SCUM-manifesti ja feminismin nykytila

OLLI VIRTANEN

–

Neloskanavalla oli joskus muinoin sloganinaan ”Jotain ihan muuta”. Päätinpä minäkin sitten soveltaa tuota mainoslausetta lukutottumuksiini ja luin vaihteeksi jotain ihan muuta sanan varsinaisessa merkityksessä: kirjastosta tarttui nimittäin käteen misandrisen kirjallisuuden klassikko, Valerie Solanasin vuonna 1967 kirjoittama SCUM-manifesti. Manifestin on suomentanut Suvi Auvinen ja esipuheen siihen on kirjoittanut Akuliina (nyttemmin Atlas) Saarikoski. Auvinen ja Saarikoski eivät esittelyjä kaipaa, mutta manifestin kirjoittaneesta Solanasista voisi olla paikallaan kertoa aluksi hieman lisätietoja.

Valerie Solanas syntyi New Jerseyssä Yhdysvalloissa vuonna 1936. Hänen lapsuutensa oli, ainakin hänen oman kertomansa mukaan, huomattavan rankka. Solanasin isä käytti häntä seksuaalisesti hyväkseen, hänen vanhempansa erosivat hänen ollessaan pieni, ja kun Solanas ei tullut toimeen uuden isäpuolensa kanssa, hänen äitinsä lähetti tytön tämän isovanhempien kasvatettavaksi. Sen paremmin ei mennyt isovanhempienkaan luona: isoisä oli väkivaltainen alkoholisti, ja 15-vuotiaana Solanas lähti isovanhempiensakin hoivista ja asui kadulla. Vuonna 1953 hän synnytti pojan, joka otettiin huostaan ja jota hän ei enää koskaan nähnyt. Myöhemmin, New Yorkissa asuessaan, Solanas elätti itseään kerjäämisellä ja prostituutiolla. Solanasin älyssä ei kuitenkaan ollut vikaa, sillä kaikista vastoinkäymisistään huolimatta hän suoritti yliopistossa psykologian alan tutkinnon.

Solanas tunnetaan manifestinsa ohella parhaiten siitä, että hän vuonna 1968 ampui taiteilija Andy Warholia ja onnistui melkein saamaan tämän hengiltä. Lisäksi hän ampui kahta Warholin seurassa ollutta miestä, joista toinen selvisi vähin vammoin ja toiseen hän ei osunut lainkaan. Solanas oli aikaisemmin tehnyt pienimuotoista yhteistyötä Warholin kanssa, hänellä oli nimittäin ollut pienet roolit kahdessa Warholin elokuvassa. Murhayrityksen syynä oli ilmeisesti se, että Solanas kuvitteli Warholin yrittävän omia Up Your Ass -näytelmän, jonka Solanas oli kirjoittanut ja antanut Warholille arvioitavaksi. Ampumisen jälkeen Solanas antoi vielä samana päivänä itsensä ilmi poliisille. Seuranneessa mielentilatutkimuksessa Solanasin todettiin potevan paranoidista skitsofreniaa. Se, missä määrin hänen kertomuksiinsa lapsuuden ja nuoruuden rankoista kokemuksista voi luottaa, jäänee siis jossain määrin avoimeksi.

Solanas sai teostaan kolmen vuoden vankeustuomion. Tuomion jälkeen hän jatkoi Warholin häiriköimistä, ja hänet pidätettiin pian uudestaan. Tämän jälkeen Solanas oli useaan otteeseen hoidossa mielisairaalassa. Hän kuoli Kaliforniassa vuonna 1988. Kaiken kaikkiaan siis varsin traaginen elämä.

SCUM-manifestin nimen kerrotaan usein olevan lyhenne sanoista ”Society for Cutting Up Men”, mutta Solanas itse kiisti tämän tulkinnan ja sanoi, ettei nimi ole lyhenne (englannin scum tarkoittaa suomeksi ”saastaa” tai ”pohjasakkaa”). Manifestin rakennetta voi kuvailla kolmijakoiseksi. Tavoitteensa Solanas esittelee jo ensimmäisessä lauseessa: hänen mielestään naisten pitää ”kaataa hallitus, eliminoida valuuttajärjestelmä, luoda täydellinen automaatio ja tuhota miessukupuoli”. Solanas esittää, että miehen ja naisen roolit ovat historian saatossa kääntyneet päinvastaisiksi. Perinteisesti miehisinä pidetyt hyveet, kuten rohkeus, päättäväisyys ja itsenäisyys, ovat hänen mukaansa todellisuudessa naisellisia ominaisuuksia, kun taas heikkouden, turhamaisuuden ja pinnallisuuden kaltaiset naisiin liitetyt kielteiset piirteet ovatkin itse asiassa miehisiä paheita. Miehet ovat onnistuneet aivopesemään naiset tähän roolien kuperkeikkaan, koska miesten viestintätaidot ovat Solanasin mukaan huomattavasti naisten vastaavia paremmat (viestintä onkin ainoa alue, jolla Solanas myöntää miesten olevan naisia etevämpiä).

