Kohti suurta romahdusta: Guillaume Fayen ”Convergence of Catastrophes”

JARNO ALANDER

–

Maailman sivu ja läpi historian on ollut kärttyisiä ukkoja, joiden lempiharrastus on ennustaa kaiken olevan päättymässä. He näkevät kaikkialla merkkejä siitä, että lopun ajat ovat käsillä ja että Harmageddon, Kali Yuga ja Ragnarök koittavat, jos nyt ei aivan heidän elinaikanaan, niin joka tapauksessa hyvin pian heidän luonnollisen elinkaarensa päättymisen jälkeen.

Ranskalainen Guillaume Faye tuntuu kuuluvan tähän joukkoon, siitä huolimatta ettei hän 1949 syntyneenä ole vielä kovin vanhakaan. Faye oli 1970- ja 80-luvuilla assosioitunut ranskalaiseen nouvelle droite-liikkeeseen, mutta hän vetäytyi politiikasta vuonna 1987, pian sen jälkeen kun sisäiset ristiriidat alkoivat repiä liikettä. Fayen persoonaa ja varsin jyrkkiä mielipiteitä pidettiin tuolloin eräänä liikkeen sisäisen riitautumisen syistä. Tämän jälkeen Faye ehti toimia kymmenkunta vuotta journalistina, palatakseen sitten identiteettipolitiikkaan esseekokoelmalla L’Archéofuturisme vuonna 1998.

L’Archéofuturismen esseissä Faye ruoskii Ranskan ja muun Euroopan etnistä masokismia, sinisilmäistä liberalismia, seksuaalisuuden trivialisoitumista ja perinteiset arvot korvannutta, pinnallista julkisuus- ja kulutuskulttuuria. Kaikki tämä höystettynä runsaalla annoksella perinteisellä ranskalaisella antiamerikkalaisuutta (josta Faye tosin sittemmin on sanoutunut irti).

Faye kutsuu itseään katastrofistiksi: hänen mukaansa todellinen ja kestävä käänne parempaan Euroopassa on saavutettavissa ainoastaan puhdistavan hävityksen kautta. Vasta sen jälkeen henkiin jääneet voivat, ’68-sukupolven ja muiden ”patologisesti altruististen” kukkahattujen virheistä viisastuneina ryhtyä rakentamaan parempaa tulevaisuutta eurooppalaiselle ihmiselle.

Ranskan kieltä osaamattomana en voi varmistaa tätä, mutta ymmärtääkseni L’Archéofuturisme on Fayen teoksista ensimmäinen, jossa hän esittää teoriansa sarjasta erilaisia katastrofeja, jotka tulevat kohtaamaan Eurooppaa vuosien 2010 ja 2020 välillä. Tämä on Fayen mukaan katastrofien konvergenssi –sarja katastrofeja, jotka tapahtuessaan ajallisesti lähellä toisiaan vahvistavat toistensa vaikutuksia siinä määrin, ettei niitä enää ole mahdollista erottaa toisistaan. Sanomattakin on selvää, että näin vakava romahdus tulee mullistamaan elämänmenon koko mantereella – Fayen mukaan mahdollisesti jopa päättämään sen kokonaan. Faye ei siis tyydy ennustamaan vain yhtä ainoaa maailmanloppua, vaan hänen mukaansa kataklysmisiä shokkeja systeemiin on Euroopalle luvassa peräti neljä!

L’Archéofuturismen jälkeen Faye on jatkanut uusien teosten kirjoittamista, ja on edelleen aktiivinen ranskalaisessa ja eurooppalaisessa identiteettipolitiikassa. Fayen teoksista julkaistiin siellä täällä käännöksiä pitkin 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä. Esimerkiksi L’Archéofuturismesta julkaistiin pian sen ilmestymisen jälkeen saksan-, italian- ja venäjänkieliset laitokset. Muita Fayen tekstejä on myös käännetty kreikan ja espanjan kielille. Englanninkielinen maailma sai kuitenkin odottaa vuoteen 2010 asti, jolloin Arktos Median julkaisema Archeofuturism: European Visions of the Post-Catastrophic Age näki päivänvalon.

