Huomiotalouden uudet ja vanhat korviketoiminnot

TENHO KIISKINEN

–

Kirjoitus on katkelma Tenho Kiiskisen esseestä ”Valtaprosessi”, joka käsittelee Unabomberina tunnetun Theodore Kaczynskin ajattelua. Koko essee sisältyy Kiiskisen kirjaan ”Suuri peli”, joka ilmestyi loppuvuodesta 2022 ja on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta. Kaczynskin manifestista ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus” ilmestyy uusi painos helmikuun lopulla.

–

Jeremy Benthamin (1748-1832) suunnittelemaa Panoptikonia (“Kaikkinäkevä”) voidaan hyvällä syyllä pitää modernin valvontayhteiskunnan esikuvana. Aikakauden teknologiset puitteet rajoittivat filosofin mielikuvitusta, mutta vaikka soikeaa silmää muistuttava kerrostalo huvittaa nykyihmistä alkeellisine salakuuntelukanavineen ja lyhtyineen, Panoptikon vastaa yhä vankilan prototyyppinä oman aikamme toiveisiin. Kuten Bentham näki mielessään, yksikään vanki ei voisi välttää valvontaa, ja mallin vahvuus oli vielä teknisiä seikkoja enemmän tiedon synnyttämässä jännitteessä. Kun asukkaat eivät tiedä milloin heitä tarkkaillaan, he alkavat rangaistuksen pelossa vahtia itseään, vaikka tietävät että tilaisuuksia sääntöjen rikkomiseen olisi. Tottelevaisuuden ja tottelemattomuuden väliseen jännitteeseen liittyy kuitenkin oletus siitä, että ihmisluonto taipuu ajan mittaan Panoptikonin edessä. Olivat kielletyt tilaisuudet miten houkuttelevia hyvänsä, pelko, häpeä ja sopeutumishalu ovat useimpien ihmisten kohdalla lopulta voimakkaampia kuin vastustuksen ja itsekkyyden tunteet. Mielihyvästä siis luovutaan mielenrauhan vuoksi kuin vanhuudessa.

Elämä on sitten Benthamin päivien muuttunut julkisemmaksi, ei ainoastaan vapaan tiedonvälityksen muodossa, vaan julkisuus koskee myös yksityiselämää. Miljoonat kansalaiset ovat ryhtyneet some-aktiiveiksi, alkaneet pitää blogeja, kommentoida uutisia ja luoneet julkisia profiileja, joilla pyritään saamaan “seuraajia”. Tuntemattomilta ihmisiltä saatu palaute on merkillisen arvostettua ja julkisuutta toivotaan yli kaiken. Oheisvauriona syntyy kärsimystä, joka muistuttaa kuin pilkantekona siitä, että ihmisen pitäisi varoa mitä toivoo, sillä hän voi saada sen. Suurin osa yrittäjistä ei saa koskaan hetkeään julkisuudessa, mutta monet unelmaansa yltäneet saavat myös pettyä. Julkisuuden henkilöt joutuvat usein silmittömän vihan ja “someraivon” kohteeksi. Heitä pilkataan ja uhataan tappaa, ja huono-onnisimmat heistä saavat peräänsä vainoajia, joista voi koitua vuosien riesa ja yhteistyö poliisin kanssa. Halpa kuluttajateknologia on omiaan lietsomaan huomiotalouden vähemmän miellyttäviä puolia; kaunaa, kateutta ja vertailua, eikä tähänastinen kehityskulku lupaa hyvää. Huolestuttavinta lienee kuitenkin se, että niin monet ihmiset haluavat tulla katsotuksi ja tarkkailluksi. Jos koskaan kuulisivat siitä, he eivät käsittäisi Panoptikonia uhkaksi vaan mahdollisuudeksi tuoda itseään esiin.

