SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Vaarasta

helmetERNST JÜNGER   (suomentanut Timo Hännikäinen)

Juuri alkaneen aikakautemme tunnusmerkkeihin kuuluu vaaran lisääntynyt läsnäolo arkielämässä. Mikään sattuma ei kätkeydy tämän hienovaraisen mutta kokonaisvaltaisen sisäisen ja ulkoisen muutoksen taakse.

Näemme tämän kirkkaimmin kun muistamme, kuinka tärkeä rooli turvallisuuden käsitteelle annettiin juuri päättyneen porvarillisen kauden aikana. Porvarillista ihmistä ilmentää kenties parhaiten se, joka asettaa turvallisuuden korkeimmaksi arvoksi ja järjestää elämänsä sen mukaisesti. Hänen järjestelynsä ja menetelmänsä on tarkoitettu suojelemaan hänen omaa tilaansa vaaralta, joka ajoittain, kun tuskin pilvenhattaraakaan näkyy taivasta pimentämässä, näyttää kadonneen kaukaisuuteen. Kuitenkin vaara on aina olemassa: se pyrkii luonnonvoiman sinnikkyydellä murtamaan padot, joilla järjestys on itsensä ympäröinyt.

Porvarin suhde vaaraan on erityislaatuinen, sillä hän uskoo sen olevan ratkaisemattomassa ristiriidassa järjestyksen kanssa, siis pitää sitä mielettömänä. Näin hän erottaa itsensä muista arkkityypeistä, kuten esimerkiksi soturista, taiteilijasta ja rikollisesta, joilla on ylevä tai alhainen suhde luonnonvoimiin. Taistelu on soturin silmissä prosessi, joka tapahtuu ehdottoman kurinalaisesti. Kirjailijalle traaginen konflikti on tila jossa elämän syvemmät merkitykset voi nähdä kirkkaasti, ja palava tai kansannousun pyörteisiin joutunut kaupunki tarjoaa tehokkaat toimintamahdollisuudet rikolliselle. Porvarilliset arvot taas ovat uskovalle yhtä arvottomia – sillä jumalat ilmenevät luonnonvoimissa – kuin palava pensas, jota liekit eivät ole nielaisseet. Onnettomuuden ja vaaran avulla kohtalo nostaa kuolevaisen korkeampaan sfääriin.

Korkeampi voima, jonka porvari katsoo takaavan turvallisuuden, on järki. Mitä lähempänä järjen keskipistettä hän huomaa olevansa, sitä enemmän vaaraa verhoavat tummat varjot hälvenevät, ja edistyksen tavoitteena oleva ihannetila tarkoittaa järjen maailmanherruutta, joka ei ainoastaan minimoi vaaran lähteiden määrää, vaan kuivaa ne lopulta tyystin. Vaarallinen paljastuu järjen valossa järjettömäksi ja päästää otteensa todellisuudesta. Tässä maailmassa kaiken ydin on vaarallisen pitäminen järjettömänä, ja samalla hetkellä kun vaara voitetaan, se näyttäytyy järjen peilissä väärinkäsityksenä.

Tämän voi osoittaa pätevän yksityiskohtia myöten kaikissa porvarillisen maailman älyllisissä ja käytännön järjestelyissä. Se paljastaa itsensä kokonaisuudessaan pyrkimyksessä määritellä valtio, joka perustuu hierarkiaan, yhteiskunnaksi jonka pääperiaate on tasa-arvo ja joka perustetaan järjen keinoin. Se paljastaa itsensä kaikenkattavassa vakuutusjärjestelmässä, jonka avulla sekä ulko- ja sisäpolitiikkaan että yksityiselämään sisältyvät riskit luokitellaan ja näin alistetaan järjelle. Lisäksi se paljastaa itsensä lukuisissa ja perin sotkuisissa pyrkimyksissä käsittää sielunelämä sarjaksi syitä ja seurauksia ja siten siirtää se ennustamattoman alueelta ennustettavan alueelle, siis tietoisuuden valtapiiriin.