Arktos jatkoi Fayen kääntämistä alun perin vuonna 2001 ilmestyneellä Pourquoi nous combattons: manifeste de la résistance européenne, jonka otsikko on englannin kielellä Why We Fight. Tämä käännös ilmestyi vuonna 2011.

Arktosin kolmas Faye-englanninnos on alun perin vuonna 2004 julkaistu La convergence des catastrophes, joka on nyt kymmenen vuotta myöhemmin saatu ulos englanninkielisellä otsikolla Convergence of Catasprophes. Kyseisessä teoksessa Faye keskittyy kuvaamaan mullistuksia, jotka hän L’Archéofuturismessa ennusti. Erityisen mielenkiintoiseksi käännöksen tekee sen ja alkuperäisen julkaisujen välissä kulunut vuosikymmen: nyt vuonna 2015 me nimittäin olemme päässeet puoliväliin vuosikymmentä, jonka aikana Faye uskoo romahduksen tapahtuvan.

Monien Faye ennustamien prosessien voidaan uutisotsikkoja tavaamalla todeta olevan jo käynnissä. Neljä yksittäistä katastrofijatkumoa, jotka Faye teoksessaan yksilöi, ovat maailmanlaajuinen ympäristötuho, läntisen, islamilaisen ja kiinalaisen sivilisaation yhteentörmäys, koko Euroopan kattava talousromahdus sekä viimeisenä Euroopan ulkopuolinen massamahanmuutto yhdistettynä ilmiöön, jota Faye kutsuu Euroopan ”demografiseksi koomaksi”.

On aika vaikea arvioida, kuinka pätevä Faye on esittämään ennustuksia niinkin erilaisista aloista kuin maailmantaloudesta, ympäristötieteestä ja geopolitiikasta. Puhtaan intuitiivisesti voisi luulla, että yksi ihminen ei voi mitenkään olla pätevä tekemään luotettavia, pitkälle tulevaisuuteen ulottuvia ennustuksia näin kirjavasta aiheryppäästä.

Alkuperäinen ranskankielinen versio lienee muistuttanut enemmän kiistakirjoitusta tai pamflettia kuin varsinaista tietokirjaa, jollaisena Arktos tuntuu haluavan markkinoida englanninkielistä versiota. Kustannustoimittajan esipuheessa mainitaan, että alkuperäisessä teoksessa ei ollut lainkaan alaviitteitä. Käännökseen niitä on lisätty sinne ja tänne, ilmeisesti lisäämään Fayen uskottavuutta englanninkielisen yleisön keskuudessa.

Fayen tekstiä eivät muutenkaan rasita liian perinpohjaiset perustelut väitteilleen. Itse asiassa Faye ei ole kokenut tarpeelliseksi perustella väitteitään millään tavalla: hän tyytyy toteamaan, että asiat nyt vain ovat näin, ja siellä täällä vielä vakuuttaa, että jokainen eri mieltä oleva on toivottoman naiivi, maagiseen ajatteluun jumiutunut liberaali.

Tämä ei välttämättä ole puute, mutta mielestäni se kylläkin tarkoittaa, että Convergence of Catastrophesia ei kannata ottaa ryppäänä kirjaimellisia ennustuksia tulevaisuudesta. Toisaalta, jos ja kun jokin Fayen veikkauksista jää toteutumatta, se ei myöskään tarkoita, että teos olisi epäonnistunut ja arvoton.

Convergence of Catastrophesin suurin ansio on mielestäni se, että se murtaa nykyään oletusarvoisen paradigman Euroopasta, jossa historian suurista mullistuksista ja kriiseistä on päästy lopullisesti eroon, ja jossa loputtomiin jatkuva talouskaivu jauhaa verorahoja suureen taikakirstuun, jonka pohja ei tule koskaan vastaan. Fayen mukaan Francis Fukuyama, joka ehti jo juhlistaa ”historian loppua” ei olisi voinut olla enempää väärässä.