Niin viihdyttäväksi kuin englantilaiseen TV-formaattiin kuuluvaa Big Brotheria olisi voinut luulla, on katselukokemus pysynyt vuodesta toiseen kuivana. BB-talo ei viihdytä eikä huvita, vaan turruttaa. Se esittää ihmisiä, joilla ei ole sen paremmin järkevää tekemistä kuin sanottavaa. Nämä ihmiset vain oleskelevat. Jos ohjelmasta olisi pakko löytää jotakin sosiologia kiinnostavaa, se olisi loputon tylsyys. Asukkaiden olemassaolo on taantunut pelkkien perustarpeiden tyydyttämiseksi, jonka katkaisee juhlimiseen tai paritteluun liittyvä näytelmä – mannaa tirkistelijöille, mutta puuroa muille. Tuotantoyhtiöt ovat tehneet BB-talosta 2000-luvun Panoptikonin, mutta Bentham tuskin osasi aavistaa, että hänen jälkeensä tulisi ihmisiä, joilla ei ole mitään salattavaa tai edes käsitystä yksityisyydestä. Big Brotherin tapauksessa he ovat kaupallisten agenttien valitsemaa roskasakkia, jolla on potentiaalinen viihdearvo. Tätä joukkoa ei pidättele sen paremmin häpeä, säädyllisyys kuin pelko rangaistuksesta, vaan kaikki on sallittua. Olisi vanhanaikaista päivitellä osallistujien huomiohakuisuutta tai terveen impulssikontrollin puutetta, mutta Big Brother poikkeaa ainakin yhdessä suhteessa useimmista vastaavista ohjelmista, jotka on suunnattu kaupunkien nuorille aikuisille. Siinä ei ole kyse vain ”ihmissuhteista”, eli seksistä ja juhlimisesta.

Big Brotherin osallistujat ovat keskimäärin paljon hullumpia kuin paritusohjelmien, joissa koetellaan uskollisuutta tai kilpaillaan viidakossa. Ohjelmaan on otettu aitoja kummajaisia, silmäänpistäviä friikkejä, joiden henkinen ja ruumiillinen rappio käy selväksi heti kättelyssä. Mutta kuten kummajaiset aina, he ovat myös aikansa rehellisimpiä kuvia. BB-taloon ja paritusohjelmiin valitut tyypit painivat eri sarjassa. Siinä missä seksin harrastaminen ja viehätysvoima ovat jälkimmäisille kaikki kaikessa, BB-talon kannustimet ovat erilaiset, vaikka kummajaiset saattavat väittää olevansa mukana pelkän rahapalkkion vuoksi. Kaikista ongelmistaan huolimatta he haluaisivat kaikkein eniten olla tarpeellisia. Se taitaa itse asiassa olla heidän ainoa tabunsa. Tarpeettomat ihmiset valitsevat vapauden sijaan Panoptikonin siitä yksinkertaisesta syystä, että ainakin se on kiinnostunut heistä – ja niin Big Brotherkin ohikiitävän hetken ajan on. Kun mahdollisuutta rikastua ei ole, eikä yksilö ole muutenkaan lahjakas, on hänen kohtalonaan painua ohjelman jälkeen sinne, mistä on tullut.

Huomiotalous on viime vuosina saanut myös uusia poliittisia muotoja, jotka eivät suoranaisesti liity yksilöiden julkisuudentavoitteluun. Sanon ”uusia” siksi, että vaikka mielenosoitukset ja muut näennäisen ideologiset tempaukset ovat palanneet katukuvaan, niiden julistuksiin ei ole voinut enää aikoihin uskoa. Oli itse asia miten tärkeä hyvänsä, mielenosoittajien todelliset motiivit vaikuttavat aina olevan jossakin muualla – aivan kuten Theodore Kaczynski väittää. Radikaaleja toimenpiteitä ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi vaativa Elokapina-liike on saanut nauttia valtamedian myötämielisyyttä, vaikka se on aiheuttanut jopa vaaratilanteita, muun muassa tukkimalla kadun, joka on pelastuslaitoksen tärkeä kulkuväylä pääkaupunkiseudulla. Kohtelun hellyydestä kertoo paljon, että toimittajat ovat pyrkineet esittämään välikohtausten syylliseksi poliisin. Puoluepoliittisten näkemysten lisäksi asenteen poliisia kohtaan selittää luulo, jonka mukaan poliisi haluaa päästä käyttämään voimakeinoja. Jokainen edes yhden poliisin siviilissä tunteva ihminen kuitenkin tietää, että poliisit inhoavat väkivaltatilanteita. Myyttistä natsipoliisia ei ole olemassa.