poisonTässä mielessä elämän suojeleminen kohtalolta, kaiken vaaran äidiltä, näyttää olevan aidon porvarillinen ongelma, johon sitten kehitetään mitä moninaisimpia taloudellisia ja humanitaarisia ratkaisumalleja. Kaikki nykyiset kysymyksenasettelut, olivatpa ne luonteeltaan esteettisiä, tieteellisiä tai poliittisia, tuntuvat sisältävän väitteen, että konflikti on vältettävissä. Jos konflikti kuitenkin syntyy, mikä tämänhetkisestä sotien tai rikosten määrästä päätellen on varsin mahdollista, on ehdottoman tärkeää osoittaa se virheeksi, jonka toistaminen voidaan kasvatuksen ja valistuksen avulla välttää. Näitä virheitä esiintyy ainoastaan siksi, että kaikkia osatekijöitä tässä suuressa yhtälössä – jonka tuloksena maapallon väestö muuttuu yhtenäiseksi, pohjimmiltaan niin hyväksi kuin järkeväksi ja näin ollen myös turvalliseksi ihmiskunnaksi – ole vielä yleisesti hyväksytty. Usko näiden näkemysten yleiseen vakuuttavuuteen on yksi syistä, joiden takia valistusajattelulla on taipumus yliarvioida omat voimansa.

Yksi parhaista vastaväitteistä tällaiselle ajattelulle on se, että moisissa oloissa elämä olisi sietämättömän tylsää. Tämä vastaväite ei ole koskaan ollut luonteeltaan puhtaan teoreettinen, vaan sen ovat esittäneet nuorukaiset, jotka pimeinä usvaisina öinä ovat jättäneet kotinsa kohdatakseen vaaroja Amerikassa, merellä tai Ranskan muukalaislegioonassa. On merkki porvarillisten arvojen ylivallasta, että vaara pakenee kaukaisuuteen, ”kauas vieraille maille”, sinne missä pippuri kasvaa, tai minne tahansa minne porvari tapaa manata kaikki ne, jotka eivät mukaudu hänen normeihinsa. Toisenlaisten arvojen täydellinen katoaminen on kuitenkin mahdotonta, ei pelkästään siksi että ne ovat aina läsnä, vaan ennen kaikkea siksi että ihmissydän ei tarvitse pelkästään turvallisuutta vaan myös vaaraa. Mutta tämä kaipuu kykenee ilmentämään itseään porvarillisessa yhteiskunnassa vain protestina, ja se ilmeneekin romanttisen protestin muodossa. Porvari on melkein onnistunut uskottelemaan seikkailevalle sydämelle, että vaaraa ei lainkaan ole. Näin mahdollistuvat hahmot, jotka tuskin rohkenevat puhua omaa ylivertaista kieltään, kuten runoilija, joka vertaa itseään albatrossiin jonka voimakkaat siivet ovat vain ikävystyneen uteliaisuuden kohde oudossa ja tuulettomassa ympäristössä, tai soturi, jota pidetään kelvottomana koska puodinpitäjän elämä saa hänet inhon valtaan. Lukemattomin esimerkein voidaan osoittaa, että suuren turvallisuuden aikakaudella kaikki elämisen arvoinen elämä vetäytyy kaukaisuuksiin, joita symboloivat vieraat maat, päihtymys ja kuolema.

Tässä mielessä maailmansota näyttäytyy suurena punaisena tasapainolinjana porvarillisella aikakaudella, joka selitti – siis uskoi voivansa mitätöidä – sotaan lähtevän vapaaehtoisen riemun johtuvan patrioottisista väärinkäsityksistä tai epäilyttävästä seikkailunhalusta. Pohjimmiltaan tämä riemu oli kuitenkin vallankumouksellinen protesti porvarillisen maailman arvoja vastaan; se tunnusti kohtalon korkeamman voiman ilmaukseksi. Tässä riemussa täydellistyi kaikkien arvojen uudelleenarviointi, jota ylevät henget olivat ennustaneet: kohtalon järjelle alistaneen ajan jälkeen tuli aika, joka piti järkeä kohtalon palvelijana. Siitä hetkestä lähtien vaara ei enää ollut romanttisen opposition tavoite: se oli pikemminkin todellisuutta, ja porvarin tehtäväksi tuli jälleen vetäytyä tästä todellisuudesta ja paeta turvallisuuden utopiaan. Siitä hetkestä lähtien rauhasta ja järjestyksestä tuli iskusanoja, joihin heikompi moraali turvautui.