Lyhyesti sanottuna Faye rohkaisee lukijaansa heräämään laiskanpulskeasta, liberaalista Ruususen unestaan ennen kuin on myöhäistä, ja ymmärtämään, ettei tulevaisuus tule olemaan yhtään sen helpompi kuin menneisyyskään. Euroopan vakavimmat kriisit saattavat Fayen mukaan hyvinkin olla vasta edessäpäin. Kun tämän ymmärtää, eivät pienet arkipäivän vastoinkäymiset enää tunnu missään.

Guillaume Faye

Faye on 2000-luvun alkupuolella La convergence des catastrophesia kirjoittaessaan onnistunut identifioimaan useitakin nousevia trendejä, jotka tätä kirjoitettaessa ovat täydessä vauhdissa. Näistä ensimmäisenä tietenkin vuonna 2008 alkanut (Faye onnistuu arvioimaan vuoden täsmälleen oikein) talouskriisi, joka ei osoita minkäänlaisia hellittämisen merkkejä. Meille onkin jo puoli vuosikymmentä aina alkuvuodesta vakuuteltu, että nyt on hieman vaikeaa, mutta loppuvuodesta sitten alkaa jo mennä paremmin. Vuoden loppupuolella taas kerrotaan, että käänne parempaan tapahtuu sitten vuodenvaihteen jälkeen, alkuvuoden puolella. Tilannetta vain pahentaa se, että hallitukset ympäri Eurooppaa (ja mitä suurimmassa määrin Suomessa) eivät osaa tehdä pöhöttyneelle julkiselle sektorille muuta kuin leikata itselleen yhä suuremman siivun vuosi vuodelta kutistuvasta kakusta sitä ruokkiakseen – seikka jonka Faye myös ennakoi.

Fayen mukaan on syntymässä uusi eurooppalainen luokkajärjestelmä, jossa vasemmistolaiset, jotka perinteisesti ovat nähneet itsensä sorrettujen ja vähäosaisten puolestapuhujina, ovatkin nyt sortajien puolella.

Euroopan uuteen yläluokkaan kuuluvat Fayen mukaan ammattipoliitikot, jotka nauttivat runsaista eduista ja hyväsisar-verkoston takaamista elinikäisistä työpaikoista. Siihen kuuluvat lisäksi julkisen sektorin byrokraatit, joiden tehtävänä on maahanmuuttajien hukuttaminen yltäkylläisyyteen – ja tämä joukko luonnollisesti kasvaa jatkuvasti maahanmuuttajaväestön mukana. Uuteen yläluokkaan kuuluvat myös maahanmuuttajat itse, joiden kleptoparasitista selviytymisstrategiaa ei kukaan valtavirtamediassa tai poliittisesti korrektissa julkisessa keskustelussa kyseenalaista. Edelleen samaan luokkaan kuuluvat mainitut valtavirtatiedotusvälineet ja yliopistointellektuellit, sekä viimeisenä perinteinen varakas yläluokka, joka kutistuu lukumäärältään, mutta lukumääränsä kutistumisesta huolimatta kasvattaa osuuttaan yhteiskunnan kokonaisvarallisuudesta.

Uusi alaluokka taas koostuu työttömyyskorvausten ja minimipalkkaisten pätkätöiden varassa kituuttavasta kantaväestöstä, joka ei nauti yläluokan suojelusta kuten maahanmuuttajat – kantaväestön ääniä kun ei voi ostaa yhtä helposti lupauksilla anteliaimmista sosiaalietuuksista. Lisäksi sanomattakin on selvää, että siinä missä maahanmuuttajayhteisöjä kannustetaan edustamaan yhteisiä etujaan ja pitämään yllä yhteistä etnistä identiteettiä, kantaväestön kohdalla vastaavat pyrkimykset demonisoidaan välittömästi rasistisiksi ja fasistisiksi, ja myös ajan myötä kriminalisoidaan yhä kattavammin.