Toimittajien yritys kääntää huomio poliisiin ja tehdä järjestyssääntöjä rikkovista mielenosoittajista uhreja on halpamainen temppu, eivätkä he ole saaneet aikaan yhtään järkevää analyysia siitä, mistä hölmöilyssä on kyse. Valtamedian ulkopuolella on sitä vastoin esitetty kiinnostavia näkemyksiä. Niin ilmeistä kuin se ehkä joidenkin mielestä on, Elokapina-liikkeen nuoret etsivät elämälleen tarkoitusta. Se on tietenkin totta, mutta yhtä totta on myös se, etteivät nämä nuoret tiedä oikeasta elämästä mitään. Jos tietäisivät, he eivät syyttäisi kansakuntaa, jonka katoaminen maailmankartalta olisi yhtä tyhjän kanssa. Tällainen liikehdintä ei kulje faktat vaan tunteet edellä. Nuorisoliikkeiden historiaa koskevien tilastojen valossa on todennäköistä, että mielenosoituksiin osallistuvien nuorten enemmistö on taustaltaan keskiluokkainen, ei porvarillinen. Nuoret ovat siis lähtöisin akateemisesta sekä koulutetusta alemmasta keskiluokasta, joka työskentelee etupäässä julkisella sektorilla.

Elokapina-liikkeen mielenosoituksissa on ollut mieleenpainuvaa niiden ponnettomuus. Hyvin ravitut mutta veltot ihmisvartalot tuovat mieleen rantaan ajautuneet valaat tai hylkeet, ja tientukkeena olevien pullukoiden siirtäminen kainalo-otteella on tehostanut vaikutelmaa. Useimmat ihmiset tuntevat halua lyödä jotakin niin vetelää. Tiedämme, että asiat ovat paremmin näin, mutta ryhdin näkeminen olisi silti miellyttävää. Elokapinan passiivisuus on toki harkittua, mutta voisivatko kapinalliset toimia mitenkään toisin? Suurin osa heistä tajuaa, etteivät mielenosoitukset voi onnistua muina kuin performansseina. Mihinkään muuhun ei ole enää aikoihin ollut edellytyksiä. Mielenosoittaminen – ilmastonmuutoksen torjumisen tai minkä tahansa muun puolesta – riippuu yhä vähemmän itse asiasta ja on ensisijaisesti yritys lievittää yksilön tunnontuskia ja levottomuutta. Tilaisuuksiin tullaan kuin ostoskeskukseen tai lauluohjelman karsintaan. Pätemään ja hengaamaan, saamaan huomiota. Ongelmien globaali luonne tekee kaikista asiakysymyksistä merkityksettömiä. “Kapinallisilla” ei ole esittää mitään nykyjärjestelmän tilalle, ei yhden ainoaa toimivaa ehdotusta ja vaikka olisi, globaalien ongelmien ratkaiseminen on kansallisten vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa, etenkin pienessä Pohjolassa. Vastarinta on lamaantunutta siksi, että tämä kaikki on sanattomasti selvää, ei siksi että passiivisuuden sijaan voitaisiin valita aktiivisuus, tai että yksikään osallistuja uskoisi edes villeimmissä unelmissaan voiton mahdollisuuteen.

Huomiotalouden muoto, jota vastarinta edustaa, ei voi tähdätä muuhun kuin tunnustuksen saamiseen isoilta pojilta, vaikka tavoite on itse asiassa saavutettu. Oikeiden asioiden puolesta taistelevia nuoria tukevat niin poliitikot kuin suuryritysten johtajat. Myötätunnon kerjääminen viholliselta kertoo kuitenkin siitä, etteivät nuoret ota lapsellista vaihtoehtoaan yhtään vakavammin kuin isot pojat. Elokapinalliset eivät edusta sen enempää vaihtoehtoa markkinataloudelle kuin julkisuuden perässä juoksevat reality-tähdet, jotka ovat sentään rehellisiä pinnallisuudessaan ja ahneudessaan. Ihmiset, jotka pelkäävät Elokapinan radikalisoitumista väkivaltaiseksi ääriliikkeeksi – jos sellaisia on edes olemassa – eivät tunnista sen voimattomuutta. Jos jokin väkivallanteko purkautuisi, se voisi olla vain tekijänsä näköinen hölmö päähänpisto. Elokapinan kaltaiset liikkeet eivät voi aiheuttaa todellista yhteiskunnallista vaaraa, sillä ne jakavat kyseenalaistamattoman uskon siihen, että muutoksen on tapahduttava järjestelmän ehdoilla. Liikkeitä myötäilevät poliitikot ja yritysjohtajat ovat ymmärtäneet tämän ja uskovat antamansa tuen pelaavan edukseen globalisaation vastustajien ja kannattajien välisessä kulttuurisodassa.

