Kun länsi kääntyi päälaelleen

JARNO ALANDER

–

Brittiläinen Douglas Murray (s. 1979) on viime vuodet pitänyt yllä kovaa julkaisutahtia. Puoliksi skotti, puoliksi englantilainen Murray on aiemmin toiminut etupäässä toimittajana ja kolumnistina, mutta julkaissut samalla ohessa kirjojakin.

Esikoisteos Neo-Conservatism: Why We Need It ilmestyi 2005. Vuonna 2011 ilmestyi Bloody Sunday: Truths, Lies and the Saville Inquiry, jossa Murray käsittelee nk. Saville-raporttia, eli brittihallituksen lopulliseksi tarkoitettua selontekoa Derryn kaupungin ns. Verisunnuntaista vuonna 1972. Murray perusti myös Centre for Social Cohesion -nimisen konservatiivisen ajatuspajan vuonna 2007.

Tuon yli kymmenen vuoden takaisen ja nyt jo lopullisesti mennen maailman mittareilla Murray oli hieman kuivakka ja suurelle yleisölle etäinen hahmo: konservatiivi-intellektuelli, joka laajaan yleissivistykseen ja klassiseen liberalismin oppeihin tukeutuen kommentoi maailman menoa norsunluutornistaan.

Mutta sitten lännessä kävi niin kuin kävi. Maailma meni päälaelleen, ja jos ajankohtaa etsitään yhden vuosiluvun tarkkuudella, päädytään yleensä vuoteen 2013.

Läntinen maailma sekosi, kun sukupolvellinen nuoria amerikkalaisia, jotka olivat viettäneet koko elämänsä kohtaamatta todellisia vastoinkäymisiä, päätti ottaa yliopistojensa kampuksilla vuosikymmenestä toiseen tweed-takeissaan ja vakosamettihousuissaan laahustavien pölyisten vasemmistolaisten professorien puheet vakavissaan.

Koska sortoa ei enää ollut, se piti keksiä tyhjästä. Nopeasti apajille ilmaantuivat etnisten vähemmistöjen rotudemagogit, sekä tietenkin yhä järjettömämpiä tavoitteita vailla minkäänlaista vastustusta läpi ajavat queer- ja gender-aktivistit. Kun yhtälöön lisätään vielä miljoonat kaiken valveillaoloaikansa sosiaalisessa mediassa viettävät mielenterveyspotilaat ja (mahdollisesti) Kiinan kommunistisen puolueen keskuskomitea, jolle mikään ei ole mieluisampaa kuin yhä laajentuvan kaaoksen lietsominen lännessä esimerkiksi Tik Tok -somesovelluksen kautta, pääsemme nykyiseen tilanteeseen.

Murrayn reaktio länsimaiden nyrjähdykseen on nopeaan tahtiin julkaistu sarja teoksia, joissa hän pyrkii analysoimaan länttä raatelevaa itsetuhoista massapsykoosia. The Strange Death of Europe: Immigration, Identity, Islam (2017) ja The Madness of Crowds: Gender, Race and Identity (2019) tekevät pelkillä otsikoillaan selviksi, mistä on kyse. Murray ei niinkään paljasta yleisölleen mitään uutta tai ennenkuulumatonta, vaan enemminkin käsittelee ongelmia, jotka jokainen tietää todellisiksi, mutta joista puhuminen on nykyisessä valtavirtakeskustelussa verboten.

Vuoden 2021 lopussa ilmestynyt The War on the West on Murrayn jo kolmas kirja neljän vuoden sisään. Valitettavasti tahti alkaa jo näkyä. Murray kirjoittaa yhtä sujuvasti kuin ennekin, mutta teksti poukkoilee levottomasti aiheesta toiseen ja toisinaan punaista lankaa on hankala havaita. Teoksen pääasiallinen aihe on edellisten tapaan kaikille tuttu, mutta yleisessä keskustelussa harvoin käsitelty: länsimaiden hämmästyttävä taipumus sietää itseensä kohdistuvaa epäoikeudenmukaista kritiikkiä ja jopa avointa vihaa – jopa rohkaista sitä ja palkita sitä lietsovat.