Ylä- ja alaluokan välissä on alati kutistuva ja kurjistuva keskiluokka, jonka vastuulla sekä ylä- että alaluokan elättäminen lopulta on. Tämä tosin muuttuu yhä vaikeammaksi, koska elätettäviä on yksinkertaisesti liikaa ja koska talous kutistuu jatkuvasti. Lisäksi yhä useammat lahjakkaat, koulutetut kantaväestöön kuuluvat nuoret pakenevat valkoisen sivilisaation enklaaveihin muualle maailmaan, kuten Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Argentiinaan ja Brasilian eteläosiin, Australiaan ja Uuteen Seelantiin. Tilalle virtaa kouluttamattomia, kieli- ja lukutaidottomia, sossun luukulle pysyvästi jämähtäviä maahanmuuttajia, joiden juhlapuheissa hehkutetaan elättävän meidät kun olemme vanhoja. Tämän parhaillaan olevan prosessin Faye siis ennusti jo vuonna 2004.

Olen mielestäni jäävi arvioimaan Fayen teoriaa tulossa olevasta ympäristökatastrofista. Ymmärrän periaatteen tasolla ajatuksen siitä, että hyvin monimutkaiset järjestelmät saattavat vaikuttaa toimivan kohtalaisen hyvin lähestulkoon viime hetkeen asti ennen äkillistä, täydellistä romahdusta. Onko tällainen todella kohtaamassa planeetanlaajuista ekosysteemiä? Siitä itselläni ei ole aavistustakaan. Sitä tuskin enää kukaan kiistää, etteikö maan kantokyky olisi rajallinen, ja etteikö tuo kantokyky olisi jo ylitetty kauan sitten. Ja lisää suita ruokittavaksi on tulossa: Saharan eteläpuolisen Afrikan väkiluvunhan ennustetaan enemmän kuin tuplaantuvan tämän vuosisadan loppuun mennessä. Maailmanlaajuisesti siis juuri se väestö, jolla on kaikkein vähiten älyä ja kykyä elättää itsensä itsestään, lisääntyy kaikkein nopeiten. Kysymyksessä on tyylipuhdas dysgeeninen katastrofi. Ja arvaatte varmaan, kenen tehtävä tulee muuten olemaan ruokkia kyseiset suut. Vihje: jos he eivät suostu tekemään niin, he ovat rasisteja.

Uusi ei myöskään ole Fayen esittämä ajatus, että jos kiinalaiset ja intialaiset saavuttavat saman elintason kuin länsimaalaiset, peli alkaa maapallon ekosysteemin osalta olla menetetty. Suomessa vihreät poliitikot mielellään rankaisevat paikallista teollisuutta ja muuta elinkeinoelämää mahdollisimman korkeilla energia- ja polttoaineveroilla, vaikka Kiina tuottaa kolmessa viikossa enemmän hiilidioksidipäästöjä kuin Suomi vuodessa, ja vaikka toisin kuin suomalaiset ja muut eurooppalaiset, kiinalaiset ja intialaiset (afrikkalaisista puhumattakaan) eivät voisi ympäristöasioista vähempää välittää. Pentti Linkolahan on usein vuosien varrella toistellut samaa mantraa, mutta uudella islaminvihreällä ja maahanmuuttokiimaisella vihreällä puolueella ei enää tunnu juuri löytyvän ymmärrystä hänen näkemyksilleen.

Ympäristöä käsitellessään Faye ottaa esiin ns. Gaia-hypoteesin, eli vielä 1980- ja 90-luvuilla hippi/hörhöpiireissä suosiossa olleen ajatuksen maapallon ekosysteemistä yhtenä olentona. Yksittäiset eliöt (myös ihmiset) eivät siis olisi yksilöitä lainkaan, vaan eräänlaisia soluja yhdessä valtavassa organismissa. Gaia-hypoteesin äärimmäisissä versioissa planeetalla uskotaan olevan jopa ekosysteemien kompleksisuudesta noussut emergentti tietoisuus. Tämä tarkoittaisi sitä, että jos ihmiskunta muodostaisi vakavan uhan muulle elämälle, planeetta kokisi ihmiskunnan jonkinlaisena sairautena tai syöpänä, jolloin organismin immuunijärjestelmä ryhtyisi tuottamaan vasta-aineita parantuakseen. Gaia-hypoteesi on kiehtova, mutta tieteellistä näyttöä sille ei tietääkseni ole olemassa. Faye ei itsekään lopulta julistaudu sen kannattajaksi, joten jää hieman hämärän peittoon, miksi hän ylipäätään ottaa aiheen esille.