Valtaprosessin kannalta Big Brotherissa ja Elokapinassa on kyse harhautuneesta korviketoiminnosta, eli eräänlaisesta kaksinkertaisesta itsepetoksesta. On ongelma (vallanpuute), tulokseton korviketoiminto (huomionhaku, aktivismi) ja korviketoiminnon korviketoiminto (tunnustuksen kerjääminen). Omanlaistaan evoluutiota siis tämäkin. Häpeämätön käytös kameroiden edessä on yritys saada tunnustus olemassaololle aivan samalla tavoin kuin makaaminen ajoradalla. Tunnustuksen hakeminen julkisuuden avulla ei ole sinänsä uusi ilmiö. Sosiologiassa on jo Erving Goffmannin päivistä lähtien ajateltu, että julkisuus edustaa yksilöpsykologisella tasolla pettävää rakkautta. Se vaikuttaa aivoissa huumeen tavoin ja kuten niin monen tähdenlennon kohdalla on nähty, seuraukset ovat usein kohtalokkaita. Rakkauden ja arvonannon etsiminen lehtien ja television kiiltokuvamaailmasta stimuloi aivojen mielihyväkeskusta voimakkain iskuin, joiden vaikutus haihtuu ikävä kyllä yhtä nopeasti kuin on tullut.

Asiaan liittyy myös toinen ongelma. Jos arvonanto tarkoittaa tuntemattomilta ihmisiltä saatua huomiota, täytyy myös olla niin, että nämä tuntemattomat mielletään myönteisiksi hahmoiksi, eli tunnustusta haetaan arkkityyppien maailmasta. Iso poika on arkkityyppi, jonka valtaprosessi on tyydyttynyt. Hänellä on runsaasti kaikkea sitä, mitä ihmiset kadehtivat: valtaa, vaurautta ja romanttista rakkautta. Arkkityypin vetovoimalle antautuminen on kuitenkin virhe, sillä tilastot sotivat massaihmisen unelmia vastaan. Valtaprosessin kannalta massaihmisen olisi viisainta luopua kokonaan tunnustuksen saamisesta ja pyrkiä eroon arvoista ja normeista, jotka eivät mitenkään tue vaan rajoittavat hänen vapauttaan oman elämänsä suhteen (tällä ei ole luonnollisesti mitään tekemistä uusliberalismin tai individualismin oppien kanssa). Vain typerys pelaa peliä, jota hän ei voi voittaa.

Kaczynskia mukaillen massaihmisen pitäisi ajaa itsensä täydellisen eristäytymisen tilaan, jossa hierarkia muuttuu tunnetasolla yhdentekeväksi, oli hierarkia sitten taloudellinen tai sosiaalinen tai molempia. Ihmisten köyhän ja keskinkertaisen enemmistön olisi päästettävä irti tuhoon tuomitusta yrityksestä saavuttaa jotakin kilpailuyhteiskunnan ehdoilla. Sen tulisi luopua kilpailusta ja kehittää itseään niissä rajoissa, jotka on sille annettu. Ehkäpä ihmisen pitäisi kehittää itseään petoeläimenä, josta on tultava koko ajan voimakkaampi, vaarallisempi ja yksinäisempi? Kuten Kaczynski toteaa, ruumiinsa voimissa oleva alkukantainen ihminen oli nykyihmistä onnellisempi. Hän tunsi itsensä elämänpiirinsä valtiaaksi ja pystyi vaikuttamaan siihen, mitä hänelle ja hänen ympäristölleen tapahtui. Voidaan sanoa, että valtaprosessi täyttyi hänen kohdallaan tyydyttävästi. Moinen onni on jotakin, josta moderni ihmiskone voi vain haaveilla. Me olemme menettäneet lähes kaiken.

–

Tenho Kiiskisen ”Suuri peli” on saatavilla Kiukaan verkkokaupasta.

–

–