Murray havaitsee itsekin, että läntisen maailman erilaiset kriisit liittyvät toisiinsa ja ruokkivat toisiaan (kuten Guillaume Faye ennusti jo vuonna 2010). Tämä lienee selitys tekstin satunnaiseen rönsyilyyn aiheesta toiseen. The War on the West vaikuttaa toisinaan sekavalta ja pintapuoliselta myös siksi, että luvut käsittelevät sellaisia monoliittisia aiheita kuten ”rotu” ”uskonto”, historia” ja ”kulttuuri”. Tietenkään niissä ei pyritä kattavaan esitykseen esimerkiksi länsimaiden kulttuurisista tai uskonnollisista perinteistä, vaan ainoastaan tämänhetkisestä länsivastaisesta suuntauksesta ja sen vaikutuksesta kulttuuriin, uskontoon ja niin edelleen. Mutta näinkin rajattuna Murrayn esitys on nopea aiheiden läpijuoksu ilman kummempia analyysejä ja johtopäätöksiä. Tämä on toki sinänsä arvokasta, ja syvällisempien analyysien aika tulee myöhemmin.

Koska englanti on ainoa ulkomainen kieli jota kotimainen vasemmistomme kollektiivisesti osaa, ja koska mitään omia ideoita sillä ei ole, englanninkielisen maailman vasemmiston puuhat ovat 2-3 vuoden kuluttua omaa tulevaisuuttamme. Oma valtionkirkkomme onkin jo samassa veneessä kuin Englannin anglikaaninen kirkko ja monet Yhdysvaltojen kristilliset yhteisöt: se on valjastettu levittämään hyvin erilaista sanomaa kuin sen alkuperäinen tarkoitus oli, eivätkä levittäjät juuri ymmärrä (tai usko) alkuperäiseen sanomaan.

Kulttuurin osalta meillä menee aavistuksen verran paremmin, ainakin toistaiseksi. Suomessa ei vielä ole nähty kirjarovioita, tai ”ongelmallisiksi” katsottujen klassikkojen muokkausta uudelleen ”modernin yleisön” tarpeita vastaavaan muotoon. Murray kertoo Britannian puolestaan olevan jo siinä pisteessä, että yliopistoilla debatoidaan aivan tosissaan, onko rasismia tai seksismiä vaatia kirjallisuustieteen opiskelijoilta Shakespearen teosten edesauttavaa tuntemista.

Murray käy läpi myös klassisen musiikin instituutioiden tragikoomisia yrityksiä monikulttuuristaa ja -etnistää itseään pakon edessä, mm. verhon takana tapahtuvien koesoittojen myötä, niin etteivät päätöksen tekijät näe sinfoniaorkesteriin halukkaan muusikon rotua tai sukupuolta. Käytäntö sekä on että ei ole rasistinen, riippuen tuloksista. Ainakin Helsingin sanomien kulttuuriosasto on ollut vaatimassa meillä yhä äänekkäämmin klassisen musiikin uudistamista, joka oikeasti tarkoittanee sen tuhoamista.

Eräs Murrayn havaitsema merkittävä, ehkä kiireisimmin korjauksen tarpeessa oleva ongelmakohta, on lähes kaikkialla länsimaissa läpikotaisin hivutettu koulutusjärjestelmä. Länsimainen sivilisaatio tuottaa tätä nykyä massoittain ihmisiä, jotka pitävät länttä syyllisenä kaikkiin maailman ongelmiin ja historiassa tapahtuneisiin vääryyksiin. Samalla he pitävät länsimaiden ulkopuolista maailmaa jonkinlaisena syntiinlankeemusta edeltävänä paratiisina, jossa paitsi ei tapahdu mitään eikä voikaan tapahtua mitään pahaa, ja jos sellaista kaikesta huolimatta tapahtuu, se johtuu tavalla tai toisella valkoisista länsimaalaisista.

Ilmeinen esimerkki on tietenkin orjuus, jolla koko Amerikan valkoista väestöä lyödään päivittäin joka suunnalta. Murrayn mukaan Amerikkaa orjuudesta yhä 2000-luvulla syyllistävät eivät yksinkertaisesti tiedä, että orjuutta on historiallisesti ollut aina ja kaikkialla ja on edelleen, paitsi läntisen sivilisaation piirissä. Murray käsittelee myös Amerikan ”orjuuskorvausliikettä”, joka vaatii orjanomistajien jälkeläisiltä korvauksia afrikkalaisorjien jälkeläisille. Projektiin sisältyvät lailliset, eettiset, taloudelliset ja muut ongelmat ovat, kuten kuka tahansa arvostelukykyinen aikuinen ymmärtää, musertavia. Kuitenkin poliittinen paine aiheen ympärillä kasvaa kasvamistaan ja luultavasti jonkinlaiseen korvauskyhäelmään lopulta päädytään.