Käsitellessään Eurooppaan sen ulkopuolelta suuntautuvaa massamahanmuuttoa Faye huomauttaa, että kaikkialla länsimaissa, missä islam on saavuttanut riittävän tukevan jalansijan vastaanottavassa yhteiskunnassa, se on riisunut ”maltillisuuden” naamionsa ja alkanut paasata suu vaahdossa kuolemaa kaikille paitsi itselleen. Muistutuksena vielä, että tämän Faye kirjoitti jo 2004. Taannoisten Pariisin tapahtumien jälkeenkin löytyy länsimaisia liberaaleja, jotka jaksavat kuitata tällaiset väitteet rasismina ja tietämättömänä, pelokkaana islamofobiana. Uskooko kukaan heistä sitä enää sisimmässään? En mitenkään keksi, millaiselle mutkalle voisin tajuntani vääntää, että pystyisin pitämään sitä mahdollisena.

Convergence of Catastrophesin viimeisessä kappaleessa, ”A New Middle Ages”, Fayella alkaa mopo keulia. Hän hahmottelee tuntemattomia, esihistoriallisia sivilisaatioita, jotka ovat nousseet ja tuhoutuneet kenties tuhansien vuosien ajan ennen nykyisen historiankirjoituksen alkua. Hän vaikuttaa pitävän sivistyksen nousun ja tuhon kiertokulkua väistämättömänä kehänä, josta yksikään kansakunta ei voi murtautua ulos. On tietenkin paljon mahdollista, että näin on, mutta jos ajattelee historian suurvaltoja, kuten esimerkiksi Rooman imperiumia tai Tšingis-kaanin mongolivaltakuntaa, voi kysyä, kuinka paljon näissä ja muissa vastaavissa osattiin verrata omaa ja muiden, jo romahtaneiden valtakuntien historiaa? Osattiinko niissä miettiä keinoja välttää muiden tekemät virheet? Missä määrin niissä edes oltiin tietoisia muiden aiempien korkeakulttuurien olemassaolosta?

Eikä ajatus oman imperiumin ainutlaatuisuudesta tai peräti jumalallisesta oikeutuksesta suinkaan ole jäänyt historiaan. Monesta amerikkalaisesta konservatiivista paljastuu hieman pintaa raaputtamalla ”kutsumuskohtalon” raamatullista väistämättömyyttä hehkuttava akolyytti. Nähdessään taltiointeja milloin minnekin perähikiään satavista Yhdysvaltojen ilmavoimien pommeista hän kokee katsovansa Jumalan käden jälkeä.

Väittäisin, että nykytiedon valossa paras tapa välttää kulttuurinen, kansallinen ja etninen alamäki on juuri kieltäytyä uskomasta olevansa itse mitenkään poikkeuksellinen, pyrkiä mukautumaan muutoksiin säilyttäen silti olennaiset ominaispiirteet sekä pitää mielessä historian tarjoamat oppitunnit. Ja kaikki tämä pitäisi osata tehdä kokonaisena kansakuntana ja sivilisaationa, ei vain joukkona yksilöitä. Vaikea tehtävä, mutta kuten allekirjoittaneella on tapana sanoa, se mikä on tarpeellista ei välttämättä ole helppoa.

On vaikea välttyä ajatukselta, että monissa kulttuureissa ja uskonnoissa vallitsevassa uskomuksessa puhdistavasta tuhosta edellytyksenä uuden elämän syntymiselle saattaa sittenkin olla jotain perää. Juuri päättyneenä vuonna tuli kuluneeksi pyöreät 200 vuotta siitä, kun Ruotsi viimeksi kävi sotaa. Tämän jälkeen ruotsalaiset ehtivät jo luoda erään maailman turvallisimmista, vakaimmista ja varakkaimmista yhteiskunnista. Kuitenkin sitä, mitä Ruotsi tätä nykyä kansakuntana tekee, ei kokonaisuutena arvioiden mielestäni voi rehellisesti kutsua miksikään muuksi kuin etniseksi itsemurhaksi. Ruotsi tuntuu jääneen junnamaan paikalleen, tietämättä mitä itsensä kanssa tehdä, ja päätyneen sitten lopulta itse itsensä lakkauttamiseen tarpeettomana. Tuntuu karulta ajatella ettei mitään pysyvää tasapainoa olisi yhteiskunnallisella tai kansallisella tasoilla mahdollista löytää. Toisaalta se antaisi kenties syyn olla kiitollinen siitä, että Suomella on itänaapurina Venäjä, joka hyökkää kimppuumme keskimäärin 60 vuoden välein.