Alkuasetelman esiteltyään Solanas luettelee sivukaupalla erilaisia ongelmia ja epäkohtia, jotka hänen mukaansa ovat miesten syytä. Osa niistä on sinänsä järkeenkäypiä; lienee selvää, että esimerkiksi sotia maailmassa tuskin olisi ilman miehiä, ja muutakin väkivaltaa hyvin paljon nykyistä vähemmän. Osa Solanasin syytöksistä taas on hieman eksoottisempaa laatua, miehet ovat hänen mukaansa muiden syntiensä ohella vikapäitä myös esimerkiksi sairauksien ja kuoleman olemassaoloon. Jälkimmäistä väitettään Solanas perustelee sillä, että tosiasiassa parannuskeinot kaikkiin sairauksiin löytyisivät tieteen avulla muutamassa vuodessa, mutta miehet estävät tiedettä kehittymästä näin pitkälle, koska he itse asiassa haluavatkin kuolla.

Lopuksi Solanas kertoo, miten hänen propagoimansa feministinen Endlösung eli miesten joukkotuhonta käytännössä tulisi hoitaa. Solanasin mukaan riittää, että pieni joukko naisia – siis se legendaarinen SCUM – irtautuu nykyisestä yhteiskuntajärjestelmästä ja alkaa systemaattisesti tuhota sitä yksinkertaisesti pistämällä paikkoja päreiksi ja tappamalla miehiä. Tällä tavalla SCUM saa Solanasin mukaan yhteiskunnan haltuunsa vuoden sisällä. Lopulta SCUM-porukka lakkauttaa rahan, ottaa käyttöön ”täydellisen automaation” (mitä se sitten tarkkaan ottaen tarkoittaakaan) ja luo yhteiskunnan, jossa ei ole miehiä, sairauksia eikä kuolemaa. Myöskään lisääntymistä ei enää tarvita, sillä jos kukaan ei kuole, ei tietenkään ole tarvetta tuottaa enempää ihmisiäkään.

Ei ole täysin selvää, oliko Solanas manifestinsa kanssa tosissaan vai ei; toisten lähteiden mukaan manifesti on satiiria, toisten mukaan Solanas todella tarkoitti mitä sanoi. Voi tietysti kysyä, onko ”tosissaan oleminen” ylipäätään mielekäs käsite puhuttaessa paranoidista skitsofreniaa sairastavasta henkilöstä. Oli miten oli, manifestin varsinaista sisältöä ei varmaankaan ole tarpeen puida sen tarkemmin; ei olisi juuri järkeä analysoida vakavasti mielisairaan henkilön vaatimuksia koko miessukupuolen tuhoamisesta. Lisäksi manifestin pituus on esipuheineenkin vain noin 70 sivua, eli jos jotakuta sen sanoma kiinnostaa, niin lukemisessa ei kauaa nokka tuhise. Yleisesti tekstiä voisi luonnehtia lähinnä pitkäpiimäiseksi ja monin paikoin sekavaksi vaahtoamiseksi, jota vaivaavat mammuttipituiset lauseet ja samojen teemojen toistaminen kerta toisensa jälkeen. Lisäksi käännöksen laatu jättää luvalla sanoen toivomisen varaa. Olin odottanut lukukokemuksen olevan ärsyttävä, mutta siitä muodostui ennen muuta puuduttava.

Myönnettäköön kuitenkin, että manifestissa on muutama hupaisakin välähdys. Esimerkiksi hippimiehistä ja hippiyhteisöstä yleensä Solanas kirjoittaa näin: ”Yhteisön tärkein tehtävä, se jolle yhteisö perustuu, on kimppapano. ’Hippi’ houkutellaan yhteisöön lähinnä ilmaisen vitun perässä – se on pääasiallinen kulutushyödyke, jonka saa pyytämällä, mutta ahneutensa sokaisemana hän unohtaa ottaa huomioon kaikki muut miehet, joiden kanssa vitut on jaettava – – -”. Tämä kohta voisi aivan yhtä hyvin olla jonkun rääväsuisen kristilliskonservatiivin kynästä (tai Michel Houellebecqilta). Hymähdin myös sille, että Solanasin mukaan yksi ensimmäisten joukossa tuhottavista miesryhmistä on ”paskat muusikot ja laulajat”. Yksin tässäkin tavoitteessa riittäisi työsarkaa tänä rapin ja purkkapopin luvattuna aikana.

Teoksen viihdyttävin osa on kuitenkin Saarikosken esipuhe. Jos esipuhetta pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, tuo sana olisi epäilemättä hulvaton. On suorastaan ratkiriemukasta lukea tuon isänsä siivellä Yleltä oman ohjelman saaneen ikuisen teinikapinallisen julistavan, että ”SCUM tekee kilteistä koulutytöistä verenhimoisia taistelijoita” ja ”SCUMiin kuuluvat naiset pistävät kaiken yksinkertaisesti paskaksi”. En muista koskaan tunteneeni itseäni niin kypsäksi aikuiseksi kuin Akuliina-Atlaksen esipuhetta lukiessani. Mitähän Valerie Solanas muuten olisi ajatellut Saarikoskesta?

Solanasin manifesti ei ehkä sisällä säkenöivän nerokkaita ajatuksia, mutta se tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan meidän aikamme feminismiin. Etenkin nyt, uuden translain astuessa piakkoin voimaan, on jopa huvittavaa lukea, että äärimmilleen kärjistetystä radikalismistaan huolimatta Solanas perustaa ”miehen” ja ”naisen” määritelmät puhtaasti geeneihin: hänen mukaansa ”[m]ies on biologinen onnettomuus: Y (mies) – geeni on epätäydellinen X (nais) – geeni, eli sillä on epätäydellinen joukko kromosomeja”. (Pahoittelen lainauksen kirjoitusasun puutteellista oikeakielisyyttä.) Onkin melko surkuhupaisaa, että vaikka Solanas itse oli mielisairas ja vaikka hänen manifestistaan voi varmasti sanoa samaa, Solanasin ideologia on perusteiltaan paljon terveempää laatua kuin se ilveily, mitä nykyään tavataan nimittää feminismiksi. Solanas ei väitä, että sukupuolia on 173, eikä hän puhu sanaakaan itseidentifikaation problematiikasta tai rodullistettujen demiseksuaalisten transfeminiinien oikeuksista. Hänen maailmassaan on olemassa vain naisia ja miehiä, ja jälkimmäiset täytyy tuhota. Nykyvasemmiston ”kuka vaan voi olla mitä vaan tättärää pim pom” -höpinöihin verrattuna tällaista maailmankuvaa voisi kaikessa yksinkertaisuudessaan kutsua jopa raikkaaksi.

Olin ensin ajatellut näin lopuksi lausua muutaman mietteen meidän vuosituhantemme feminismin tilasta. Tajusin kuitenkin, että se on mahdotonta, sillä mitään yhtenäistä 2000-luvun feminismiä ei ole olemassakaan; vuoden 2023 feminismi näyttää aivan erilaiselta kuin vuoden 2013 vastineensa. Kymmenen vuotta sitten stereotyyppinen naisten oikeuksien puolustaja muistutti lähinnä hysteeristä uskovaista vanhaapiikaa: se, että mies katsoi naista väärällä tavalla, oli tuolloisen naisasialiikkeen mukaan jo melkein verrattavissa raiskaukseen, ja ilotyttöjen palveluksia käyttävä kaksilahkeinen oli Hitleristä seuraava. Kelaamme kymmenen vuotta eteenpäin, ja feministi on muuttunut jonkinlaiseksi maaniseksi libertiiniksi: nyt naisasiaväelle on ihan ok, että esipuberteetti-ikäiset tytöt voivat pian joutua uimahallin saunassa katselemaan jonkun äijän karvaisia kasseja, eikä tahdo kulua päivääkään ilman, että mediassa hehkutetaan OnlyFansin ja seksityön voimaannuttavia ominaisuuksia. Feminismistä onkin tullut lähinnä ad hoc -etiketti, jolla kuka tahansa sopiviin raameihin mahtuva henkilö voi perustella mitä tahansa omaa mieltymystään tai antipatiaansa. Sille on käynyt vähän samoin kuin rasismille: sana, joka voi tarkoittaa mitä hyvänsä, ei lopulta tarkoita mitään.

Tässähän tulee melkein Solanasia ikävä.

–

–