Jotkut tietävät enemmän rotusuhteiden mutkikkuudesta, mutta omaa uraansa tai identiteettipoliittisia tavoitteitaan edistääkseen jatkavat länsimaiden pahuudesta puhumista. Teoksen avausluvussa ”Race” Murray käsittelee nk. kriittistä rotuteoriaa (Critical Race Theory, CRT), joka on viime vuosina levinnyt vasemmistolaisten yliopistojen kampuksilta mediaan ja amerikkalaisten suuryhtiöiden henkilöstöseminaareihin. CRT.n keksineet ”aktivistiakateemikot” tukeutuvat käsitesalaattiin, josta on vaikea löytää mitään varsinaista merkitystä. Akateemiset argumentit ovat tietenkin silmänlumetta, pelkkiä hätäisesti kyhättyjä ad hoc -perusteluja heidän todellisille motiiveilleen, eli lyhytnäköiselle omaneduntavoittelulle ja valkoisiin kohdistuvalle rotuvihalle.

The War on the West sisältää myös kolme lyhyttä ”välisoitoiksi” nimettyä lukua. Niistä ensimmäinen käsittelee aihetta, joka ansaitsisi kokonaisen kirjan, tai pikemminkin oman tietokirjallisuuden genrensä: Kiinan ja sen kommunistihallinnon roolia Länsimaiden alamäessä. Murray kertoo, että aina kun amerikkalaisdiplomaatit ottavat YK:ssa tai muualla puheeksi Kiinan ihmisoikeusrikkomukset, kiinalaisilla on tapana välittömästi vaihtaa puheenaihe Amerikan afrikkalaisperäisen väestön kokemaan sortoon. Kyynisempi sivustakatsoja voisi arvella, ettei Kiinan keskushallinto tunne aivan niin suurta huolta Amerikan mustasta väestöstä kuin se esittää. Kenties kiinalaiset jopa tietävät, että 2020-luvulla mustien Amerikassa kokema sorto on pääosin mielikuvituksen tuotetta. Toisin kuin esimerkiksi uiguurien Kiinassa kokema, kansanmurhan kansainvälisen määritelmän täyttävä sorto.

Kiinalaisdiplomaatit käyttävät taktiikkaa, koska tietävät sen toimivan. Länsimainen sosiaalisessa mediassa elävä vasemmisto jakaa tyytyväisenä uutisen kiinalaisdiplomaatin näpäytyksestä ja saa paistatella hetken moraalisen ylemmyyden lämpimässä hehkussa. Samalla uiguurien kansanmurha jatkuu entiseen malliin kiinalaisilla keskitysleireillä.

Lopuksi Murray pohtii tulevaisuutta, edelleen realistisesti ja sortumatta toiveajatteluun. Hän huomauttaa, että Amerikassa yhä useammat vanhemmat (kaikkia mahdollisia etnisiä ryhmiä edustavat sellaiset) ovat nousseet vastustamaan kouluissa opetettavaa kriittistä rotuteoriaa ja trans- ja queer-ideologioita. Ymmärrettävästi omiin lapsiin kajoaminen on raja, jota ei enää ylitetä ilman seurauksia. Kotimainen esimerkki tästä on tietenkin Ylen ”koulukone” ja raivo, jonka se herätti koulutuksesta vastaavien poliitikkojen keskuudessa. Murrayn mukaan vastareaktion olemassaoloa ei voi enää kiistää. Sen vaikutuksen laajuutta hän ei tällä erää halua spekuloida. Ehkä tässä voisi olla seuraavan kirjan aihe?

Vaikka Murray on lännen tämänhetkisessä asenneilmapiirissä selvä kerettiläinen, hän on selvinnyt kulttuurisodissa yllättävän vähin vammoin. Avoimesti homoseksuaalina hänellä on ohuen ohut suojakalvo cancelointia vastaan, vaikkakin hän sanoo ettei ole koskaan yrittänyt pelata homo-korttia pelastautuakseen kritiikiltä.

Hän on muutenkin ihailtavan haluton esittelemään omaa yksityiselämäänsä tai raportoimaan omista subjektiivisista tuntemuksistaan, minkä huomaa myös hänen kirjoistaan. Hän kirjoittaa itsestään vain silloin kun on välttämätöntä, esimerkiksi kuvaillessaan tapahtumia joita hän on ollut itse paikalla todistamassa.

Lienee sanomattakin selvää, että Murray on aivan liian sivistynyt ja järkevä hahmo saadakseen huomiota tai arvostusta suomalaisessa valtavirtamediassa. Koska Murray keskittyy etupäässä englanninkielisen maailman ongelmiin, on sinänsä järkeenkäypää että myös suomalaiset lukijat joutuvat käymään hänen teoksensa läpi englannin kielellä. Ellei Murray ole vielä kirjailijana ja yhteiskunnallisena keskustelijana tuttu, suosittelen ehdottomasti ottamaan hänet seurantaan.

–

Douglas Murray: The War on the West. How to Prevail in the Age of Unreason. Broadside Books, 2022.

–

–