palattiin venäjän kieleen, ukrainankielisen julkaisutoiminnan rahoitus lopetettiin. Stalinistista perusteellisuutta kuvaa tarina, jonka mukaan jopa perinteisistä sokeista runonlaulajista hankkiuduttiin eroon: heidät kutsuttiin kansanperinnettä käsittelevään konferenssiin, vangittiin ja ammuttiin.

Parisen miljoonaa talonpoikaa, ukrainalaista ja muuta, myös karkotettiin asuinsijoiltaan. Osa päätyi asumaan Neuvostoliiton kaukaisiin kolkkiin, osa pakkotöihin vankileireille, missä he kaivoivat kanavia, rakensivat rautateitä ja käänsivät Siperian jokien kulkusuuntaa. Karkotus- ja pakkotyöjärjestelmällä oli silläkin tsaarinaikaiset juurensa. Vuonna 1736 säädetty laki mahdollisti hallinnollisen karkotuksen, jolla tietynlaiset henkilöt voitiin lähettää pois asuinseudultaan ilman oikeuden päätöstä. He eivät olleet syyllistyneet mihinkään rikokseen, heitä vain pidettiin rauhanhäiritsijöinä tai muuten paikalliseen elämänmenoon sopeutumattomina. 1800-luvulla lakia alettiin soveltaa poliittisiin ja uskonnollisiin toisinajattelijoihin. Taka-ajatuksena oli tällä tavoin ratkaista laajojen syrjäseutujen alikansoitus, joka esti hyödyntämästä tehokkaasti Venäjän luonnonvaroja. Stalin toi omana lisänään järjestelmään kokonaisten kansallisuuksien ja yhteiskuntaluokkien pakkosiirrot.

Suuriin, pääosin pakkotyövoimalla toteutettaviin rakennushankkeisiin Stalin sai idean Pietari Suurelta. Pietari oli rakennuttanut vangeilla ja maaorjilla teitä, linnoituksia, tehtaita, laivoja ja länsimaistyyppisen suurkaupungin. Stalin päätteli aivan oikein, että kukaan ei muistanut Pietarin kaupungin, ”pohjolan Pariisin” rakentamisessa kuolleita kymmeniätuhansia orjatyöläisiä. Sen sijaan kaikki tiesivät, että suuri kauppa- ja kulttuurikaupunki, Venäjän ulkomaankaupan keskus, oli hyödyttänyt kansaa. Miksei Stalin siis rakentaisi leirivankien luiden päälle oman viisivuotissuunnitelmansa tehtaita ja voimalaitoksia, joista olisi kansalle vielä suurempi hyöty.

–

Timo Hännikäisen ”Stalinin muotokuva” on ennakkotilattavissa Kiukaan verkkokaupasta.

–

–

–