Maailmansodassa eivät vain kansakunnat ottaneet yhteen, vaan myös aikakaudet. Sen seurauksena voittajat ja voitetut elävät nyt rinta rinnan Saksassa. Voittajia ovat ne, jotka salamanterien tavoin ovat käyneet vaaran koulun. Vain he seisovat omilla jaloillaan aikana, jolloin turvallisuuden sijaan vaara määrittää elämän järjestyksen.

Juuri tästä syystä yhteiskunnan tehtävät ovat kuitenkin vaativammat kuin ennen; nämä tehtävät täytyy suorittaa, kun vaara ei ole poikkeus vaan alati läsnä. Esimerkkinä voi mainita poliisivoimat. Ne ovat muuttuneet virkamiesjoukosta muodostelmaksi, joka jo muistuttaa suuresti sotilasyksikköä. Samaten lukuisat suuret puolueet tunnistavat tarpeen omaksua vallankäytön välineitä, jotka osoittavat, että mielipiteiden välinen taistelu ei ratkea vain äänten ja puolueohjelmien vaan myös näille ohjelmille omistautuneiden katutaistelujoukkojen avulla. Näitä tosiseikkoja ei voi eristää ja ohittaa hetkellisinä tai ohimenevinä muutoksina poliittisessa maisemassa. Eikä viehtymystä vaaraan voi myöskään ohittaa älyllisin ponnistuksin, ja on selvää, että vulkaanisen hengen uudet muodot ovat liikkeellä. Modernin ydinfysiikan, jäätiköiden kosmogonian ja eläintieteen mutaation käsitteen kaltaiset ilmiöt osoittavat selvästi, täysin totuusarvostaan riippumatta, kuinka vahvasti ajan henki on alkanut osallistua räjähdysherkkiin tapahtumiin. Myös keksintöjen historia herättää vielä selvemmin kysymyksen, onko täydellisen mukavuuden vai täydellisen vaaran tila teknologiaan kätkeytyvä perimmäinen tavoite. Ja sen lisäksi, että on tuskin ainuttakaan konetta tai tieteenalaa joka ei olisi suorasti tai epäsuorasti palvellut vaarallisia tarkoitusperiä sodassa, autonmoottorin kaltaiset keksinnöt ovat jo aiheuttaneet suurempia miestappioita kuin verisin sota.

Erityisen luonteenomaista aikakaudellemme, johon uppoudumme päivä päivältä syvemmälle, on vaaran ja järjestyksen läheinen suhde. Sitä voidaan kuvata näin: vaara ilmenee pelkkänä järjestyksemme kääntöpuolena. Kokonaisuus vastaa enemmän tai vähemmän käsitystämme atomista, joka on läpikotaisin liikkuva ja läpikotaisin pysyvä. Taustalla piilee uusi ja erilainen paluu luontoon: olemme samanaikaisesti sivistyneitä ja barbaarisia, olemme lähestyneet luonnonvoimia uhraamatta terävänäköistä tietoisuuttamme. Näin ollen polku, jota pitkin vaara on tunkeutunut elämäämme näyttäytyy kaksijakoisena. Ensinnäkin vaara on tunkeutunut keskuuteemme alueelta, jolla luonto on edelleen elinvoimaisempi. Asiat, ”jollaisia voi olla vain Etelä-Amerikassa” ovat nyt tuttuja meille. Huomionarvoista on, että romanttiseen ulottuvuuteen kuuluva vaara on näin tullut todeksi. Toisekseen me palautamme vaaran maan pinnalle uudessa muodossa.