Optimistisinkaan meistä tuskin kieltää, että juuri nyt tulevaisuus näyttää synkältä. Juuri alkanut vuosi 2015 tuonee vain lisää uutisia kansantalouden kuihtumisesta ja kiihtyvästä monikulttuurisesta rikastuksesta. En väitä olevani suomalaisen politiikan asiantuntija, mutta suomalaisista poliittisista puolueista yksikään ei enää edes tunnu yrittävän saada muutosta aikaan – eivät edes perussuomalaiset, joihin vielä neljä vuotta sitten ns. jytkyn jälkeen jotkut asettivat toivonsa. Yksittäisiä, ilmeisen vilpittömästi yrittäviä yksilöitä toki yhä näkee siellä ja täällä, mutta kaiken kaikkiaan suomalainen politiikka kokonaisuutena muistuttaa lähinnä riuhtomista ja tönimistä uppoavan luksusristeilijän kannella, kapteenin ilmoitettua, ettei pelastusveneitä riitä kaikille.

Uutiset maailmalta eivät ole sen parempia. Tätä kirjoitettaessa niin Yhdysvalloissa kuin Ranskassakin yhteiskunnan ote paikallisista haittavähemmistöistä alkaa lipsua yhä selvemmin. Tulevan vuoden aikana ja kauempana tulevaisuudessa tulee olemaan yhä vaikeampaa teeskennellä, etteikö Amerikassa ja Euroopassa käytäisi sisällissotaa, rintamalinjojen kulkiessa etnisiä, rodullisia ja uskonnollisia rajoja pitkin.

En silti ole yhtä mieltä Fayen kanssa siitä, että meitä välttämättä odottaisi jokin koko länsimaiselle sivilisaatiolle pisteen laittava katastrofi tai sarja katastrofeja. Uskon, että kohtalomme saattaa olla vielä pahempi: hidas näivettyminen, kuihtuminen ja kurjistuminen – tappioiden, nöyryytysten ja epäonnistumisten sarja, jonka tuloksena alkuperäiset eurooppalaiset taantuvat Euroopassa samaan asemaan kuin Pohjois-Amerikan intiaanit. Intiaanitkin luultavasti aikoinaan itse ymmärsivät, mitä heille oli tapahtumassa. Olikohan heidän joukossaan monia sellaisia, jotka äänekkään omahyväisesti pitivät omien kansojensa katoamista hyvänä asiana, koska intiaanit olivat niin pahoja ihmisiä, että he ansaitsivatkin kadota? Ja että tämä mielipide jollakin kummalla tavalla todistaisi, että näin ajattelevat intiaanit olisivat olleet muita intiaania parempia ihmisinä? Kuka tietää.

Toinen vaihtoehto on tietenkin se, että ympäri Eurooppaa lopulta havahdutaan kaikkialla yhtä aikaa paheneviin kriiseihin, ja ryhdytään oikeasti tekemään jotain eikä vain marssita islamofobiaa ja rasismia vastaan ja ilmoiteta Facebookissa, että ollaan Charlie. Eurooppalaisessa, ”valkoisessa”, ihmisessä on kiinnostavinta ehkä se, ettei ikinä oikein voi ennustaa, mitä hän seuraavaksi keksii. Kiinassa on kuulemma sanonta, jonka mukaan pahinta, mitä voi vihamiehelleen toivoa, on että hän eläisi mielenkiintoisina, tapahtumarikkaina aikoina. Muinaisen kiinalaisen viisauden mukaan me siis totisesti olemme kirottuja.

–

Guillaume Faye: Convergence of Catastrophes (Arktos, 2012)

–

–

Jarno Alander ei ole sitoutunut mihinkään, joten häntä on turha vaatia irtisanoutumaan mistään. Hän asuu Itä-Helsingissä.