lensTämä vaaran uusi muoto ilmenee luonnonilmiöiden ja tietoisuuden tähän saakka läheisimmässä kontaktissa. Luonnollinen on ikuista: ihmiset ovat aina päätyneet kiihkeään kamppailuun asioiden, eläinten – ja toisten ihmisten kanssa, kuten asia on nykyään. Kuitenkin aikakautemme erityisin piirre on juuri se, että kaikki tämä paljastuu tarkkaavaisimman tietoisuuden läsnäollessa. Se saa ilmauksensa ennen kaikkea tilanteessa, jossa tietoisuuden mahtavin palvelija, kone, on jatkuvasti läsnä konflikteissa. Niinpä ihmisen ikuinen taistelu meren voimia vastaan näyttäytyy ylivertaisen mutkikkaan mekaanisen kojeen väliaikaisessa muodossa. Niinpä sodankäynti näyttäytyy prosessina, jossa panssarikuoren ympäröimä moottori liikuttaa sotilaita meren, maan tai ilman halki. Niinpä arkipäiväiset onnettomuudet, joilla sanomalehtemme täytetään, näyttäytyvät lähes yksinomaan teknologisina katastrofeina.

Ihmeellisen, samanaikaisesti selväjärkisen ja vaarallisen maailmamme tuolla puolen vaaran hetki rekisteröidään – ja vieläpä aina kun se ei välittömästi vangitse inhimillistä tietoisuutta – koneiden avulla. Ei tarvitse olla profeetta ennustaakseen, että pian mikä tahansa tapahtuma on nähtävissä tai kuultavissa missä ja milloin tahansa. Tälläkään hetkellä on tuskin ainuttakaan merkittävää tapahtumaa, jota kohti ei suunnata sivilisaation keinotekoista silmää, kameran linssiä. Tuloksena on usein demonisen tarkkoja kuvia, joiden avulla ihmisen uusi suhde vaaraan tulee näkyväksi poikkeuksellisella tavalla. On tärkeää huomata, että tässä ei niinkään ole kyse uusien teknologisten välineiden erikoislaatuisuudesta kuin uudesta tavasta hyödyntää niitä. Muutoksen luonne valkenee tutkittaessa muutoksia niissä työkaluissa jotka ovat jo pitkään olleet käytössämme, kuten kielessä. Vaikka aikamme saavutukset kirjallisuudessa ovat perinteisessä mielessä vähäisiä, sen kirjallisuus saa merkityksensä kokemusten objektiivisen raportoinnin kautta. Aikaamme johdattaa inhimillinen puute – mikä selittää, muun muassa, sotakirjallisuuden suosion. Meillä on jo uudenlainen tapa käyttää kieltä, se tulee asteittain esiin porvariston vuosisadan kielen alta. Sama pätee koko elämäntapaamme: se muistuttaa siitä tosiseikasta, että auto oli pitkään olemassa hevosvetoisen vaunun muodossa ja että porvarillisen yhteiskunnan pinnan alla on jo kauan sitten syntynyt kokonaan erilainen yhteiskunta. Aivan niin kuin inflaation aikana käytämme jonkin aikaa samoja rahamääriä tajuamatta, ettei niiden vaihtoarvo enää ole sama.

Tässä mielessä voidaan sanoa, että olemme jo sukeltaneet syvälle uusiin, vaarallisempiin syvyyksiin, olematta niistä tietoisia.

Ernst Jünger (1895-1998) oli saksalainen kirjailija ja yksi 1920-30-lukujen ”konservatiivisen vallankumouksen” merkittävimmistä hahmoista. Hänen elämäänsä ja tuotantoaan on käsitelty laajemmin täällä. Oheinen kirjoitus on alunperin julkaistu vuonna 1931 kokoomateoksessa Der gefährliche Augenblick.

%d bloggers like this: